Niin. Mietin että "siedänkö" riitoja normaalia vähemmän. Yritän aina mahdollisimman pian selvittää asiat tai iskee paniikki. Riitatilanteet pistää mut ihan lukkoon. Normaalisti en ole semmoisia riitoja saanutkaan aikaan, etteikö sana anteeksi ja halaus lepytä ihmiset puolin ja toisin. Mä itse lepyn ilmankin tollasia, kunhan riita on vaan ohi, mutta jos se vaan jatkuu, mä olen ihan kauhuissani. Mä en kertakaikkiaan kestä jos joku puhuu mulle vihaiseen sävyyn...
Olen lueskellut näitä palstan riitajuttuja ja miettinyt kuinka paljon olisin itse loukkaantunut näissä jutuissa. Varmaan jokaisessa olisi iskenyt paniikki. En ole varma mistä johtuu. Vanhempani ovat suht. fiksuja riitelijöitä. Tunteita ei pantata vaan annetaan kuulua mutta ei ole kauheasti kiroilua eikä puhuta toiselle halventavaan sävyyn. Isäni on ollut kovaääninen ja lyhytpinnainen mutta en muista hänen koskaan huutaneen äidille. Meille kurittomille kakaroille vaan. Peruskouluaikoina olin pitkän aikaa kiusattu ja muistan teiniaikoina pyörineeni mitä ihmeellisimmässä porukassa kunhan vain sain hyväksyntää. Mietin sen jälkeenpäin näin. Eihän sitä kai sillon tajunnut.
Ongelma tästä riitapelosta on tullut nyt nykyisen mieheni astuessa elämääni. Hänellä on tietyistä syistä pinna kireenä ja kiivastuu herkästi.
Jokainen riita on tähän mennessä ollut mun mielestä melko typerä. Ikävintä on että mieheni suutahtaa aika paljonkin tilanteessa missä mua vaan harmittaa.
Eilen ilmoitin rauhalliseen sävyyn hieman loukkaantuneeni parista lausahduksesta jotka hän selvitti sanoneensa huumorilla. Mähän sitten tuumin että jaa, vai että huumorilla, no ok sitten voihan sen niinkin ajatella, hyvä että ei ollut ihan tosissaan, ja asiat oli mun mielestä taas ihan mainiosti. Tuttua? Mun mielestä ihan normaalia, mutta mies otti niin tuskallisen herneen nenäänsä että sain kuulla pitkän aikaa hermostunutta äänekkäämpää puhetta. (Hän ei kuulemma huutanut, kun sanoin ettei tilanne ole niin vakava että tarvitsisi hermostua ja huutaa)
Olen siis huumorintajuton enkä minä kuulemma voi muuttaa häntä eikä kaikki kuulemma mene aina niin kun ajattelee ja kun sanoin "kulta älä hermostu" niin vastaus oli " NATI NATI" Tuli kamalan paha mieli ja hän ilmeisesti näki sen naamastani mutta sainko armoa? En. " niin ja nyt sitten ruvetaan taas itkemään vai" Tuli melkeinpä ivallisella äänellä. Mä menen aina lukkoon riitatilanteissa. En osaa sanoa mitään järkevää ja kun tiedän että toinen haluaa multakin vastauksia mä yritän kovasti mutta sanat vaan ei edes itseni mielestä kuulosta järkeviltä. Yritän "korjata" tilannetta ja kun tuntuu että toinen vaan suuttuu enemmän, menen melkein paniikkiin. Henki ei kulje tasaisesti ja voin pahoin. Mä jätin selitykset kesken ja poistuin pikaisesti paikalta ennenkun olisin ruvennut itkemään tai oksentamaan. Itku olisi varmaankin raivostuttanut häntä entistä enemmän, joten nyyhkin kävellessäni kotiovelle päin, missä kukaan ei voinut nähdä mun tekevän niin. On kamalaa kun ei voi näyttää pahaa oloaan jos toinen pillastuu siitä. On kyllä joskus selittänyt menevänsi paniikkiin jos näkee mun itkevän. Silti... Hän haluaisi mun olevan oma itseni, mutta silti saan kuulla kunniani jos uskallan sanoa eriävän mielipiteen tai mua itkettää. Se ei voi olla oikein? Vai reagoinko liian vahvasti? Miten te kestätte riidat missä toinen voi sanoa pahastikkin? Mieheni ei kuitenkaan muistaakseni ole sanonut mulle koskaan sillä tavalla pahasti. Nimitellyt tai mennyt henkilökohtasuuksiin. Vaikuttaa ihan siltä kun se menisi itsekin ihan sekaisin. Puhuu asioista mihin mulla ei mielestäni ole mitään osaa. "Sä et voi muuttaa mua" "sä et voi sanoa suutunko vai en" "kukaan ei enää koskaan käännä asioita mua vastaan" tms. Se on kyllä seurustellut jonkun sekopään kanssa ennen mua, mutta minä ole kun se sekopää. En mä yritä mitään. Mä haluan olla oma itseni ja haluan olla sen ihmisen kanssa mutta mua surettaa tämä tilanne kamalasti. En edes tiedä uskallanko vähään aikaan vastata sen puheluihin jos se taas hermostuu ja mä taas meen paniikkiin ja tilanne kärjistyy taas. =/ Oonko mä liian herkkä?
Olen lueskellut näitä palstan riitajuttuja ja miettinyt kuinka paljon olisin itse loukkaantunut näissä jutuissa. Varmaan jokaisessa olisi iskenyt paniikki. En ole varma mistä johtuu. Vanhempani ovat suht. fiksuja riitelijöitä. Tunteita ei pantata vaan annetaan kuulua mutta ei ole kauheasti kiroilua eikä puhuta toiselle halventavaan sävyyn. Isäni on ollut kovaääninen ja lyhytpinnainen mutta en muista hänen koskaan huutaneen äidille. Meille kurittomille kakaroille vaan. Peruskouluaikoina olin pitkän aikaa kiusattu ja muistan teiniaikoina pyörineeni mitä ihmeellisimmässä porukassa kunhan vain sain hyväksyntää. Mietin sen jälkeenpäin näin. Eihän sitä kai sillon tajunnut.
Ongelma tästä riitapelosta on tullut nyt nykyisen mieheni astuessa elämääni. Hänellä on tietyistä syistä pinna kireenä ja kiivastuu herkästi.
Jokainen riita on tähän mennessä ollut mun mielestä melko typerä. Ikävintä on että mieheni suutahtaa aika paljonkin tilanteessa missä mua vaan harmittaa.
Eilen ilmoitin rauhalliseen sävyyn hieman loukkaantuneeni parista lausahduksesta jotka hän selvitti sanoneensa huumorilla. Mähän sitten tuumin että jaa, vai että huumorilla, no ok sitten voihan sen niinkin ajatella, hyvä että ei ollut ihan tosissaan, ja asiat oli mun mielestä taas ihan mainiosti. Tuttua? Mun mielestä ihan normaalia, mutta mies otti niin tuskallisen herneen nenäänsä että sain kuulla pitkän aikaa hermostunutta äänekkäämpää puhetta. (Hän ei kuulemma huutanut, kun sanoin ettei tilanne ole niin vakava että tarvitsisi hermostua ja huutaa)
Olen siis huumorintajuton enkä minä kuulemma voi muuttaa häntä eikä kaikki kuulemma mene aina niin kun ajattelee ja kun sanoin "kulta älä hermostu" niin vastaus oli " NATI NATI" Tuli kamalan paha mieli ja hän ilmeisesti näki sen naamastani mutta sainko armoa? En. " niin ja nyt sitten ruvetaan taas itkemään vai" Tuli melkeinpä ivallisella äänellä. Mä menen aina lukkoon riitatilanteissa. En osaa sanoa mitään järkevää ja kun tiedän että toinen haluaa multakin vastauksia mä yritän kovasti mutta sanat vaan ei edes itseni mielestä kuulosta järkeviltä. Yritän "korjata" tilannetta ja kun tuntuu että toinen vaan suuttuu enemmän, menen melkein paniikkiin. Henki ei kulje tasaisesti ja voin pahoin. Mä jätin selitykset kesken ja poistuin pikaisesti paikalta ennenkun olisin ruvennut itkemään tai oksentamaan. Itku olisi varmaankin raivostuttanut häntä entistä enemmän, joten nyyhkin kävellessäni kotiovelle päin, missä kukaan ei voinut nähdä mun tekevän niin. On kamalaa kun ei voi näyttää pahaa oloaan jos toinen pillastuu siitä. On kyllä joskus selittänyt menevänsi paniikkiin jos näkee mun itkevän. Silti... Hän haluaisi mun olevan oma itseni, mutta silti saan kuulla kunniani jos uskallan sanoa eriävän mielipiteen tai mua itkettää. Se ei voi olla oikein? Vai reagoinko liian vahvasti? Miten te kestätte riidat missä toinen voi sanoa pahastikkin? Mieheni ei kuitenkaan muistaakseni ole sanonut mulle koskaan sillä tavalla pahasti. Nimitellyt tai mennyt henkilökohtasuuksiin. Vaikuttaa ihan siltä kun se menisi itsekin ihan sekaisin. Puhuu asioista mihin mulla ei mielestäni ole mitään osaa. "Sä et voi muuttaa mua" "sä et voi sanoa suutunko vai en" "kukaan ei enää koskaan käännä asioita mua vastaan" tms. Se on kyllä seurustellut jonkun sekopään kanssa ennen mua, mutta minä ole kun se sekopää. En mä yritä mitään. Mä haluan olla oma itseni ja haluan olla sen ihmisen kanssa mutta mua surettaa tämä tilanne kamalasti. En edes tiedä uskallanko vähään aikaan vastata sen puheluihin jos se taas hermostuu ja mä taas meen paniikkiin ja tilanne kärjistyy taas. =/ Oonko mä liian herkkä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
mulla oli vähän samanlainen tilanne eksäni kanssa, muiden kanssa olen riitani hyvin järjestänyt, aikuismaisesti siis, mutta tämän miehen kanssa ei. Se meni aina vain pahemmaksi, alkoi tuolla kuvaamallasi tavalla. Minähän aina mietin etttä mikä tässä nyt on kun en muka enää pysty riitojen selvittelyyn. Sit rupesin kans pelkään, ja sithän niitä vasta tulikin... No, nyt kun tuli mies vaihdettua, huomasin, että asiat tämän nykyisen kanssa sujuu. Selvitellään jutut keskustelemalla, välillä tietty huudetaan, mutta tämän kanssa ei halveerata eikä vastaavaa. Vasta näin jälkeenpäin tulin miettineeksi, että hei, ehkä vika ei ollutkaan minussa, vaan tässä uhmaikäisen tasolle jämähtäneessä exässäni.
Juu, tavallaan olen samaa kokenut ja siitä ahdistunut eksäni kanssa valtavasti. Hän oli yksityisyrittäjä, pinna jatkuvasti kireällä ja kiire päällä. Koko neljän vuoden seurustelun aikana en muista yhtään riitatilannetta selvitetyn loppuun saakka.
Itse kärsin tästä valtavasti, olen todella tunneherkkä ihminen ja aistin sen "jääverhon" laskeutumisen ihmisten välille liiankin voimakkaana. Minulle tuli myös aina kamala paniikki riitatilanteissa, koska tiesin että asiaa ei saada kuitenkaan selvitettyä, eikä järkevää keskusteluyhteyttä ole mahdollista rakentaa. Mieheni tyyli toimia oli lähteä ulos ovet paukkuen jos jostain tuli sanaharkkaa ja paeta töihin parhaassa tapauksessa koko yöksi, minun odotellessa itkuisena ja surullisena kotona. Tämä ihminen ei koskaan lämmennyt, eikä muuttunut, ja samaa "Et sinä mua voi muuttaa, vain omaa tapaas toimia" sain kuulla kuten sitäkin että olen liian herkkä. Mieheni ei koskaan itkenyt, ja raivostui entistä enemmän jos minä aloin itkemään. Joskus harvoin hän tuli hakemaan minut nukkumaan viereensä kun itkin, mutta asiasta ei sen kummemmin puhuttu. No, tämä kaikki päättyi yhtä jäätävästi kuin alkoikin, mieheni petti minua ja jätti ilman selityksiä löydettyään lomamatkalta uuden paremman naisen jonka kanssa "elämä on helpompaa" ja kuulemma nyt säätää puolen kaupungin kanssa vaikka uusi lomarakkaus odottaa toisessa maassa jossa hän säännöllisesti vieraileekin.
Ole varuillasi jos miehessäsi on jotain tunnevammaisuuden piirteitä, ne ovat pahimmillaan aivan epäinhimillisen kamalia. Nyt alan vähitellen päästä jaloilleni, ja olo on erittäin hyvä ilman kamalia taisteluita. Olen jopa löytänyt uuden poikaystävän joka on jos mahdollista vielä herkempi kun minä ja haluaa aina selvittää keskustellen kaikki ongelmatilanteet ja halata pois pahan olon. Meistä jokainen tarvitsee rinnalleen aidon ihmisen, joka oikeasti välittää. Kannattaa miettiä voiko suhde edetessään oikeasti muuttua paremmaksi, jos ei, harkitse oletko todella onnellinen kun et saa sellaista vastakaikua kun tarvitset.
Nämä päätökset eivät ole helppoja, ja ne satuttavat ja vievät aikaa kypsytellä, eikä jokaisessa suhteessa ero todellakaan ole ratkaisu. Minun kohdallani kaikessa kamaluudessaan se kuitenkin avasi silmiä aivan uuteen maailmaan, jossa on lämpöä, keskustelua ja ymmärrystä myös niinä hetkinä jolloin suhde tekee hetkittäisen pulahduksen pinnan alle.
Kuulostaa siltä että se sekopää on sun mies eikä sen exä, vaikket exästä mitään muuta kirjoittanutkaan, tunnetko itse muuten miehesi exän?