ei laihtuminen tuo onnea

Sait minut masentumaan. Sen lisäksi, että olen lihava ja psyykkisesti sairas, olen vielä elämänarvoiltani pinnallinen? Kiitti!

Hei! En tiedä muista, mutta omalta kohdallani ei ole laisinkaan noin. Olen koko elämäni ollut hyvin itsevarma, ja aina olen peilistä nähnyt erittäin kauniin naisen. Olen nyt 26 vuotias, aktiiviurheilu-uran lopetin parikymppisenä. Siihen asti olin hoikka, joskin en koskaan laiheliini koska kovan urheilun takia aina ollut todella lihaksikas. No kas, kun en enää liikkunutkaan joka päivä 3h, niin kilojahan alkoi kertymään.. Ei nyt paljoa, mutta ylimääräistä kuitenkin. Havahduin kun painoin 85kg, ja oli inhottava olo. Ei siksi että miettisin ulkonäkö, vaan aivan liikunnallisesti.. RAppusissa hengästyin ja sen sellasta. Tein ruokavalioon muutoksia ja lisäsin taas liikuntaa. Paino tippui noin neljässä kuukaudessa 10kg. Ja voin rehellisesti nyt sanoa että olen onnellisempi.. Oloni on kaikinpuolin ihanampi. Pystyn liikkumaan niinkuin haluan, ja se tekee vielä onnellisemmaksi. Että kyllä se voi tehdä onnellisemmaksi, joskin se ei tietenkään tee koko elämää muuta. Mutta on se oma olemus ja fiilis aika iso osa elämää.

musta entistä ahdistuneemman,masentuneemman ja onnettoman. Meikäläisen laihduttaminen muuttui viattomasta halusta kohentaa kuntoa,terveyttä ja omaa oloa pakonomaiseksi laihduttamiseksi.Bmi alottaessa 33 ja nyt 24.Vaikka olenkin nyt normaalipainoinen näen itseni edelleen lihavana.Onnellisuus on tästä touhusta kaukana,mutta jollain kierolla tavalla nautin tästä rääkistä enkä osaa/halua laskea irti.On vaan pakko laihtua pakko olla laihempi,vaikka en tiedä miksi?! Hävettää,että 26v äiti ihmisen päivän täyttää liikunta,kalorit ja oksentaminen.Oli täysi harhaluulo tuudittautua siihen valheeseen,että eihän nyt aikuinen ihminen ole niin tyhmä,että sairastuu syyömishäiriöön.Toisin kävi. Toisaalta haluaisin apua,mutta en kehtaa sitä pyytää.Johan mut naurettaisiin lääkäristä ulos kun tällainen valas kertoisi olevansa jotain anorektikon ja bulimikon väliltä.

Niinpä, ei se tuokkaan onnea, vaikka helposti lähden itsekkin niin kuvittelemaan! Laihdutin tänä talvena ja aina, kun pääsin tavoitteeseeni, mikään ei muuttunutkaan. Näin edelleen itseni yhtä lihavana ja siirsin tavoitetta taas alaspäin. Ja kuinkas ollakkaan huomasin äkkiä olevani hyvin onneton. Laihduttamisesta ja ulkonäöstä tuli pakkomielle! kaikki ajatukset pyörivät kaloreiden ja kulutuksen ympärillä. Aamu alkoi sillä, että mittasin painon ja se, mitä vaaka näytti, määritteli oliko päivästä tulossa hyvä vai huono! siihen on vaan niin helppo uppoutua, vaikka se ei olisi ollut ollenkaan alkuperäinen tarkoitus. Surulliseksihan se tekee kenet tahansa. Sitten päätin, että se loppuu nyt! Ja kävin viemässä vaa'an varastoon ja kieltäydyin laskemasta kaloreita ym. Ja luovuin kaikista rajoitteista ruoan suhteen, ei se ollut helppoa aluksi, koska kontrollistahan siinä kaikessa on kyse ja kun päästää siitä irti, on vaan luotettava, ettei mitään kauheaa tapahdukkaan. Eikä tapahtunutkaan. Olen paljon onnellisempi ja nyt keskityn muihin elämässä tärkeisiin asioihin. Leikin lapseni kanssa, olen alkanut taas harrastamaan käsitöitä, pitämään itseni muuten elämässä aktiivisena ja muistamaan mikä on oikeasti tärkeää ja mikä tekee ihmisestä todellisuudessa kauniin. Mielestäni sillä ei ole kilomäärän kanssa mitään tekemistä. Ystävällisyys, positiivisuus, hengellisyys, rehellisyys, sympaattisuus yms. ovat piirteitä, mitä ainakin minä ihailen :)