Julkisuudessa on viime vuosina ollut paljon miehiä, jotka hankkivat nuoremman puolison viisikymppisinä (toki ylikin) ja sitten alkaa vimmattu lasten hankkiminen. Nyt olisinkin utelias, että kuinka te teräsvaarit oikein jaksatte ottaa osaa tähän pikkulapsiperheen elämään (yövalvomiset/itkut/vaipparalli jne), varsinkin jos olette jo kerran sen rumban nuorempana kokeneet?
Monet julkisuuden henkilöt ovat olleet ainakin lehtihaastatteluissa kovasti onnellisia vauvojensa kanssa, entäs sitten murrosiässä, kun lapset ovat 15 ja te olette...65 -70 -75-vuotiaita?
Oikeastaan tuollainen touhu ei naurata vaan itkettää...
Monet julkisuuden henkilöt ovat olleet ainakin lehtihaastatteluissa kovasti onnellisia vauvojensa kanssa, entäs sitten murrosiässä, kun lapset ovat 15 ja te olette...65 -70 -75-vuotiaita?
Oikeastaan tuollainen touhu ei naurata vaan itkettää...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tunnen muutaman mainitsemasi tapauksen ja ainakin vielä 50 miehet ovat hyvin jaksaneet. Eiväthän ihmiset ole 50-vuotiainen sillätavalla vanhoja kuin joskun vuosikymmeniä sitten jolloin 50-v. lahjaksi ostettiin kiikkutuoleja. Tiedä kuinka nuorekkaita nämä rokkivaarit on esim.65 vuotiainen.
Vaikka jaksaisivatkin, niin 10-20-vuotiaalle lapselle voi olla jopa ahdistavaa ajatella, että isän elinaika alkaa käydä vähiin...
Jos mies hankkii lapsen 50-vuotiaana, on hän jo 70, kun lapsi on 20. Suomalaisen miehen odotettu elinikä on vain reilut 74 vuotta!!
Lapsen kannalta on surullista, jos hän joutuu elämänsä kiireisimpinä vuosina 20-30-vuotiaana opiskelun, seurustelun ja perheenperustamisen lomassa huolehtimaan vanhasta vanhemmasta ja hänen kuolemastaan.
On myös suht varmaa, että tulevilta lapsenlapsilta tulee puuttumaan isoisä.
Mielestäni miehet, jotka tarkoituksella hankkivat lapsia yli 45-vuotiaina ovta äärimmäisen itsekkäitä ja edesvastuuttomia. Nuoren vaimon etua saatetaan ajatella, mutta tulevan lapsen etua ei.
Itse olen 30 ja isäni on 49. Kaiken lisäksi hän on jo isoisä siskonpojalleni. On lohduttavaa tietää, että suurella todennäköisyydella isä tulee olemaan keskuudessamme vielä pitkään - lähes omaan vanhuteeni asti.
Olipas naivia keijupaskaa. Onko koskaan tullut mieleen että kuolema korjaa satoa välillä sattumallakin. Ja voin sanoa että se kasvattaa kun menettää läheisiään, loppuu tuollainen pilvilinna-fantasioiden ja "oikeiden" elämänoppien tuputtaminen muille.
Moni tulee nuorena - ihanneiässä - isäksi, mutta kyllästyy silti lasten itkuun ja vaipparalliin. Paljon eroavat nuoret parit lasten ollessa aivan pieniä.
Onko se sitten parempi tilanne murrosikäiselle, jos ei ole isää lainkaan? Se ei hirveästi naurata.