Nostan luurin. Näppäilen tutun numeron, odotan. Miesääni vastaa: "No hei!" Nuo sanat olen kuullut sadat kerrat, iloon tai apeuteen sävyttyneinä, saman äänen lausumina. Sen äänen, joka on saanut minut nauramaan, ja jonka kaipuusta olen itsekseni itkenyt, potkinut, huutanut, repinyt. Tervehdin takaisin ja miesääni kiirehtii jatkamaan: "Milloin nähdään?"
Maailma pysähtyy, aika alkaa kuplia ja halkeilla. Se sulaa höyryten pienemmäksi massaksi, kunnes se on mitättömän kokoinen ja saavuttamattoman kova, kylmä ja kuiva.
Soitin sanoakseni hyvästit, mutta ääni tönäisee minut välittömään syöksylaskuun takaisin kohti uskoa yhteisestä onnesta.
Puhelimessa hän on kultaa, ja tiedän, että jos lähden hänen luokseen, aamulla vartemme kietoutuvat yhteen ja hän suukottaa korvaani, poskeani, niskaani. Niinä hetkinä hän loistaa kirkasta valoa, hehkuu lämpimänä ja lumoavana. Silloin tunnen pakahtuvani onneen.
Mutta voi helvetti sentään, minä en vain oikeasti ole onnellinen näin. Huonoja hetkiä ja välinpitämättömyyttä on liikaa. Rumia sanoja, satuttamista. Ei riitelyä, sitä ei koskaan, mutta happamuutta, pahaa mieltä ja vähättelyä senkin edestä.
Ja asioista on puhuttu, puhuttu, puhuttu. Olemme puhuneet niin paljon, että vasta vähän aikaa kestänyt suhteemme ei joskus muuta näytä sisältävänkään. Paitsi sitten kun hän taas hymyilee ja kirkastaa katseensa, minua viedään.
Hän on sekä yö että päivä, ja hän tietää sen. Hän on uskollinen, mutta rakastaa kauniita naisia, unelmoi heistä, päivittäin. Hän tahtoo pitää minut, mutta tahtoo kaiken muun myös. Silloin kun olen surullinen, kaipaan kauniita sanoja itselleni, en jollekin toiselle naiselle. Hyvinä hetkinä tuollaisesta voi puhua, mutta kun vihaan itseäni valmiiksi, hän lyö märän hanskan kasvoilleni kertoessaan, kuinka joku on taas ollut niin hurjan paljon kauniimpi kuin minä. Hänellä olisi mahdollisuus antaa minulle uskomattomat määrät onnea, olemalla sitä samaa kultaa koko ajan, mitä hän toisinaan on. Mutta hän eksyy ilkeilyn tielle kuitenkin, eikä se auta, että hän on sanonut, ettei sellaista pidä ottaa todesta. Että ne ovat vain sanoja. Ne ovat sanoja, eivät "vain sanoja".
Minä olen huono, mutta rakas korvike jollekulle kauniimmalle ja muutenkin hänelle sopivammalle.
En tahdo enää olla. Hän on ihana ihminen jollekin, mutta ei minulle.
Mutta aina kun yritän sanoa tämän hänelle, lauseet hajoavat, sanat karkaavat. Kun hän näkee huolen katseessani, hän ottaa minut syliin, ja kysyy, mikä on hätänä. Silloin ei ole enää mikään hätänä. Mitä siinä sitten sanoo.
Tämä asia on selvitettävä silmästä silmään, mutta minä olen niin vietävissä. Auttakaa?
Maailma pysähtyy, aika alkaa kuplia ja halkeilla. Se sulaa höyryten pienemmäksi massaksi, kunnes se on mitättömän kokoinen ja saavuttamattoman kova, kylmä ja kuiva.
Soitin sanoakseni hyvästit, mutta ääni tönäisee minut välittömään syöksylaskuun takaisin kohti uskoa yhteisestä onnesta.
Puhelimessa hän on kultaa, ja tiedän, että jos lähden hänen luokseen, aamulla vartemme kietoutuvat yhteen ja hän suukottaa korvaani, poskeani, niskaani. Niinä hetkinä hän loistaa kirkasta valoa, hehkuu lämpimänä ja lumoavana. Silloin tunnen pakahtuvani onneen.
Mutta voi helvetti sentään, minä en vain oikeasti ole onnellinen näin. Huonoja hetkiä ja välinpitämättömyyttä on liikaa. Rumia sanoja, satuttamista. Ei riitelyä, sitä ei koskaan, mutta happamuutta, pahaa mieltä ja vähättelyä senkin edestä.
Ja asioista on puhuttu, puhuttu, puhuttu. Olemme puhuneet niin paljon, että vasta vähän aikaa kestänyt suhteemme ei joskus muuta näytä sisältävänkään. Paitsi sitten kun hän taas hymyilee ja kirkastaa katseensa, minua viedään.
Hän on sekä yö että päivä, ja hän tietää sen. Hän on uskollinen, mutta rakastaa kauniita naisia, unelmoi heistä, päivittäin. Hän tahtoo pitää minut, mutta tahtoo kaiken muun myös. Silloin kun olen surullinen, kaipaan kauniita sanoja itselleni, en jollekin toiselle naiselle. Hyvinä hetkinä tuollaisesta voi puhua, mutta kun vihaan itseäni valmiiksi, hän lyö märän hanskan kasvoilleni kertoessaan, kuinka joku on taas ollut niin hurjan paljon kauniimpi kuin minä. Hänellä olisi mahdollisuus antaa minulle uskomattomat määrät onnea, olemalla sitä samaa kultaa koko ajan, mitä hän toisinaan on. Mutta hän eksyy ilkeilyn tielle kuitenkin, eikä se auta, että hän on sanonut, ettei sellaista pidä ottaa todesta. Että ne ovat vain sanoja. Ne ovat sanoja, eivät "vain sanoja".
Minä olen huono, mutta rakas korvike jollekulle kauniimmalle ja muutenkin hänelle sopivammalle.
En tahdo enää olla. Hän on ihana ihminen jollekin, mutta ei minulle.
Mutta aina kun yritän sanoa tämän hänelle, lauseet hajoavat, sanat karkaavat. Kun hän näkee huolen katseessani, hän ottaa minut syliin, ja kysyy, mikä on hätänä. Silloin ei ole enää mikään hätänä. Mitä siinä sitten sanoo.
Tämä asia on selvitettävä silmästä silmään, mutta minä olen niin vietävissä. Auttakaa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Miten sinua auttaa voisi? Rakastat liian paljon niitä pieniä ihania hetkiä. Olet kuin huumeaddikti, kaikki on ihan päin helkkaria kun olet ilman huumettasi, mutta kun taas "piikin" saat kaíkki on ruusunpunaista.
Jos ei nykytilanne miellytä, niin peli vain poikki, onko muita vaihtoehtoja?
Voi kuinka kovin tutulta tuo kuulostaa. Olisin itse voinut kirjoittaa samaisen tekstin. Sanasta sanaan. Kerään voimia , mietin ja pohdin , että miten tästä eteenpäin, sillä eihän näinkään voi enää kauan jatkua. Tässähän vain rikkoo itsensä :(
Tiedän tarkalleen mistä puhut, olen tällä hetkellä täysin samallaisessa tilanteessa ja välillä niin poikki etten jaksa tehdä mitään. ystäväni ovat sanoneet minulle monta kertaa ettei minun tarvisi kestää sellaista käytöstä mieheltä ja he ovat saaneet minut tuntemaan samoin. Pitkiä mäkötyksiä ja syyttämisiä kuulen usein ja minä vain otan ne vastaan yrittäen hoitaa asiat kuntoon. Kun olen ollut muutaman päivän erossa miehestä niin sisällä kasvaa tunne siitä ettei näin voi jatkua ja että voisin saada parempaa kuluttamatta elämääni turhaan, mutta kun on hänen seurassaan kun hän suukottelee niskaan nii mitään ei saa sanottua ääneen. Suhteemme elää minun puoleltani niissä pienissä hetkissä, jolloin hän suukottaa ja halailee. Jos hänellä on paha mieli jostain, hän saa sen käännettyä jotenkin minun niskoille yrittäessäni auttaa häntä tämä on ystävieni mielestä aika iso juttu. Haluaisin lohduttaa ja auttaa miestä, mutta hän saa vain haukkua minua sanoen sen olevan "vain sanoja", se ei tunnu kivalta. Jos joskus olen saanut kerättyä itseeni niin paljon rohkeutta sanoakseni hänelle ettei tästä tule mitään, hän kysyy suoraan että "haluakko sä nähä mua vielä?" enhän minä saa sanottua mitää! Nyt myös siskoni ovat sitä mieltä, että kannattaisi katsella muita miehiä..ei siinä muuta ongelmaa olekaan kuin se että miten sanot sen suoraan miehelle joka katsoo syvälle silmiin samalla silittäen hiuksia. Oman ongelman aion hoitaa sanomalla hyvästit miehelle, joka on niin hellä ja ilkeä. Rohkeutta olen kerännyt tarpeeksi hokemalla itselleni, että miksi tuhlata lyhyt elämä mieheen joka ei ole minulle se oikea. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta elämän aika kuluu nopeasti..miksei sanoa nyt jos sen tulee kuitenkin sanottua jossain vaiheessa!
Miten tämän kivun nyt saa pois? Hän loukkaantui, eikä suostu edes puhumaan asiasta. Tekee niin kipeää, niin kipeää.
Kaipaan jo nyt hänen kosketustaan valtavasti, kaipaan häntä, kaikkea hänessä. Voisin sietää hänen kamaliakin puoliaan, jos vain voisin käpertyä hetkeksi taas hänen syliinsä...
Miten voi ihminen olla näin heikko!
Inhottavaa mennä punoittavin silmin ihmisten ilmoille. Kaiken aikaa saa purra huulta, ettei purskahtaisi itkuun.
Kuka kertoisi ..... kuinka osaisin unohtaa ??? Kuka kertoisi..... kuinka kuolettaa nämä tunteet ??? Kuka kertoisi tavan päästä sinusta yli ??? Sellaista ihmistä ei ole :(