Muutimme erillemme kolmisen kuukautta sitten. Tai minä halusin, että mies muuttaa pois, koska jäi kiinni sellaisista asioista, mitä minä en hyväksy.
Päätimme asua ainakin jonkin aikaa erillämme ja tuumia, mitä suhteeltamme haluamme. Tai näin minä luulin, kunnes taas paljastui, että mies olikin erossaoloaikamme elänyt kuin poikamies. Itseasiassa hän on koko suhteemme ajan näköjään elänyt, kuin poikamies.
Käymme perheterapeutilla, ja mies valehtelee jopa siellä. Tuntuu niin turhauttavalta istua siellä kuuntelemassa ukon valehtelemista. Miksi hän tulee sinne, jos ei hänellä ole aikomustakaan yrittää tosissaan pelastaa suhdettamme?
Tunnen, että hän kohtelee mua halveksuvasti ja yliolkaisesti. Tuntuu, ettei hänellä ole lainkaan tunteita olemassa, että hän on vain esittänyt kaikki nämä vuodet, jotka olemme yhdessä olleet.
Ja meillä on lapsi. Maailman ihanin pieni tyttö. Montako kertaa tulevaisuudessa mies tulee hänelle valehtelemaan ja pahoittamaan pienen tyttärensä mielen?
Oma oloni on ihan hirvittävän arvoton. En ole mitään. Tuntuu, etten ole nainen ollenkaan. Noin paskaa kohtelua en ole vielä elämäni aikana saanut kertaakaan, mitä tämä "elämäni mies" on mulle nyt syytänyt.
Mun pitäis jaksaa hoitaa tytärtä ja selvitä arjesta yksin täällä entisessä yhteisessä kodissamme, paikkakunnalla, jonne olen miehen perässä muuttanut. Asunnossa, jossa olemme asuneet yhdessä alusta alkaen, asunnossa joka on sisustettu yhdessä valituilla huonekaluilla ja nukkua sängyssä, jossa nukuin monta vuotta sellaisen miehen vieressä jonka piti rakastaa minua ja olla mun tukena tuulissa ja tuiskuissa.
Vaikka itse halusin miehen lähtevän (asunto on mun), niin silti se tuntuu aivan käsittämättömän pahalta. Miksi toinen ei tunne mitään?
Kipu on välillä aivan fyysinen. Tuntuu,että sydäntä revitään rinnasta irti. Tuntuu niin loukkaavalta nähdä, ettei ollut toiselle mitään.
Koska kipu lakkaa?
O´mama74
5805
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
oikein hyvin miltä sinusta tuntuu. Oma tuskani ei ole vieläkään loppunut vaikka miehen lähdöstä on jo vuosi aikaa. Jostain syystä rakastan häntä, onhan meillä kaksi ihanaa lastakin. Hän on kuitenkin ollut koko tämän ajan jo uudessa suhteessa. En minäkään ollut/ole exmiehen silmissä mitään. Rakastelee uutta naistaan ja halveksii minua aina kun olemme lasten vuoksi tekemisissä, tuntuu niin pahalta. Mietin paljon sitä, että miksi mies haluaa ja arvostaa sellaista juuri eronnutta naista joka heti antaa uudelle ja ottaa asumaan luokseen, piittaamatta omien ja toisen lasten tunteista, itse en pystyisi. Rankkaa on, mutta kunnioitan itseäni, että itse en ole lasten elämään ketään heti vetänyt. En ole valmis, olenko koskaan, enpä usko. Ei sellaisia miehiä taida ollakaan jotka arvostavat uskollisuuttakin, nostan käteni pystyyn koko perkeleen suhdesotkuista, en halua enää ikinä kokea samaa. Miehistä olen tämän jo tiennytkin, että heillä on joku valmiiksi katsottuna minne lähteä, mutta että tällaisia juuri eronneita pienten lasten äitejäkin on, jotka levittävät heti jalkansa uudelle. Mies ei ymmärrä edes tätä, että en ole samanlainen, välillä ei usko sitten millään mun olevan edelleen yksin. Perseestä koko touhu!
tsemppiä sinulle sinne! olen pohtinut kk ajan samanlaisia juttuja kun sinä. missä on se välitys jne. tässä sen miehen ja naisen erot näkyy parhaiten. miehillä ei ole tapana jäädä märehtimään, se on vaan se kylmä totuus. heillä pitää olla heti joku joka saa heidät tuntemaan jälleen mieheksi, hyväksi ja halutuksi. itse olen päättänyt "Kylpeä täällä paskassa" niin kauan kun siltä tuntuu, sillä itse en olisi niin heikko että tarvitsisin heti jonkun rinnalleni. haluan tutustua uuteen mieheen "eri miehenä", enkä vertailla häntä exääni, en missään määrin. sitten kun olen valmis, näytän maailmalle!
syytä yleistää, että miehillä ei ole tunteita. Mulle teki nainen saman jutun. Sisuskalut oli tulla tuskasta ulos, epätoivo ja raastava tuska joka repii sisintä on jotain, mitä sellainen ihminen jota ei ole jätetty ei voi tietää. Kun toinen muuttu totaaliseksi jääksi ei siitä toivu ikinä, ne arvet ei parane, ne vaan jotenkin peitetään. Minä en vielä tuossa tilassa ole. Olen siinä tuskassa mitä sinäkin tunnet ja tuntuu,että ei selviä sitten millään. Toinen ei halua edes jutella asiasta..Voiko hän olla se sama jota rakastan niin paljon.. Voimia sinulle, on vaan pakko itkeä ei auta mikään. miks ihmiset voi olla näin julmia?
anteeksi, ei ollut tarkoitus yleistää. mutta sanotaanko nyt vain niin että yleisempää se on miehillä kuin naisilla. tuo sinun loppu kysymys on hieno. sitä olen kysynyt itseltänikin monesti. mut niin kai sitten joltain tuntuu kun lakkaa välittämästä.. ei enään kiinnosta.
Itsellä meni 2 vuotta ennen kuin homma oli ok.Syy tähän kurjuuteen oli se kun lapsen joutui jättämään,toki yhteishuoltajuus on mutta silti.