Mietin vain, onko miesten sitoutumiskammossa jotain totuuspohjaa, vai onko se vain yksi urbaanilegendoista? Eli voinko rauhassa syyttää tätä "tautia", kun avokkiani suuresti ahdistaa kaikki nykyistä seurustelua suurempaa sitoutumista (kihlautuminen) koskevat keskustelut?
Meillä on toimiva, onnellinen ja parin yhteisen vuoden jälkeenkin sähköinen parisuhde. Rakastan miestäni ja tiedän, TUNNEN ja saan kuulla että hänkin rakastaa minua. Ei meillä ole repiviä riitoja, ei mustasukkaisuusdraamoja eikä muitakaan isoja ongelmia. Mitä nyt tästä saattaa sellainen kehittyä...
Lupasin olla painostamatta asialla ja kaikki aiheeseen liittyvät keskustelut haudataan. Mietin vain, että jollei toinen ole kahden vuoden seurustelun jälkeen varma siitä onko tämä sitä, mitä hän haluaa niin tuleeko sitä varmuutta koskaan? Vai onko tämä vain lähtölaskenta väistämättömälle lopulle? Onko tämä suhde tuomittu jämähtämään seurustelun asteelle? Miten kauan sitä uskaltaa odottaa, ennen kuin on viisasta hylätä kaikki suuremmat unelmat ja odotukset?
Olisi kiva kuulla kokemuksia vastaavista tilanteista. Onko kärsivällinen odotus ehkä kannattanut ja mies lopulta uskaltautunut suunnittelemaan vakavampaakin yhteistä tulevaisuutta? Vai ovatko mahdollisuuteni marginaaliset?
Hyväähän perinteisesti kannatta odottaa! :)
Meillä on toimiva, onnellinen ja parin yhteisen vuoden jälkeenkin sähköinen parisuhde. Rakastan miestäni ja tiedän, TUNNEN ja saan kuulla että hänkin rakastaa minua. Ei meillä ole repiviä riitoja, ei mustasukkaisuusdraamoja eikä muitakaan isoja ongelmia. Mitä nyt tästä saattaa sellainen kehittyä...
Lupasin olla painostamatta asialla ja kaikki aiheeseen liittyvät keskustelut haudataan. Mietin vain, että jollei toinen ole kahden vuoden seurustelun jälkeen varma siitä onko tämä sitä, mitä hän haluaa niin tuleeko sitä varmuutta koskaan? Vai onko tämä vain lähtölaskenta väistämättömälle lopulle? Onko tämä suhde tuomittu jämähtämään seurustelun asteelle? Miten kauan sitä uskaltaa odottaa, ennen kuin on viisasta hylätä kaikki suuremmat unelmat ja odotukset?
Olisi kiva kuulla kokemuksia vastaavista tilanteista. Onko kärsivällinen odotus ehkä kannattanut ja mies lopulta uskaltautunut suunnittelemaan vakavampaakin yhteistä tulevaisuutta? Vai ovatko mahdollisuuteni marginaaliset?
Hyväähän perinteisesti kannatta odottaa! :)
Vastaukset 27
Vanhimmat
Luulen, että se on miehille yleensä jotenkin "kovempi" paikka tuo sitoutuminen, mitä sinäkin kai tarkoitat kihlautumisella? Kai siinä on jotakin pysyvää vapauden tunteen menetystä?
Alitajunnassa sitä saattaa ajatella, että kun en ole kihloissa, niin voin helposti lähteä liitämään ja uuden hakuun, jos neito jostain kumman syystä nyt ihan yhtäkkiä vaikka alkaisikin totaalisesti kyllästyttämään. Ja samoin rengastuksen jälkeen sitä ei enää olisikaan mahdollisuutta vaihtaa parempaa, jos vaikka sellainen ihme sattuisikin kohdalle.
Miehet kun kuitenkin haluavat ajatella olevansa aina tavoiteltuja - vaikka oma kultu olisikin jopa ainoa koskaan todella vakavasti otettava nainen miehen siihen astisessa elämässä!
Minun mielestäni sinun kannattaa pitää asia sopivasti pikkuisen esillä; riittävän vakavasti, mutta sopivasti pilke silmäkulmassa. Eikö ollut riittävän hankala neuvo? Mutta mies ahdistuu takuulla, jos pölpötät kihloista vanhempien tai vaikka kavereiden seurassa.
Mies aikamoisen harvoin tekee aloitetta tuossa asiassa, jostain syystä. Jos vain jäät odottamaan, niin saatat odottaa viisitoista vuotta.
Jos välttely jatkuu kauankin, niin ota asia jossain sopivassa tilaisuudessa esille. Ei hyökkäävästi, ei provosoiden, iloisella mielellä ja samalla riittävän tomerasti.
Hankalaa? Sitä se rakkaus joskus on...
Niin, miehille on ehkä helpompaa nauttia "vapaassa" suhteessa, kun ei joudu ottamaan liikaa vastuuta asioista eikä miettimään liian syviä tunteitaan.
Naisena sitä miettii juuri tuota ensin esille nostaamaasi seikkaa, että miehestä tuntuu hyvältä pitää takaovi raollaan ja mahdollisuudet ehkä-vielä-parempaan avoinna.
Epävarmuus suhteessa ja ajatus siitä, että toinen kyseenalaistaa kelpoisuutesi muuksi kuin tyttöystäväksi taitaa juuri kiteytyä tuohon sitoutumis-kysymykseen.
No, pitänee antaa ajan kulua, yrittää itsekin nauttia tästä elämänvaiheesta, johon ei enää perhe-elämään astumisen jälkeen voi palata ja katsoa ensi vuoden puolella tilannetta uudestaan!
Turha pistää miestä tuhlaamaan rahojaan hamekankaaseen...;)
Pakko kommentoida sinua vielä. Kuten alempaa voit lukea olen pitänyt miestä odottamassa viisitoista vuotta, ja jos minusta riippuu odotamme loppuun asti.
Mitä järkeä minun olisi ollut suostua hänen kosintaansa, kun kerran en halua itselleni avioliittoa.
Rakastan häntä ja hän rakastaa minua, mutta tämä tila ei vaadi kahleita/avioliittoa!
Jos olisin suostunut hänelle, olisin jossain vaiheessa joutunut eroamaan. Sillä ei kukaan halua ikäänsä elää toisen unelmissa, unohtaen mitä itse tahtoisi...!!!
Rakkaus ei ole hankalaa, naiset tekevät siitä hankalaa, suostumalla väärälle miehelle tai pakottamalla vastahakoinen mies avioon.
Voin muuten vakuutta että näinkin voi olla onnellinen. Tämä vaatii vain erittäin hyvän itsetunnon!
"Jos olisin suostunut hänelle, olisin jossain vaiheessa joutunut eroamaan. Sillä ei kukaan halua ikäänsä elää toisen unelmissa, unohtaen mitä itse tahtoisi...!!!"
Anteeksi nyt vaan, mutta ilmeisesti miehesi haluaisi kihloja ja avioliittoja... Eli et varmaan huomaa ristiriitaa. Mutta näköjään mies elää sinun unelmissa ja unohtaa, mitä itse tahtoo. Katsos niin se vaan on.
Koska otit aiheen esille, korjaan asiaa vielä, koska olet täysin väärillä urilla.
En ensin halunnut siitä kirjoitta, koska ei ollut aikaa.
Aluksi, parisuhde on aina kahden ihmisen kauppa, yksin ei voi olla parisuhteessa.
Mieheni, joka halusi alkuun kihloihin (nyttemmin asiasta puhutaan vitsinä, koska tietää kantani), halusi sitä väärästä syystä. Hän halusi naimisiin sitoakseen rakkaansa itseensä.
Kesti tovin ennen kuin sain hänet vakuuttumaan siitä, että rakastan häntä yli kaiken ilman sormuksiakin. Sen kun hän sitten lopulta ymmärsi, alkoi suhteemme kukoistaa.
Emme välttämättä näe ihan joka päivä, riippuen hieman työtilanteestakin. Sitten kun taas tapaamme olemme kuin vastanaineet, intohimoa on näin riittänyt 15 vuotta, molemmilla.
Joten ei mies elä minun unelmaani, sillä minullahan ei sitä ollutkaan. Hän halusi rakastaa minua ja pitää minut ja sen hän on saanut.
Miksi hänen unelmansa ei olisi toteutunut? Mitä sen on väliä, kuinka siihen päästiin, eikö ole pääasia, että päästiin ja molemmat ovat tyytyväisiä?
Katsos, aina asia ei ole niin kuin puusta näyttää...
Pieni tärkeä lisäys vielä, jonka nykynaiset varsinkin usein unohtavat:
Ei ole kenenkään muun tehtävä tehdä sinua onnelliseksi, se on sinun oma tehtäväsi...
ei kaksi vuotta ole paljoakaan...kahden vuoden jälkeen olimme EXÄNI kanssa menossa kihloihin ja onneksi jätimme myöhäsempään.vuoden päästä suhde oli jo täyttä helvettiä ja erosimme.nyt olen päättänyt katsoa ainakin sen kolme vuotta ennenkuin lupaudun jollekkin ihmiselle.
Olen itse sitoutumiskammon vallassa. Olen tavannut elämäni miehen, mutten uskaltaudu hänen kanssaan edes saman katon alle asumaan! Meillä on yhteinen poikakin. Olemme seurustelleen eri osoitteista pian viisitoista vuotta...
Tiedän että juttu oli kova kolaus miehelle aluksi. Mutta hän tyytyi osaansa isommitta nupinoitta, koska sanomansa mukaan rakastaa minua. Kolme neljä kertaa joka vuosi hän silti muistaa kosia, vaikka vastaukset tietää...ne ovatkin kiusallisimpia kohtia elämässäni. Vaikka viime aikoina ne ovat menneet ohi enempi naureskellen.
En ymmärrä, miksi pitäisi sitoutua muuhun kuin rakastamaan? Se onnistuu eri osoitteistakin aivan hyvin, eikä haitannut lapsen saamistakaan.
Olen siitä elävä esimerkki.
Uskon että sinulla voi olla asennevamma asiaan.
lukee että joku nainen on niin epätoivonen että painostaa miestään. etkö ymmärrä ettei siitäs seuraa muuta kuin ero ajan mittaan.
kauheeta toisille tuo toisen mielipiteen kunnioittaminen.
minusta sun on aika heti hylätä muut toiveet ja nautit siitä mitä sulla on.
minäkin kyllä ihmettelen tuota "vakavampaa" yhteistä tulevaisuutta...eihän sitä sormuksin ja häitten kanssa luoda vaan sen tekee kaksi toisiinsa rakkaudella sitoutuneet...
Ei sitoutumiseen tarvita välttämättä kihlausta, eikä kihlaus tee seurustelusta vakavampaa. Ei edes avioliitto: puolet avioliitoistahan päätyy eroon. Ei siis kannata sen vuoksi kihlautua, että kuvittelee sen jotenkin muuttavan suhdetta. Ellei sitten satu olemaan sellainen tyyppi, joka tarvitsee sormuksen muistaakseen olevansa parisuhteessa.
Eiköhän suurempaa sitoutumista osoita se, että pysyy parisuhteessa ilman sormustakin. Voihan sen parisuhteen joskus virallistaa avioliitolla, mutta miksi kiirehtiä? En suosittelisi parin vuoden seurustelun jälkeen aloittamaan painostusta kihloihin menosta. Jos miehesi ei nyt ole innostunut asiasta, niin tuskinpa se tarkoittaa sitä, ettei hän olisi kiinnostunut sinusta vakavasti ja aikoisi olla kanssasi myös tulevaisuudessa. Jos hän ei haluaisi elää kanssasi, niin olisihan hän varmasti häipynyt jo aikoja sitten.
Sinuna olisin huolestunut omasta asenteestasi: etkö pysty sitoutumaan ilman kihlausta? Oletko tosiaan sitä mieltä, että seurustelu on vain jokin välivaihe ennen avioliittoa, ja että avioliitto tai kihlaus muuttaa yhtäkkiä suhteen erilaiseksi?
Asennevamma tai ei niin todellakin olen vakaasti sitä mieltä (omalla kohdallani), että seurustelu ON vain välivaihe ennen kihlausta ja avioliittoa. En ikinä ryhtyisi seurustelemaan vain seurustelun takia tai miehen kanssa, jolla olisi vakaamuksena olla ikinä menemättä naimisiin.
Mieheni on samalla aaltopituudella, haluaa naimisiin ja perustaa perheen. Joten ongelmana ei ole näkemyserot vain aikataulu: itse olisin jo valmis siirtymään eteenpäin, hän syystä tai toisesta ei.
Mutta kuten jo aiemmin kirjoitin, en ole kovasti painostanut asialla, vaan saanut huomata, että asian esilleottaminen aiheuttaa miehessäni ahdistusta. Enkä ole mitenkään katkera tai turhautunut, vaan voin hyvin odotella vielä vuoden tai toisenkin, mutta jossain se raja tulee kuitenkin vastaan.
Ihmisillä on hyvin erilaisia odotuksia ja toivomuksia parisuhteen laadun suhteen. Itselläni se on tämä perinteinen.
Parisuhteen laatuun ei kihlaukset ja avioliitot vaikuta sitten hittojakaan!
Seurustelu on parisuhteen parasta aikaa, monelle.
Avioliiton sanotaan olevan rakkauden surma...
Jos seurustelet ainoastaan siksi että saat "pallon jalkaan" miehelle, mikä autuus siitä sinulle koituu? Saat tahtosi läpi? Mihin sen jälkeen pyrit, kun olet kujan perällä jo? Avioliitto ei eroa avoliitosta ollenkaan käytännön elämässä.
Sinä siis vakaasti uskot, että kihlaus ja avioliitto muuttavat parisuhdettanne oleellisesti? Millä tavalla? Miksi et pysty sitoutumaan ilman sormusta?
Älä käsitä väärin, en ole mikään avioliiton vastustaja. En vaan ymmärrä tuota uskomusta, että kihlaus tekisi suhteesta vakavamman. En myöskään ymmärrä, miksi seurustelu olisi vähemmän arvokasta ilman sormusta. Et kai oleta, että kaikki ei-kihloissa olevat seurustelevat vain seurustelun takia? Kyllä useimmat seurustelevat siksi, että rakastavat toista ihmistä ja haluavat olla yhdessä.
Olen siis sitä mieltä, että kannattaa sitoutua toiseen jo ennen kuin menee kihloihin, eikä ajatella niin, että kihloihin meno on joku "askel eteenpäin suhteessa". Kyllä sen seurustelun voi ottaa vakavasti ilman kihlaustakin.
Lisäksi: maailman paras syy avioliitolle ei välttämättä ole se, että ei luota toisen sitoumukseen ilman virallista paperia.
Harvinaisen järkevää tekstiä.
Näin sen pitää mennä.
Hmmm, suhtaudutkohan nyt asiaan vähän turhan kiihdeästi ja rajoittuneesti...katsot tilannetta vain niiden omien lasiesi läpi?
Ihmiset kun ovat niin kovin erilaisia ja samoin vaihtelevat mielipiteet siitä, millaisessa parisuhteessa kenestäkin tuntuu hyvältä olla ja elää. Toisessa ääripäässä ehkä nämä "tosi rakkaus odottaa" ihmiset, joille seksuaalinen kanssakäyminen kuuluu avioliittoon ja toisessa päässä kenties sinunkin edustama (kuitenkin) vähemmistö, joka kokee avioliiton parisuhteen kannalta turhalta muodollisuudelta ja joiden suhtautuminen tähän perinteiseen kahden ihmisen rakkaudelle pohjautuvaan liittoon on jopa kielteinen.
Itse satun ajattelemaan kuten valtaosa suomalaisista. Tahdon kohdata miehen, sielunkumppanini, rakastua, tutustua ja lopulta sen oikean löydyttyä virallistaa suhteen avioliitolla ja elää elämäni onnellisena loppuun asti (niin myötä- kuin vastoinkäymisissä).
Tuntuu kummalta ajatukselta, että olisin tässä kahlitsemassa miestäni tai että uskoisin avioliiton muuttavan jotain suhteestamme. Avioliitto yksinään ei mitään muuta, mutta varmasti suhteemme tulee muuttumaan ja kehittymään työelämään siirtymisen ja perheen perustamisen jälkeen paljonkin. Sehän kuuluu asiaan!
Outoa ruveta kritisoimaan toisen mielipiteitä, elämän arvoja, tavoitteita ja unelmia. Ne ovat jokaisella henkilökohtaisia ja niiden kanssa eletään ja niiden rajoissa tehdään elämän suuret päätökset ja valitaan itselle sopivat tavat toimia -myös parisuhteessa. Jos perusarvot ja tavoitteet eroavat paljon niin tuskin suhteesta kehittyy mitään kovin kaunista. Se ei kuitenkaan ole ollut missään vaiheessa ongelma.
Siis sekä minä että mieheni HALUAMME naimisiin ja TOIVOMME tulevaisuudessa edustavamme sitä perinteistä mallia mitä parisuhteeseen ja perhe-elämään tulee. Kysymys kuuluukin vain mihin tahtiin ja yhdessä vai jonkun muun kanssa.
Kiitos kuitenkin mielenkiinnosta! :)
ihan omasta kokemuksesta kerron. Ollaan seurusteltu reilu pari vuotta yhdessä,
ja asuttu saman katon allan yli vuosi. Viime vuoden puolella aloin puhua
kihlauksesta, ja jopa menin ja kosin poikaystävääni. Nythän eletään
2000-lukua, miksi ei nainenkin voisi kosia.
Miehelleni tuli kauhea sitoutumis kammo, otti itse askeleen taaksepäin. Ja
joskus illalla kun oli ulkona ilman minua tapasi toisen naisen. Ei ole pettänyt
minua, mutta ihastunut siihen naiseeni ilmeisesti on.
Siitä johtuen meillä on hirveitä riitoja ja poikaytäväni haluaa erota. Ja syyksi
sanoo että kaikki eteni liian nopeasti. Hän on kuitenkin jo 30v eli ei enää mikään
nuori, joten luulisi haluavan sitoutua. Mutta kasvaako pojat koskaan aikuisiksi???
Oli miten oli,mutten enää koskaa puhu kihlauksesta ennenkuin mies ottaa
asian puheeksi!Kun nykyinen, aivan ihana suhde siihen päättyi!
Luulen että monen miehen kohdalla tämä ns. sitoutumiskammo johtuu siitä että syvällä sisimmässään tuntevat olevansa yhdessä "väärän" naisen kanssa. Ja kuka nyt väärään ihmiseen haluaisi sitoutua??
Hui! Nyt sitten vaan kaikki naiset testaamaan kosimalla oletteko miehellenne "se oikea"...karkauspäivä on jo ovella! Ja jos tulee pakit niin ei muuta kuin uutta matoa koukkuun! :) Rankkaa tää naisena oleminen ja parisuhteilu.
Ollaan seurusteltu melkein viisi vuotta. Ennen armeijaa meidän piti mennä kihloihin, mutta ajankohta ei ollut sopiva. Minä halusin sitä enemmän kuin mies ja hänen mielestään painostin häntä. No, hän sanoi, että armeijan jälkeen mennään kihloihin. Kun hän oli jouluna kahden viikon lomalla armeijasta, puhuin taas kihloihin menosta. Hän ei halunnut ja taas hänestä tuntui, että painostan. No, sanoin hänelle, että jos tuo nyt on niin vaikeeta, niin ei mennä sitten kihloihin ennen kuin ollaan valmiita päättämään hääpäivä! Eli ei mennä kun hän tulee armeijasta. No, huhtikuussa olisi kotiutuminen armeijasta ja yllättäen hän mainitsi jotain kihloihin menosta kun hän tulee armeijasta. Minäpä sitten sanoin, että en haluakkaan. No, tästähän riita tuli. Eli minun pitäisi suostua kihloihin juuri silloin, kun miestä huvittaa! Ja kun minä kysyn asiasta, se on painostamista!
Eli, älä stressaa! Juuri silloin, kun et halua kihloihin, miehesi luultavasti haluaa!
Heh, sepäs oli sopivan ironinen suhtautuminen asiaan. Eihän siitä tosiaan stressiä kannata ottaa, vaan antaa asioiden tapahtua painollaan jos on tapahtuakseen. Ehkä molempien mielihalut joku kaunis päivä osuu yksiin.
Jostain joskus luin, että mies on kuin kuminauha -yrittää aina välillä irtiottoa ja venyttää nauhan kireälle, mutta kimmahtaa lopulta aina takaisin!
Parisuhteessa on hohtoa! :)
toiveajattelua...
En usko, että kyse olisi siitä, ettei miehesi halua sitoutua. Jos hän kerran rakastaa sinua, niin en usko, että hän ajattelisi, että ilman kihlausta hänellä olisi vielä jokin "takaportti" avoinna (eli helpompi lähteä suhteesta). Uskoisin, että hän on jo sitoutunut sinuun, eikä siksi tarvitse mitään kihlausta osoittamaan sitä. Ehkä hän ajattelee, että kihlautuminen (avioliittolupaus) tarkoittaa sitä, että häitä aletaan suunnitella melko pian. Ja häiden järjestäminen on aika urakka... vaikka siis naimisiin haluaisikin, niin itse häät/häiden järjestely voivat stressata.
Kaksi vuotta on loppujen lopuksi aika lyhyt aika. Itsekään en kihlautuisi niin nopeasti, mutta sitoutunut olen silti ihan täydellisesti. En siis ajattele, että kihlaus muuttaisi seurustelun vakavammaksi. Vakavaa se on nytkin, ja kumpikin on sitoutunut. Tiedämme myös, että joskus menemme naimisiin, mutta sillä ei ole kiire. Avioliitto on kuitenkin vain muotoseikka, sitoutumiseen ja rakastamiseen pitää pystyä ilman sitäkin.
Minkä ikäisiä muuten olette? Ikäkin vaikuttaa usein siihen, kuinka nopeasti ihmiset virallistavat suhteensa.
Juuri noin miehenikin kantaansa perusteli...ja että kihlauksen yhteydessä pitäisi pystyä sopimaan täsmällinen päivämäärä häille lähitulevaisuudessa.
Koska naimisiin mennään vain kerran (!) niin silloin on tietysti syytä olla täysin varma asiasta, enkä edes harkitsisi naimisiin menoa lyhyen tutustumisen jälkeen (alkuhuumassa). Minusta kuitenkin ajatus pitkästä kihlausajasta tuntuu paremmalta kuin pelkkä seurustelu ennen avioitumista.
Ikää meillä molemmilla on vasta vähän alle neljännesvuosisata, joten sen puolesta ei asioiden etenemisellä ole kiirettä. Kunhan nyt edes ennen kolmenkympin rajapyykkiä saisi virallisesti vakiintua ja alkaa suunnitella perheenlisäystä.
Odottavan aika on pitkä. Ei siitä mihinkään pääse! :)
Siis oletko ihan oikeasti sitä mieltä, että seurustelu ilman kihlausta ei voi olla vakavaa?! Kuitenkin tiedät, että myös miehesi haluaa jonakin päivänä naimisiin kanssasi, ja olen saanut sellaisen vaikutelman, että luotat hänen rakkauteensakin. Mutta tämä ei riitä?
Eli mitä se sormus sormessa muuttaa? Miten kihloissa seurustelu eroaa seurustelusta? Minusta tässä ei ole kyse sitoutumisesta, koska miehesi on jo selkeästi sitoutunut sinuun.
Käsittääkseni asutte avoliitossa? Eihän se itse avioliittokaan sitten varsinaisesti muuta mitään. Ei se yhteiselo sen kummallisempaa ole, vaikka siitä olisi virallinen paperi. Tietysti perheenlisäystä suunnitellessa monista on mukavaa olla naimisissa (sama sukunimi, lakijutut sujuu mukavasti jne.), mutta eihän se avioliittokaan takaa sitä, ettei eroa voisi tulla.
Olen suurin piirtein saman ikäinen kanssasi, seurustellut ja asunut avoliitossa muutaman vuoden, mutta kihlautumisella ei ole mitään kiirettä. Minun kohdallani kihlaus ei tee rakkaudestani vakavampaa, koska rakastan jo nyt "täysillä" ja olen sitoutunut mieheeni. Ne ystäväni, jotka ovat kihlautuneet, ovat kaikki seurustelleet vähintään kolme vuotta, useimmat yli viisi vuotta. Kukaan ei ole sanonut, että suhde olisi kihlautumisen jälkeen muuttunut, vaan samanlaista "seurustelua" ja avoliitossa elämistä se on edelleen.
Mekin olemme mieheni kanssa sitä mieltä, että tulevaisuudessa menemme naimisiin, mutta mitään kiirettä ei ole. Mies kosikoon sitten, kun siltä tuntuu! Eli kyllä minäkin haluan joskus virallistaa suhteemme, mutta sitoutumiseen sillä ei ole vaikutusta, koska olemme nyt jo sitoutuneita toisiimme.
Sinuna odottelisin ihan rauhassa siihen asti, kunnes miehesi on valmis kosimaan. Eihän sinulla pitäisi olla mitään pelkoa siitä, ettei miehesi koskaan kosisi (kun on kerran sanonut haluavansa tulevaisuudessa kanssasi naimisiin). Eikös ole toisaalta ihan mukavaa, että on jotain, mitä odottaa? Unohda koko kihlausasia vähäksi aikaa, ja anna itsesi aidosti ja rehellisesti yllättyä, kun miehesi kosii sinua. Olen varma, että kolmekymppisenä olet naimisissa! :)
Noh, ehkä sitoutuminen ei ole ollut osuvin ilmaisu sille, mistä on kyse. Totta on, että olemme jo nyt vakavasti sitoutuneita.
Mutta jos haluaisin asioiden olevan paremmin tai muuttuvan miehessäni tai suhteessani en olisi todellakaan valmis harkitsemaan niin vakavaa asiaa kuin naimisiin meno. Päin vastoin, en koe suhteestamme puuttuvan mitään ja tunnen vakaasti, että tulisimme jatkossakin olemaan yhtä onnellisia. Tahdon, että mieheni pysyy juuri sellaisena kuin on ja odotan innolla, mitä kaikkea tulevaisuus tuo meille tullessaan.
Siis koska rakastan miestäni ja hän minua ja suhteemme on toimiva ja onnellinen niin miksi ei antaa sille sitä viimeistä sinettiä?
Eihän tällä "virallistamisella" tietenkään mikään hätä ole, enkä pane odottelua pahakseni ja todellakin jaksan malttaa mieleni kunnes miehenikin on sitä mieltä, että olen hänelle niin oikea, että hän on valmis jakamaan kanssani loppuelämänsä.
Mainitsin edellisessä kirjoituksessa, että mieheni haaveena ON avioliitto ja perhe-elämä, MUTTA hän ei ole vielä varma siitä, että juuri minä olen se nainen, jonka hän haluaa vaimokseen. Ongelmallinen tilanne siis siinä mielessä, että itse olen tietyllä tavalla varmempi tulevaisuudesta. Jos nyt jatketaan seurustelua vielä vuosi tai kaksi ja katsotaan asiaa uudelleen eikä mieheni vieläkään pysty sanomaan onko tämä sitä mitä hän haluaa niin onhan se pelottava ajatus joutua siinä vaiheessa putoamaan korkealta ja kovaa.
Halusin lähinnä tiedustella ihmisten kokemuksia siitä, kuinka pitkä aika tarvitaan, että mies tietää mitä haluaa ja on varma tunteistaan ja valmis ottamaan sen viimeisen ison askeleen kohti vakiintumista ja perhe-elämää!
todellakin oma mieheni rakastaa minua ja haluaa olla kanssani. välimatka tekee pienen mustasukkasuuden ja on meillä joitakin riitoja. sain maanitella kauan ennenkuin hän suostui "kihloihin". ensin osti sormuksen minulle ja sanoi ettei halua pitää sormusta itse koska ei ole tottunut ja ei osaa. sitten parin kuukauden jälkeen sanoin että annan sormukseni takaisin ja ettei tämä ole mikää oikea kihlaus kun et hanki sormusta. lopulta hän suostui hankkimaan sormuksen. saa nähdä pitääkö hän sitä! eli kyllä ne miehet sitä vähän kammoavat.
Eikö se nyt ole ihan sama, että pitääkö sormusta vai ei? Kihlaushan on avioliittolupaus, ei mikään sormusten vaihto. Eli kyllä se kihlaus on oikea kihlaus ilman sormustakin, jos ollaan sovittu, että naimisiin mennään. Mutta jos naimisiin menosta ei ole ollut mitään puhetta (eli ei kosintaa tms.), vaan pelkästään on vaihdettu sormuksia, niin silloin se ei mielestäni ole mikään kihlaus, vaan pelkkä sormusten vaihto.
Eli ei se sinun miehesi, hanna, vaikuttaisi kammoavan itse kihlausta, jos on sinua kosinut tai vastannut myöntävästi sinun kosintaasi. Kaikki vaan eivät pidä sormuksista.
mutta miksi nainen vaatii? Onko se muka jotain ihanaa kun on saanut vaatimalla vaadittuaan toisen ostamaan sormuksen?
Minusta tuo kuullostaa kauheen lapselliselta ja siltä, ettei tunteita ole pelissä ollenkaan!
Samalla ajattelen, että miehen omasta aloitteesta ostettu sormus on paljon arvokkaampi kuin itse vinguttu ja maaniteltu...