Vaikka sitä eroa kuinka itse haluaa niin silti ne tunteet liikkuvat yhtä vuoristorataa.Tuntee itsensä huonoksi ja epäonnistuneeksi.Ei ole saanut pidettyä perhettä koossa ja suhdetta sellaisena että se pysyisi.Lapsille se ero kuitenkin aina on vaikea paikka ja siinäkin tuntee että pettää lapsensa kun haluaa päästä liitosta eroon.
Miksi sitten eroaa? Siksi että ei ole enää muutamaan vuoteen tuntenut toista kohtaan rakkautta,intohimoa,iloa siitä toisesta.On vaan oltu ja tunteet on kuolleet elämän virrassa ilman sen kummempaa konkreettista syytä.Ei ole puhuttu,ei riidelty,ei naurettu,vain oltu ja menty eteenpäin.Tuntuu että on itse aivan turta ja tunteeton,mieluummin tappelisi ja huutaisi kuin ottaisi tällaisen tunteettomuuden joka tappaa sielun.
Kaipaa toista ihmistä lähelleen ja sitä tunnetta että haluaa olla toisen lähellä ja koskettaa.Kuitenkin vaikka sitä tunnetta koittaa kuinka kaivaa sisältään ei sitä enää kotona löydy ja se on ennenkaikkea surullista.Kuitenkaan kukaan ei halua olla tunteeton ja aiheuttaa samalla itselleen kuin toisellekkin pahaa oloa.
Kaippa se vaan olisi sitten luovutettava ja annettava molemmille se uusi mahdollisuuus onneenn ja hyvään ja rakastavaan suhteeseen.
Lapset silti surettavat eniten vaikka tiedän etteivät kumpaakaan vanhempaansa menetä.
Ei ole voittajia tällaisissa asioissa ennenkuin vasta sitten kun on haavat parantuneet ja voi taas aloittaa puhtaalta pöydältä.
Onko vastaavia kokemuksia?
Miksi sitten eroaa? Siksi että ei ole enää muutamaan vuoteen tuntenut toista kohtaan rakkautta,intohimoa,iloa siitä toisesta.On vaan oltu ja tunteet on kuolleet elämän virrassa ilman sen kummempaa konkreettista syytä.Ei ole puhuttu,ei riidelty,ei naurettu,vain oltu ja menty eteenpäin.Tuntuu että on itse aivan turta ja tunteeton,mieluummin tappelisi ja huutaisi kuin ottaisi tällaisen tunteettomuuden joka tappaa sielun.
Kaipaa toista ihmistä lähelleen ja sitä tunnetta että haluaa olla toisen lähellä ja koskettaa.Kuitenkin vaikka sitä tunnetta koittaa kuinka kaivaa sisältään ei sitä enää kotona löydy ja se on ennenkaikkea surullista.Kuitenkaan kukaan ei halua olla tunteeton ja aiheuttaa samalla itselleen kuin toisellekkin pahaa oloa.
Kaippa se vaan olisi sitten luovutettava ja annettava molemmille se uusi mahdollisuuus onneenn ja hyvään ja rakastavaan suhteeseen.
Lapset silti surettavat eniten vaikka tiedän etteivät kumpaakaan vanhempaansa menetä.
Ei ole voittajia tällaisissa asioissa ennenkuin vasta sitten kun on haavat parantuneet ja voi taas aloittaa puhtaalta pöydältä.
Onko vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Minun vanhempani erosivat kun olin 9-vuotias. Ilman riitelyä ja tavaroiden paiskomista, ihan yhteisellä päätöksellä.
Tyttö oli vielä pieni, mutta kyllä hänkin aisti jo kauan ettei kaikki ollut kohdallaan. Kaikki meni liian hyvin, liian tasaisesti. Asioista päätettiin vuosi kompromisseja järkevästi neuvotellen, ilman minkäänlaisia tunnekuohuja. Arjen harmautta vastaan käytiin hampaat irvessä hymyillen mutta sisältä jollain asteella tyhjänä.
Eräänä iltana vanhemmat sitten iltapalapöydässä kertoivat eroavansa. Isä muuttaisi pois. Ei kauas ja nähtäisiin usein.
Kaikki oli niin järkevästi valmisteltu ja etukäteen pehmennelty. Mutta kyllä se riipaisí. Miten nyt käy isän tytölle, rasavillille?
Uuteen tilanteeseen kuitenkin sopeutui. Arki järjestyi pikkuhiljaa. Isän tyttö muutti isän luo, sai uuden perheen, jopa 2 sellaista. Joka toinen viikonloppu ja muutenkin tarpeen mukaan hän vietti vanhassa kodissaan äidin ja pikkuveikan kanssa... ja isäpuolen ja siskopuolen...
Vanhemmat puhkesivat kukkaan tahoillaan, löysivät elämänsä toiset suuret rakkaudet, jotka kestivät sitten myös arjen harmauden ilman tekohymyjä ja turhaa tasoittelua. Koko perhe oli onnellinen ja kasvoi. Minulla oli edelleen molemmat vanhempani ja jopa pari puolikasta siihen soppaan mausteeksi lisättynä.
Näin "aikuisuuteen" kerinneenä ja omiakin lapsia hankkineena voin nyt sanoa: se ero oli viisainta, mitä te, rakkaat äiti ja isä, saatoitte tehdä. Itsenne kannalta etenkin, mutta myös meidän kahden lapsen.
hieman kuin omaa tilannettani olisin lukenut ... ei käytännöntasolla, mutta henkisesti.
Kiitos sanoistasi -- yleensä olen "suuna-päänä" neuvomassa ja toivon joskus jollekin apuakin antavani ... pitkästä aikaa jonkun kirjoitus kosketti minua ja veti hiljaiseksi.
Olet hyvä ihminen ;-))
Olen lukenut useita tälle palstalle kirjoittamiasi viestejä, tai ainakin nimimerkki on sama. Olen saanut sen käsityksen, että SINÄ olet hyvä ihminen! Olet varmasti antanut monia hyviä vinkkejä, sinulla tuntuu olevan suuri sydän!
KIITOS
(c:
Minun mielestäni m35 on henkilo, joka mielellään tuo itseään esille ja käyttäytyy tosi kaikki tietävästi. Usen miten loukkaavasti ja toisten virheitä etsivänä. Olen pahoillani en voi arvostaa tuollaista ihmis tyyppiä.
Samoin. Olen monta kertaa ihmetellyt, ettei ihmisellä muuta elämää ole, kuin roikkua täällä vastailemassa joka toiseen viestiin. Ja vielä tyrmäilee muiden ihmisten mielipiteitä. Onneksi omaan tuttavapiiriin ei kuulu tuollaista besserwisseriä. Todella rasittavan tuntuinen tyyppi.
Kiitos hienosta jutusta. Sama mieltä tuosta erosta. Aikuiset päätää itse joko yhdessä tai erikseen erosta koska , meitä ei kukaan voi kahlita.
Tunne siitä , että kaipaako jotain vierelleen on tosi. Oli meidän tilanne millainen tahansa niin hakeudumme toisen seuraan , koska haluamme että meistä välitetään.
Vastaavaa kokemusta on ainakin yhden kerran. Toivottavasti se oli viimeinen.
Juuri noin se menee... ihana kirjoitus, olen
samassa tilanteessa. Kosketti ja laittoi taas
kerran ajattelemaan.
Jotenkin tuotti helpotusta listaus siitä, kuinka
jaksaisin tuonlaisessa tilanteessa:
AJATTELE ITSEÄSI!
- säädä omaa elämääsi nyt!
- älä vertaa itseäsi kehenkään
- ole ylpeä nyt! Elämä on ihanaa
- ota se avioero! Ota! Ja ota kaikki mitä kuuluu!
- ansaitset sen :=)
- nosta itsetuntosi taivaisiin nyt!
- älä syytä itseäsi
- laihduta vielä!
- hoida itseäsi, kasvata kynnet
- älä anna sille enää sängyssä, saat muitakin
- löydä uusi rakkaus
- lakkaa välittämästä lopullisesti, anna jo periksi!
- ei tästä mitään tule enää, tietäähän sen.
- ÄLÄ SÄÄLI KETÄÄN! ÄLÄ!!!!!
- tajua jo, että et rakasta sitä miestä enää!! Roikut vaan!
- pistä kierrätykseen…
Tällaisia mietin....
Tää on taas tätä, lisätään listaan
- Polje kaikki ihmiset ympäriltäsi
- nyysi kaikki rahat ex rakkailtasi
- hauku toista sukupuolta
- ole tosi vittumainen
- olen tosi itsekäs ja teen kaikki aina oikein välittämättä muista.
Just tyypillistä naisille.
Olisin voinut kirjoittaa kaiken edellisen itse omin käsin.Olen elänyt kuten siinä.Nyt olen tullut vedenjakajalle.En halua elää haaleasti,intohimottomasti.Olen yrittänyt,voi olen!Mutta kun ei kotoa saa hellyyttä ja kosketusta kuin lapsiltaan,kun seksi on kahdenkeskinen kimppamasturbaatio eli tekninen suoritus ilman syvää tunnetta,kun kahdestaan on yksin...Kuinka parivuoteessa,muutaman sentis päässä toisesta voikin olla valovuosien päässä toisistaan-henkisesti!
Kaiken tekee vaikeaksi,että arvostan ja kunnioitan miestäni,luultavasti jollain tasolla rakastankin...Kahta suloista lastamme katsoessani sydämeni murtuu uudelleen ja uudelleen,kun tiedän heiltä särkyvän kodin.
Mutta sittenkin.Minulla on oikeus onneen.Ja miehelläni myös.Yhdessä emmme enää tule onnellisiksi.Sattuu.On viiltävää kohdata oma pettymyksensä:emme onnistuneet,vaikka kovasti yritimme.Ja silti tunteet on kohdattava.On annettava sydämensä särkyä,jotta se voisi eheytyä.On mentävä kohti huomista.Lasten ehdoilla ja toista kunnioittaen.Ehkä elämästämme tulee parempaa,kun lapsillamme on kaksi eri kotia,joissa kummassakin heitä rakastetaan edelleen yhtä paljon.
Meilläkin eletään juuri näin. Ei hellyyttä, ei kosketusta, ei edes niitä joukkosessioita. Mies tumputtaa itsekseen. Minullakin on omat yksityiset "omin käsin onneen" jutut.
Meillä ei kumpikaan anna toiselleen mitään, eikä ole enää mitään annettavaakaan. Piinaava puhumattomuus ja TV:n tuijotus täyttää iltamme. Ellei lapsia olisi niin emme olisi enää yhdessä.
Tuntuu vain niin turhalta heittää elämä hukkaan tälläisessä elämässä. Mitä me muistelemme sitten kun on muisteloiden aika? Emmehän me ole edes eläneet!