Liian hyvä ystävä?

Ongelmani on varmaan monelle tuttu ja varsin tyypillinen.. Toivottavasti jaksatte lukea!

Olen seurustellut mieheni kanssa vuosia. Vaikka elämämme on tasaantunut aikaa sitten arjeksi, olemme molemmat onnellisia ja päättäneet elää yhdessä elämämme ja perustaa perheen. Kaikki toimii; seksi, luottamus, tasa-arvo, kunnioittaminen. Nautimme toistemme seurasta, eivätkä pienet tai suuremmatkaan ongelmat koskaan ole uhanneet katkaista suhdettamme. Pettämisen suhteen olemme molemmat melko kriittisiä. Sääntönä on, ettei kumpikaan tee mitään mitä ei kumppanin silmien alla tekisi. Täydellistä?

Noin vuosi sitten vaihdoin työpaikkaa. Työparikseni sattui ikäiseni mies, jonka kanssa meillä oli alusta asti aina hauskaa. Töihin oli mukava mennä, kun riitti puhuttavaa. Olin juuri menettänyt lähes kaikki entiset ystäväni, sillä työn ohessa vaihdoimme myös paikkakuntaa. Ystävä tuntui mahtavalta asialta, varsinkin kun pystyimme keskustelemaan hyvinkin arkaluontoisissa asioista, myös omiin parisuhteisiimme liittyvistä. (Kuten minulla, myös hänellä on pitkäaikainen kumppani.)Kävimme välillä yhdessä neljästään iltaa istumassa ja meillä oli silloinkin oikein mukavaa. Kaikki sujui hienosti, eikä välillämme ollut -ainakaan minun nähdäkseni- mitään sen enempää.

Sitten tuli firman järjestämä koulutusmatka, johon tietysti liittyi myös iltaelämää.. Sopivassa humalassa se alkoi. Hänen kätensä unohtui hipaisemaan minua, heitimme kaksimielisiä ehdotuksia, taisimme vähän pitää käsistäkin kiinni.. Hän kehui minua kauniiksi jne.. kaikkea sellaista, mitä meillä ei koskaan ennen ollut ollut. Ilta päättyi kuitenkin asiallisesti, mitään muuta ei tapahtunut. Takaisin työelämään palattuamme hän nauroi olevansa aina vähän sellainen humalassa.

Siitä eteenpäin kaikki muuttui. Työasiat ajoivat meidät eri projektien pariin, emmekä enää nähneet töissä kuin ohimennen. Työmaatkat kuljimme kuitenkin samalla junalla, samassa suunnassa kun asuimme. Tällä ystävälläni oli kotona vaikeaa ja suhde kriisissä, omani oli edelleen kunnossa. Aloimme nukkua kotimatkoilla lähekkäin, joskus puoliunessa sormet salaa hakevat toisen kädestä kiinni. Kaksimieliset ehdotukset ovat arkipäivää, meillä molemmilla kun vielä sattuu olemaan melkoisen kieroutunut huumorintaju.
Tällainen suhteemme on edelleen. Kaikenkaikkiaan jonkinlaista hellyyttä, vilpitön toive siitä että toisella menisi asiat hyvin. Parhaani mukaan terapoin hänen suhdettaan, yritän auttaa häntä ymmärtämään myös avovaimoaan ja toimin muuten vain olkapäänä. Samalla ainakin minä tunnen huonoa omatuntoa siitä, että olen jo aikaa sitten ylittänyt sen rajan, jonka mieheni kanssa sovimme. Olen joutunut myöntämään itselleni, että olen ihastunut ja tunnen vetoa ystävääni, joka myös ajattelee samoin. En kuitenkaan voisi kuvitella seurustelevani hänen kanssaan, en vaikka olisimme molemmat olleet alunperinkin vapaita ihmisiä. Haluan hanet edelleen vain ystävänä, en seurustelu- enkä edes seksikumppanina!

Siinä olivat taustatiedot, nyt kysymys:
Mitä teen ja miten tässä käy? Voinko pitää tämän luottoystävän vai pitäisikö meidän katkaista välit molempien oman suhteen nimissä. Vai voimmeko vielä palata takaisin aikaan, jolloin olimme vain platonisia ystäviä. Voiko "lakata ihastumasta" vai meneekö se vain ohi sitten joskus? Vai vaatiiko tämä tarina jonkin dramaattisen käänteen loppuakseen?

Mitään ei ole vielä tapahtunut. Asiat vaan tuntuvat etenevän pikkuhiljaa, salakavalasti..