Itse olen mies ja olen aina ajatellut niin, että on helpompaa seurustella älykkyydeltään tavallisen naisen kanssa kuin hyvin lahjakkaan. Molemmanlaisia on ollut. Sitä jotenkin kokee jäävänsä tavallaan alakynteen, jos nainen on hyvin älykäs. Ajatteleeko muut tällain, vai olenko vain poikkeus, jolla on mahd huono itsetunto tms?
Henkiset ominaisuudet
versa
152311
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Itsetunnossasi voisi kyllä olla kohentamisen varaa. Paras keino siihen on se, että tutustut omiin kykyihisi ja sitten jalostat niistä itsellesikin jonkin sinulle sopivan lahjakkuuden. Suurin osa ihmisistä ON lahjakkaita jossain.
Itse olen tavattoman kiinnostunut nimenomaan ÄLYKKÄISTÄ naisista. Arkisessa elämässäni toteutan omaa lahjakkuuttani eli kädentaitoja ja sen vastapainoksi on kiehtovaa asettua keskusteluihin älyköiden kanssa. Se on samalla sekä haaste että mahdollisuus oppia uutta. Jang ja yin - fyysisen suorittamisen ja henkisen innoituksen tasapaino.
Miksi kysymyksesi on "naisen logiikka" -palstalla?
En ole välttämättä samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa siitä, että asenteesi kuvastaisi heikkoa itsetuntoa. Ajattelisin niin, että jos sinulle oikeasti olisi heikko itsetunto, et voisi myöntää sitä, että kumppanin älykkyys häiritsee sinua. Näin ainakin oman kokemukseni mukaan - mies, jonka itsetunto ei ole kohdillaan, pyrkii vähättelemään naisen henkisiä kykyjä.
Jälleen omaan kokemukseeni nojaten väittäisin, että naisen älykkyys lakkaa olemasta miehelle ongelma viimeistään siinä vaiheessa, kun mies oivaltaa, että parisuhde on joukkuelaji (jossa tosin on vain kahden hengen joukkueet). Kaikki kyvyt, joilla voidaan pelata oman joukkueen hyväksi, ovat tarpeellisia. Älykäs nainen pystyy tuottamaan älykkyydellään hyvää parisuhteelle - edellyttäen, että se nainenkin on oivaltanut tuon suhteen luonteen. Jos taas kumpikin kuvittelee, että parisuhteessa on tarkoitus pelata toisiaan vastaan, niin silloinhan kaikki toisen positiiviset ominaisuudet muuttuvat negatiivisiksi.
Olen välttämättä samaa mieltä kanssasi:
" ...omaan kokemukseeni nojaten väittäisin, että naisen älykkyys lakkaa olemasta miehelle ongelma viimeistään siinä vaiheessa, kun mies oivaltaa, että parisuhde on joukkuelaji (jossa tosin on vain kahden hengen joukkueet). Kaikki kyvyt, joilla voidaan pelata oman joukkueen hyväksi, ovat tarpeellisia. Älykäs nainen pystyy tuottamaan älykkyydellään hyvää parisuhteelle - edellyttäen, että se nainenkin on oivaltanut tuon suhteen luonteen. Jos taas kumpikin kuvittelee, että parisuhteessa on tarkoitus pelata toisiaan vastaan, niin silloinhan kaikki toisen positiiviset ominaisuudet muuttuvat negatiivisiksi."
Kiteytät muutamaan riviin sen, mikä minun(kin) mielestäni on toimivan parisuhteen peruslähtökohta ja samalla tämän ajan suurin kompastuskivi. Harvat ovat ne, jotka osaavat jättää työelämän vaatiman kovan kilpailuasenteen eteisen naulakkoon odottamaan huomista kotiin tultuaan.
Sehän on vaan hyvä, jos nainen on älykäs ja lahjakas. Silloin tällöin se valitettavasti tuo tullessaan näsäviisauden ja muitakin ei-toivottuja piirteitä. Skolastikko kuvasi niitä aiheessa "Akateemiset ämmät" tms.
Pidän syvällisistä naisista. En tiedä ovatko he aina "älykkäitä", mutta outoja kylläkin. Pidän myös läsnäolevista naisista,joiden kanssa tunninkin hiljaisuus on timanttista keskustelua. Minusta kaikki naiset ovat aina lahjakkaita selviytyjiä. Näsäviisaus ei ole sanojan suussa vaan vastaanottajan tulkinnassa. Koulutus tai yhteiskunnallinen asema ei kerro etukäteen sitä kuka on syvällinen ja läsnäoleva. Harmi vaan että me ihmiset luomme eutkäteen liikaa odotuksia tai oletuksia ulkoisista merkeistä. Yhteinen iloinen nauru on eräs suurimpia älykkyyden osoituksia, joten naurakaa yhdessä ja olkaa outoja.
mistä sen tunnistaa? mitä se on?
ja alat jutella. Juttelet menneistä ajoista, nykyhetkestä, tulevaisuudesta.... kaikki käy.
Syvällisyys on jotain myötäsyntyistä ja jossain määrin viettää jonnekin henkisten kysymysten puolelle.
Kaikki papit eivät ole syvällisiä, jotkut ilotytöt saattavat hyvinkin olla, mittatikkumatemaatikko voi uppoutua syvällisiin ajatuksiin 'kaiken yhdistävästä teoriasta' jne jne. Ihmiset, jotka harrastaa/lukee filosofiaa/tekee taidetta/harrastaa musaa/jne ovat yleensä syvällisiä. Näin mun mielestä.
Mutta olen myöskin havainnut, että esim. junan ravintolavaunu on oivallinen paikka tavata syvällisiä ja keskustelevia ihmisiä. Viimeksi keskustelimme rekkakuskin ja nuoren huippu-urheilijan (naisen) kanssa yksinäisyydestä. Miten olivatkaan kokemukset niin samanlaisia. Ehkä syvällisyys onkin enemmän uskalluksesta kiinni. Minusta me kaikki olimme samalla pirun älykkäitä. Ja katsoimme toisiamme silmiin ja juttelimme jostain yhteisestä kokemuksesta. Minä en usko että meillä miehilläkään olisi mitään hävettävää, eikä meidän pitäisi uskoa siihen "huono itsetunto" läpätykseen. Ottaa vaan naista sanasta kiinni ja yrittää löytää yhteisiä keskustelun aiheita.
Menetin elämäni rakkauden koska hän ajatteli tavallasi.
Olen aina ollut tarkkaileva ihmettelijä. Analysoin ja pohdin elämää ja ihmisiä. Olen luonnonlapsi joka suhtautuu elämään huumorilla ja pitää kiinni pienestä "hullusta" sisällään.
Seurustelin kaltaiseni ihmisen kanssa, jolloin pieni "hullu" meinasi kasvaa isoksi kun kaksi filosofia paransi maailmaa yöt läpeensä.
Onneni löysin täysin vastakohdan kanssa; tasainen, urheilua harrastava duunari, joka ei syvällistä ajattelua juuri harjoittanut. Hän tasapainotti minua ja minä kuulemma toin tulta ja intohimoa hänen elämäänsä.
Kaikki kaatui siihen että hän ei tuntenut pärjäävänsä kanssani, hän ei tuntenut olevansa mies. Hän tunsi itsensä tyhmäksi, tylsäksi ja kyvyttömäksi kun ei aina ymmärtänyt pohdintojani eikä kyennyt tekemään samoja asioita kuin minä.
Hänen heikon itsetuntonsa takia suhde muuttui kilpailuksi, ja lopulta minusta tuli hänen pahin vastustajansa. Että et sä ainoa ole.
Minne se filosofi joutui, ja miksei siinä suhteessa ollut sitä onnea ?
Mihin purit ne sisällä jylläävät voimasi tässä "tasapainoisessa" suhteessa
Tulta, intohimoa, eikä silti mies...miten se älykkyys tähän liittyy ?
Itsetunto ja älykkyys...ovatko rinnastettavia asioita noin vain ?
Miksi miehen pitää olla naista älykkäämpi, ollakseen mies ?
Mitä mieltä olet lemmikeistä ? Ymmärrät.
Filosofin kanssa suhteessa oli onnea, mutta parisuhde on mielestäni tasapainoisempi jos yhteisten piirteiden lisäksi löytyy myös eroavaisuuksia. Kuka sitä lähes peilikuvansa kanssa jaksaa elää? Elämä käy raskassoutuiseksi kun omat heikkoudet ja ärsyttävät piirteet heijastuu toisesta, nimittäin asioiden jopa liiallinen pohdiskelu tuppaa ajoittain ärsyttämään itseäänkin...
"Tasapainottavassa" suhteessani jylläävät voimani purin kuten ennenkin -kirjoittamalla ja maalaamalla. Puhumalla pohdiskelu jäi vähemmälle, mikä oli hyväkin asia, mutta huono kun se vähäinenkin tuomittiin eikä tullut ymmärretyksi.
Tulta ja intohimoa mies koki saaneensa elämäänsä kauttani, koska luoville ihmisille tyypillisesti olen tunneherkkä; temperamenttinen ja innostuva. Näiden piirteiden takia hän alkujaan minuun rakastuikin, kuulemma.
Ketjun aloittaja todennäköisesti tarkoitti älykkyydellä ja lahjakkuudella loogista ajattelukykyä; järkeä, ymmärrystä ja ongelmanratkaisukykyä, mutta koska hän ei rajannut määritelmää älykkyys mihinkään osa-alueeseen, voinemme olettaa kyseen olevan kaikista älykkyyden muodoista.
Eli loogisen älykkyyden lisäksi; kielellisestä-, visuaalisesta-, musikaalisesta-, sosiaalisesta...
Enemmän kuin loogisesti ja numereellisesti, olen visuaalisesti, kielellisesti, musikaalisesti ja emotionaalisesti älykäs. Nämä älykkyyden muodot-luovuus ja taiteellisuus, yhdistävät usein voimakkaasti tuntevia, tunneherkkiä ja filosofisia ihmisiä. Siten se älykkyys liittyy tähän.
En rinnastanut itsetuntoa ja älykkyyttä, mutta loogisesti ajateltuna voisi olettaa useilla osa-alueilla lahjakkuuden vaikuttavan myönteisesti ihmisen itsetuntoon, vaan suoraan verrannollisiahan nämä eivät tietenkään ole.
Eikä miehen pidä olla naista älykkäämpi tunteakseen olevansa mies. Näinkään en väittänyt. "Tasapainoisessa" suhteessani mies oli eri tavalla älykäs kuin minä, ei siis enemmän eikä myöskään vähemmän. Minä koin sen rikkautena, kuten hänkin, alussa. Lopulta suhde muuttui kilpailuksi erilaisten kyvykkyyksien välillä, mikä ilmeni tekemisieni vähättelynä ja arvostuksen puutteena.
En ikinä pitänyt miestäni tyhmänä, tylsänä tai kyvyttömänä. Hän itse kertoi tuntevansa näin rinnallani. Miksi hän sitten koki epävarmuutta, vertaili itseään minuun ja tekemisiini arvostamatta tarpeeksi omiaan -kannustuksesta ja hyväksynnästä huolimatta. Enhän mä mistään mitään tiedä, toisen aivoituksista vähiten, mutta yleensä itsensä arvostuksen puutetta on kutsuttu huonoksi itsetunnoksi.
Eläinlemmikit on kivoja juu! ;)
Mielestäni suhde on tietyillä alueilla kuin shakkipeli. Pelaajien taso pitäisi olla suunnilleen sama, jotta mielenkiinto peliin säilyisi.
Jos rajoitetaan ajtuksia, on kuin kehotettaisiin pelaamaan huonosti. Silloin se on enää pelkkää nappuloiden siirtelyä vailla mielenkiintoa.
Elämä ei aina ole helppoa kun käytössä on ääripäät. Tuntuuko koskaan että maailma on järjetön kun se on erilainen kuin sinä, vai epäiletkö joskus toisin ?
Lyhyiden kirjoitustesi perusteella sinun kanssasi voisi olla mukava pelata "kirjeshakkia".
Pallo sinulla.
Olen samaa mieltä kanssasi. Toisaalta, haasteellisuus takaa mielenkiinnon. Helppo elämä käy pidemmän päälle tylsäksi, mutta haasteellisuuskaan ei vaadi ääripäitä.
Kiinnostuksen herääminen ja yhteenkuuluvuuden tunne vaatii myös niitä yhdistäviä tekijöitä, samankaltaisuutta. Onneksi me ihmiset olemme moniulotteisia, emme vain parin piirteen varassa toimivia. Tästä syystä maailma ei tunnu erilaiselta kuin minä, tai toisinpäin. Pikemminkin päinvastoin.
Pitämällä mielen avoimena, toistensa vastakohdilta vaikuttavista ihmisistä voi löytyä yllättävän paljon samankaltaisuutta. Harmi vain, harva jaksaa nähdä vaivaa...
Kaikilla on kasvunvaraa, identtisten ajatusten sijaan paremmin näkökantojensa laajentamisen mahdollistaa ihminen jonka elämänkatsomus poikkeaa omasta. Itsestään on sitten kiinni antaako toiselle mahdin rajoittaa ajatuksiaan, rajoittaa olemasta oma itsensä.
Minä ainakin haluan kumppanikseni ihmisen joka on käytännönläheisempi kuin minä, kuten nykyiseni onkin. Pysyy jalat maassa ja homma todellisena, ja mikä tärkeintä; nauru ja huumori on takuuvarmempaa kuin "älykköseurassa". Ei yleistys, oma kokemus.
Ja loppupeleissä; aivan sama millaiset luonteet ja lahjat naisella ja miehellä on, putki- ja tippaleipäaivot eivät ikinä tule toisiaan täysin ymmärtämään. Eläköön se pieni ero!
Shakinpeluuseen ei ole aikaa, mutta kiitos mahdollisuudesta! ;)
et sinä kuulosta sitä että sinulla olisi itsetunto-ongelma. Omasta mielestäni ei minullakaan ole, enkä kai itsekään ole yksinkertaisimmasta päästä, mutta yhden ihmisen olen tavannut joka oli minulle liian älykäs. Ajattelin että hän tarvitsee rinnalleen jonkun ihan toista luokkaa olevan ihmisen kuin minä elääkseen ihan täysipainoista elämää ja suhdetta. Nätimmin tämän voi sanoa siten että olimme liian erilaisia eikä siitä tule kenellekään mieleen epäillä kummankaan itsetuntoa. Sanottakoon vielä että kyseessä oli mies, itse olen nainen.
Mun kokemus on, että älykkys tuntuu olevan sitä parempi, mitä vähemmän sitä on. Toisaalta miehet ei tunnu itsekkään tajuavan mitä he oikein haluavat. Naisen pitää olla itsenäinen, fiksu ja omillaan toimeen tuleva.Ja sen verran älykäs että ilkeää esitellä kavereille ja ystäville ilman että joutuu häpeämään.Kuitenkin niin yksinkertainen että mies ei joudu aisankannattajaksi, ja että uskoo kaiken mitä valehdellaan...
Noh, voi kuulostaa aika kyyniseltä, mutta kokemuspohjaa löytyy.
Vastaus tähän ongelmaan? HUUMORINTAJU! Kun löytyy just se oikea, sen huomaa siitä etä näille ristiriitaisuuksille pystyy nauramaan ja että vaikeuksista selviää kun ei ota kaikkea liian vakavasti.
Kun valitsee itselleen kumppanin niin tulee kiinnittää humiota enemmän siihen sosiaaliseen- ja tunneälykkyyteen. Ei Kirjaviisauteen tai koulutukseen.