(työpaikalla, aamupäivällä 30.01.04)
Tahtoisin uudelleen löytää
sen käden
josta käteni irtosi,
uudelleen painaa rintaani vasten
hänet, jonka pettymyksen muuri
erotti sydämeltäni -
Sillä rakkauteni ei ole kadonnut,
se on jäljellä minussa,
yhteys vain on poikki, ja uskallus
antautua sen virtaan.
Tahtoisin uudelleen löytää sen.
Ja kuinka tahtoisinkaan sanoa
ne hellät sanat, jotka pakottavat sisimmässäni -
mutta kun olen avaamaisillani suuni
väsymys valtaa minut, enkä uskalla
tarttua rakkaani käteen.
Ehkä hän luulee ettei minulla ole enää
rakkautta häntä kohtaan?
Ehkä hän luulee ettei sydämessäni
ole helliä sanoja jäljellä?
Kuitenkin tahtoisin uudelleen
löytää käteni hänen käteensä,
tahdon löytää uskalluksen puhua pelkäämättä
kauneimmat sanat -
Eikö se osoita, että rakastan?
Eikö se osoita että jotakin, aidointa ja
syvintä, on vielä jäljellä -
odottaen puhkeamista kukkaan?
Toivoen kaiken keskellä yhä
valoisaa päivää, jossa kylmät tuulet
eivät repisi ja painaisi maahan
epäluuloisin ja vaativin käsin.
Kaiken tämän keskellä
minä tahtoisin jälleen uskaltaa
rakastaa pelkäämättä.
Antautua siitä huolimatta - -
Niin, avoin sydän
on aina altis kylmälle tuulelle!
rakastamaan suostuessani en voi suojautua
enkä paeta
sanojen nuolisadetta
hänen huuliltaan jota rakastan.
Kaikessa tässä
kyselen itseltäni, rakastan
mutta jaksanko?
Rakastan mutta uskallanko?
Voinko nostaa käteni ja löytää käden, voinko
vielä lähteä etsimään yhteistä tietä
ottaen vastaan sen mahdollisuuden
että loukkaannun ja kaadun?
että kompastun ja katkeroidun lopullisesti?
Nämä kysymykset ovat liian vaikeita
ja minua väsyttää
loputon kysyminen.
Aina kun vastaus on löytymäisillään, aina kun
olemme olleet kynnyksellä, me itse
leikkaamme itsemme irti vastauksen ytimestä,
suunnitelman keskipisteestä, ja nyt
ihmettelemme miksi on epäselvää, miksi sumusssa
ei voi nähdä selvästi?
Niin, jätän käteni
käpertyneen ihmisyyteni pimeään
taskuun, en enää
jaksa, mutta toivon että
jaksaisin.
Toivon että hän tietäisi minun rakastavan
vaikka olen hiljaa.
Toivon että hän uskoo minun vielä löytävän
sanat.
Ja jokin minussa toivoo ettei hän
enää toivoisi,
jokin minussa toivoo ettei hän enää uskoisi
rakkauteemme, jokin minussa toivoo
ettei hän enää ottaisi kättäni käteensä.
Silloin kaikki olisi helpompaa.
Kipeää, mutta helpompaa.
Sillä onhan helpompaa olla
sortuneen rakennuksen alla, pölyä ja verta
suussa, viimeisin voimin ryömiä
kohti valoa, särkyneessä sisimmässään toivo
että vielä joskus ja jotenkin
nousee jaloilleen kaiken lopullisesti
hajonneen jälkeen -
Vaikeampi on rakentaa,
rakennusta jonka valmistumisesta
ei voi olla varma.
Entä jos se kerran kuitenkin sortuu?
Eikö olisi parempi antaa sen sortua juuri nyt?
Tahtoisin olla varma.
Oi Jumalani, minä tahtoisin jälleen
uskoa ja luottaa että tämä rakennus
joskus valmistuu.
Tahtoisin uskoa että olen rakastettu, oikeasti
arvokas ja tärkeä hänelle ja että
se on kestävää.
Oi Jumala, kuka pyyhkii sielustani väsymyksen
ja antaa minulle iloni jälleen,
ilon rakentamisesta joka on oikein,
ilon rakentamisesta, rakentamisesta jossa
jo itsessään on ilo, sillä se on
luottamusta elämään
joka ei pääty pimeyteen eikä epätoivoon.
Mutta jos käteni ei ole Jeesuksen kädessä
silloin kaikki hajoaa.
Vaikka pitäisin rakkaintani kädestä, vaikka
rakentaisin hänen kanssaan kauneinta
rakennusta, kaikki rakentamamme hajoaa
kättemme painon alla.
Tahtoisin jälleen löytää Sinun kätesi
niin selvänä ja vahvana, tahtoisin
jälleen löytää sen luottamuksen että kykenen
pitämään Sinun kädestäsi kiinni,
tahtoisin jälleen uskaltaa uskoa etten
enää koskaan enkä missään tilanteessa
anna rakkaani tulla epäjumalaksi
ainoan Jumalan paikalle -
Silloin, käsi Jumalani kädessä, uskaltaisin
taas laittaa käteni hänen käteensä,
katsoisin ja ihmettelisin ihmettä:
kuinka elämän voima nostaa halvaantuneen käteni
toista kohti,
ja minä painaisin taas rintaani vasten hänet
jota pelkäävä sydämeni rakastaa,
enkä pelkäisi enää, sillä Sinä olet ottanut
pelkomme pois.
Sanoja, sanoja.
Voi kuinka minua väsyttää!
Kuinka monta kertaa tämä rakkaus
on jo saanut minut irrottamaan käteni
hyvästä kädestäsi?
Kuinka monta kertaa olen kääntynyt pois
suunnitelmastasi, kun hellin kosketuksin
rakensimme yhdessä
omien tunteidemme mukaan ja seurauksista
välittämättä?
Uskallanko uskoa vielä - ?
Tahtoisin uudelleen löytää
sen käden
josta käteni irtosi,
uudelleen painaa rintaani vasten
hänet, jonka pettymyksen muuri
erotti sydämeltäni -
Sillä rakkauteni ei ole kadonnut,
se on jäljellä minussa,
yhteys vain on poikki, ja uskallus
antautua sen virtaan.
Tahtoisin uudelleen löytää sen.
Ja kuinka tahtoisinkaan sanoa
ne hellät sanat, jotka pakottavat sisimmässäni -
mutta kun olen avaamaisillani suuni
väsymys valtaa minut, enkä uskalla
tarttua rakkaani käteen.
Ehkä hän luulee ettei minulla ole enää
rakkautta häntä kohtaan?
Ehkä hän luulee ettei sydämessäni
ole helliä sanoja jäljellä?
Kuitenkin tahtoisin uudelleen
löytää käteni hänen käteensä,
tahdon löytää uskalluksen puhua pelkäämättä
kauneimmat sanat -
Eikö se osoita, että rakastan?
Eikö se osoita että jotakin, aidointa ja
syvintä, on vielä jäljellä -
odottaen puhkeamista kukkaan?
Toivoen kaiken keskellä yhä
valoisaa päivää, jossa kylmät tuulet
eivät repisi ja painaisi maahan
epäluuloisin ja vaativin käsin.
Kaiken tämän keskellä
minä tahtoisin jälleen uskaltaa
rakastaa pelkäämättä.
Antautua siitä huolimatta - -
Niin, avoin sydän
on aina altis kylmälle tuulelle!
rakastamaan suostuessani en voi suojautua
enkä paeta
sanojen nuolisadetta
hänen huuliltaan jota rakastan.
Kaikessa tässä
kyselen itseltäni, rakastan
mutta jaksanko?
Rakastan mutta uskallanko?
Voinko nostaa käteni ja löytää käden, voinko
vielä lähteä etsimään yhteistä tietä
ottaen vastaan sen mahdollisuuden
että loukkaannun ja kaadun?
että kompastun ja katkeroidun lopullisesti?
Nämä kysymykset ovat liian vaikeita
ja minua väsyttää
loputon kysyminen.
Aina kun vastaus on löytymäisillään, aina kun
olemme olleet kynnyksellä, me itse
leikkaamme itsemme irti vastauksen ytimestä,
suunnitelman keskipisteestä, ja nyt
ihmettelemme miksi on epäselvää, miksi sumusssa
ei voi nähdä selvästi?
Niin, jätän käteni
käpertyneen ihmisyyteni pimeään
taskuun, en enää
jaksa, mutta toivon että
jaksaisin.
Toivon että hän tietäisi minun rakastavan
vaikka olen hiljaa.
Toivon että hän uskoo minun vielä löytävän
sanat.
Ja jokin minussa toivoo ettei hän
enää toivoisi,
jokin minussa toivoo ettei hän enää uskoisi
rakkauteemme, jokin minussa toivoo
ettei hän enää ottaisi kättäni käteensä.
Silloin kaikki olisi helpompaa.
Kipeää, mutta helpompaa.
Sillä onhan helpompaa olla
sortuneen rakennuksen alla, pölyä ja verta
suussa, viimeisin voimin ryömiä
kohti valoa, särkyneessä sisimmässään toivo
että vielä joskus ja jotenkin
nousee jaloilleen kaiken lopullisesti
hajonneen jälkeen -
Vaikeampi on rakentaa,
rakennusta jonka valmistumisesta
ei voi olla varma.
Entä jos se kerran kuitenkin sortuu?
Eikö olisi parempi antaa sen sortua juuri nyt?
Tahtoisin olla varma.
Oi Jumalani, minä tahtoisin jälleen
uskoa ja luottaa että tämä rakennus
joskus valmistuu.
Tahtoisin uskoa että olen rakastettu, oikeasti
arvokas ja tärkeä hänelle ja että
se on kestävää.
Oi Jumala, kuka pyyhkii sielustani väsymyksen
ja antaa minulle iloni jälleen,
ilon rakentamisesta joka on oikein,
ilon rakentamisesta, rakentamisesta jossa
jo itsessään on ilo, sillä se on
luottamusta elämään
joka ei pääty pimeyteen eikä epätoivoon.
Mutta jos käteni ei ole Jeesuksen kädessä
silloin kaikki hajoaa.
Vaikka pitäisin rakkaintani kädestä, vaikka
rakentaisin hänen kanssaan kauneinta
rakennusta, kaikki rakentamamme hajoaa
kättemme painon alla.
Tahtoisin jälleen löytää Sinun kätesi
niin selvänä ja vahvana, tahtoisin
jälleen löytää sen luottamuksen että kykenen
pitämään Sinun kädestäsi kiinni,
tahtoisin jälleen uskaltaa uskoa etten
enää koskaan enkä missään tilanteessa
anna rakkaani tulla epäjumalaksi
ainoan Jumalan paikalle -
Silloin, käsi Jumalani kädessä, uskaltaisin
taas laittaa käteni hänen käteensä,
katsoisin ja ihmettelisin ihmettä:
kuinka elämän voima nostaa halvaantuneen käteni
toista kohti,
ja minä painaisin taas rintaani vasten hänet
jota pelkäävä sydämeni rakastaa,
enkä pelkäisi enää, sillä Sinä olet ottanut
pelkomme pois.
Sanoja, sanoja.
Voi kuinka minua väsyttää!
Kuinka monta kertaa tämä rakkaus
on jo saanut minut irrottamaan käteni
hyvästä kädestäsi?
Kuinka monta kertaa olen kääntynyt pois
suunnitelmastasi, kun hellin kosketuksin
rakensimme yhdessä
omien tunteidemme mukaan ja seurauksista
välittämättä?
Uskallanko uskoa vielä - ?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.