...joku jolla on kokemusta ja viitsimystä vastatakkin. Kokeilin jo huumeet foorumilta mutta siellä porukkaa taitaa vaan kiinnostaa miten saisi päänsä sekaisin ja kuinka mageeta on olla kannabismyönteinen.
Eli aiheeni oli Addikti ja "Tavis"
Onko muitakin "tavallisia ihmisiä" jotka seurustelee toipuvan addiktin kanssa? Miten arkielämänne sujuu? Mikä on vaikeinta? Mitä kompromisseja joutuu/on hyvä tehdä mahdollisesti suurienkin kontrastien vuoksi. Miten ne selvitätte?
Mieheni on joutunut näkemään ja kokemaan asioita mistä minulla ei ole melkein mitään käsitystäkään. Hän "heräilee" omana itsenään ja minä "taviksena" taidan välillä kuulostaa järkyttävän pinnalliselta, tai enemmänkin typerältä vähäisien ongelmieni kanssa, jotka ovat kuitenkin "taviksille" ihan oikeitakin ongelmia.
Tämä on aiheuttanut kinaa välillemme toisinaan, jotenkin siten että mä olen ensinäkin melko herkkä luonne ja "huonoina päivinä" hän joutuu vakuuttelemaan että ei johdu minusta, että on äksy ja häntä vaan hermostuttaa enemmän kun mä otan asiat sillätavalla ja pahastun. Kyllä mä uskon että me pärjätään ja musta tuntuu että mäkin rupean pikkuhiljaa oppimaan ottaa asiat niin niinkun ne oikeasti on, mutta olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia ja tuntemuksia.
Eli aiheeni oli Addikti ja "Tavis"
Onko muitakin "tavallisia ihmisiä" jotka seurustelee toipuvan addiktin kanssa? Miten arkielämänne sujuu? Mikä on vaikeinta? Mitä kompromisseja joutuu/on hyvä tehdä mahdollisesti suurienkin kontrastien vuoksi. Miten ne selvitätte?
Mieheni on joutunut näkemään ja kokemaan asioita mistä minulla ei ole melkein mitään käsitystäkään. Hän "heräilee" omana itsenään ja minä "taviksena" taidan välillä kuulostaa järkyttävän pinnalliselta, tai enemmänkin typerältä vähäisien ongelmieni kanssa, jotka ovat kuitenkin "taviksille" ihan oikeitakin ongelmia.
Tämä on aiheuttanut kinaa välillemme toisinaan, jotenkin siten että mä olen ensinäkin melko herkkä luonne ja "huonoina päivinä" hän joutuu vakuuttelemaan että ei johdu minusta, että on äksy ja häntä vaan hermostuttaa enemmän kun mä otan asiat sillätavalla ja pahastun. Kyllä mä uskon että me pärjätään ja musta tuntuu että mäkin rupean pikkuhiljaa oppimaan ottaa asiat niin niinkun ne oikeasti on, mutta olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia ja tuntemuksia.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Onkos miehesi kannabiksen pössyttelijä vai ihan oikea narkomaani??
En nyt ymmärrä ongelmaa.. tai oletko nyt aivan varma että ongelmanne ylipäätään liittyy mitenkään miehesi 'addiktoituneisuuteen' eikä yksinkertaisesti siihen että hän sanoo asiat suoraan ja sinä vain herkempänä otat ne väärin. Huumeet lisäävät skitsofreniaa, mutta kyllä ihminen voi luonnostaankin olla äksy ja tasapainoton. Älä kaikkea laita huumeiden syyksi.
En ole mitenkään huumemyönteinen enkä koe kannabista mitenkään mageeksi, mutta eipä siitä haittaakaan ole jos pystyy pitämään käytön kohtuullisena -- ihan niinkuin viinankin kanssa
Hän on siis käyttänyt varmaankin kaikkea mahdollista. Narkomaani toisinsanoen. Riitaanhan tarvitaan yleensä aina kaksi. Ongelmat siis johtuu molemmista. Hän todellakin sanoo asiat suoraan ja sitä vituttaa kaikki hölmöt ihmiset ja turhista vikiseminen. Ongelmia korostaa minun taipumukseni ottaa asiat herkkänahkaisen tavoin. eikä sormea voi osoittaa mihinkään tiettyyn suuntaan. Ahdistusta aiheuttavia asioita menneisyydessä voi olla lukemattomia määriä ja ajatusten virta sanoin selittämättömissä. Ystäviä kuolee ympäriltä jne.
Minä taas olen onnellisen perheen onnellinen lapsi.... Olisin vaan halunnut kuulla muidenkin kokemuksista...
Ei kaikkea kannata hyväksyä huumeiden varjolla. Vaikka onkin "oikeita" ongelmia, niin ei ne kaikki silti käytä huumeita. Vaan ongelmat pitää yrittää muuten ratkoa. Tässä asiassa on kyse miehesi omasta tahdosta. Et sinä voi häntä parantaa.
Ja kaikilla on jonkin asteisia ongelmia. Toisista ihmisistä usein ne omat tuntuu kaikista suurimmilta.
Hän siis on toipuva addikti. Ei käytä enää. Tiedän että parantumisella ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Sillä on tekemistä luojan kanssa, ja hänen tahtonsa kanssa elää. Siitä en huolehdikaan, hän pärjää kyllä. Aivan varmasti.
Äsken kirjoittamani viesti ei ainakaan vielä näy, eli uusiksi.
Hän on entinen käyttäjä, eli toipuva addikti. Ei käytä enää. Tiedän että hänen parantumisellaan ei ole minun kanssani juuri mitään tekemistä. Sillä on tekemistä luojan kanssa ja hänen tahtonsa kanssa elää. Ja hän kyllä pärjää. Varmasti. Ja me tiedämme että suhteessa voi tulla aika milloin on parempi erota.
Nää viestit menee ihan ristiin solmuun ja sekaisin. Tulee hieman viivellä... Mutta pointtini tuli ainakin selväksi :)
Miehelläsi on ilmeinen asenneongelma jos häntä vituttaa hölmöt ihmiset ja turhista vikiseminen. Jokainen kohtaa elämänsä aikana tukuttain omasta mielestä hölmöjä ihmisiä (ja usein ne vikisevätkin turhista..), mutta hölmöintä on se, joku jaksaa vittuuntua heistä!
Seurustelin toipuvan narkomaanin kanssa n.1,5 vuotta..enkä suosittele kenellekään. Kusipäitä, mustasukkasia, ja sairaita koko vitun nisti-klaani.
Mutta sulla on oma kokemuksesi eli siitä johtuva näkemyksesi. Minä en lähde niputtamaan ihmisiä. Koskaan.
Miehelleni tärkeintä on nyt se mitä hänen päänsä sisällä tapahtuu. Hänen oma parantumisensa. Elämä. Kusipää hän voi varmasti olla mutta ei minulle. Mustasukkaisuus vie energiaa kamppailussa hengenvaarallista sairautta, addiktiota vastaan. Ei hänellä ole varaa ruveta murehtimaan minua tai menettämistäni. Ensimmäiset asiat ensin. Hän kamppailee elämästään. Harvemmin olen tavannut yhtä älykästä ja lahjakasta ihmistä. Maailma ei vaan ole niin reilu kaikkia kohtaan.
Maailma on varmasti täynnä inottavia narkkeja joille totuus ei merkitse mitään ja maailma on muutenkin väärinpäin, mieli sairas ja muuta sinnepäin... mutta niistä pitää vaan sitten pysyä erossa.
Pistä poika töihin ja huolehtimaan "tavis"asioista. Luultavasti on sellainen puolittain uusavuton tyyppi, joka ei osaa tehdä oikeastaan mitään rakentavaa ja märisee iänikuisia joutavia lapsuustraumojaan jotta saisi hyvän syyn ottaa mitä hyvänsä. Vaikka olisi kuinka lahjakas ja älykäs tyyppi voisi antaa arvoa sinulle kuten näytät hänelle antavan. Ja keskittyä hyödyllisiin asioihin eikä haaveiluun.
Ei ole uusavuton eikä marise turhia. Ehkä en osannut ilmaista asiaani oikein. Hän on toipilas, ja addiktiostahan ei voi parantua koskaan. Töitä hän kyllä tekee kun niitä on ja suunnitelmiakin on, mutta toipuminen on niin paljon energiaa ja voimia vaativaa että siinä ei kannata mennä sohimaan mitään liikoja, että mieli pysyisi keskittyneenä siihen olennaiseen. Haaveiluunkaan hän ei liioin hukkaa aikaa. Hän toppuuttelee mua niissä asioissa. Sekin on vaarallista touhua kun pitää keskittyä siihen että on ja elää tätä päivää että voi elää huomisenkin jne. sitä on hankala selittää kun itsellänikin on hankalaa joskus muistaa että pitää käsittää ja sitten pitää rupee yrittää käsittämään... blaah...
Mutta kiitos vastauksista. Harvojen kanssa voi tämmösiä asioita pohtia kun ihmisillä on niin stereotyyppisiä mielikuvia päihderiippuvaisista että se olennaiseen keskittyminen ei onnistu. Sekin on vaikea vissiin käsittää että sen sairauden takana on ihminen, ja se voi olla kuka vaan.
No onhan se kevyt parisuhdeuhka, jos joudut lopun ikääsi pelkäämään että alkavatko miehelle vanhat lääkkeet maistumaan. Sinäkin olet ensimmäisenä puolustamassa miestäsi. Niin pitääkin ja kuulostaahan tyyppi olevan oikealla polulla, mutta miksi sitten kirjoitat tänne?
Voidaan huoletta sanoa, että sellaiset kärjistyneet jutut kuin henkiset ongelmat, terveydelliset ongelmat, masentuminen, alkoholismi, narkomania, riippuvuudet, pettäminen, kyllästyminen, jatkuva nalkuttaminen, uhkapelaaminen, jatkuva riitely jne. niin luonnollisia ja ihmisyyteen kuuluvia kuin ovatkin ovat ne myös pohjimmiltaan itsekkyyttä. Jos kumppani kärsii jostain näistä tai useammasta huomattavasti, on selvää että toinen - jolle jää usein auttajan ja ymmärtäjän rooli - kärsii. Tulee sitten itsetunto-ongelmia, jotka puolestaan johtavat yllämainittuihin oireisiin. Yksinkertaistetusti näin se toimii.
Ihminen siellä on sairauden takana, mutta ihminenhän siinä on auttamassakin. Ei voi vuosikaupalla vain vaatia.
Seuraava tarina on tosi:
Viime sotien veteraani palasi kotiinsa syvästi traumaattisena. Kolmekymmentä vuotta hän vietti sitten sohvalla maaten, kattoon tuijotellen ja tupakoiden vaimon passatessa. Sitten murheen murtama vaimo kuoli. Mies nousi sohvalta, ja alkoi elämään normaalia elämää.
"Jos kumppani kärsii jostain näistä tai useammasta huomattavasti, on selvää että toinen - jolle jää usein auttajan ja ymmärtäjän rooli - kärsii. Tulee sitten itsetunto-ongelmia, jotka puolestaan johtavat yllämainittuihin oireisiin. Yksinkertaistetusti näin se toimii. "
:) ... voihan olla että pelkään vähän jotakin sellasta mitä yllä selitit. Että niinkin on mahdollista käydä, tai/ja ehkä myös menetystä (mahdollisesti enemmän sitä) jos hommat ei toimi, sillä olemme päättäneet, etenkin hän, että väkisin ei väännetä, vaan tehdään molemmille palvelus ja kiitetään yhteisestä ajasta. Silti se sattuisi. Nyt kuitenkin tiedän, että mua ei yritetä vedättää, eikä multa sinänsä mitään kummempia vaadita. Toinen on mulle rehellinen ja aito. Olen vaan joutunut pettymään ihmissuhteessani aikasempaa. Vaikka niin onkin, niin täytyisi silti vaan ymmärtää konfliktitilanteissa, että syy ei ole minussa. Olen jotenkin tottunut syyttämään itseäni ensimmäiseksi vaikka tietäisin ettei se loppujenlopuksi ole niin, mutta se tunne mikä tulee... se on jotain psyykkistä paskaa. Se tunne että "mitä mä tein apua mitä tein, en todella tiedä ja mitä voin tehdä korjatakseni kaiken."
Huono tapa. Toinen ei välttämättä ole tehnyt tai sanonut mitään siihen viittaavaa että minä olisin syyllinen mihinkään.
Kamala toi veteraanitarina.
Luin kirjoituksesi ja ensimmäisenä tuli mieleen, että suurin ongelmasi on itsesi jaottelu taviksiin ja miehesi toipuviin addikteihin. Miksi niin? Eikö olisi parempi kohdata kumppani pelkästään toisena ihmisenä? Jos miehesikin pitää sinua taviksena ja itseään jonain muuna niin hänen toipumisensa ei ole ihan mallillaan. Kaikilla ihmisillä on omat ominaisuutensa, joihin kumppanin on vain sopeuduttava riippumatta siitä onko entinen addikti, toipumassa vaikeasta sairaudesta tai mitä muuta tahansa.
Pelkkien kontrastien vuoksi ei kannata kompromisseja tehdä. Silti on hyvä erottaa oleellinen epäoleellisesta muistaen, ettei toista ole hyvä rasittaa kaikilla murheillaan. Kukaan ei ole toisen terapeutti. Tämä ei estä sitä, ettetkö voisi pyytää miestä kertomaan siitä mitä hän on kokenut ja nähnyt.