Mä olin tähti. Siis mun omassa pienessä mielessä. Musta piti tulla vielä suuri yleisurheilutähti. Mun piti voittaa kaikki.
Mä rakastin urheilua. Se oli mun elämän ainoa tarkoitus. Mä en puhunut mistään muustä. Mä en edes ajatellut mitään muuta. Urheilu hallitsi mun elämääni. Ehkä juuri siksi kävi niin kuin kävi.
Pikku hiljaa mua nakersi joku. Se tapahtui niin salavihkaa, etten mä edes tajunnut. Jokaisen perkeleen vamman jälkeen mä vaan yritin nousta ylös. Yritin jatkaa niin kuin ennen. Ja ennen kaikkea rakastaa niin kuin ennen. Kuitenkin raja tuli vastaan. Se viimeinen vamma päätti kaiken. Se murskasi mun unelmat. Jätti mut tyhjän päälle odottamaan, että mä romahtaisin. Mulla ei ollut mitään mistä puhua tai mitä ajatella.
Sitten tuli kipu. Se oli ollut jo vähän aikaa, mutta sitten se otti vallan. Mä en puhunut mistään muusta, enkä voinut ajatella mitään muuta. Kipu hallitsi mun elämää. Se ei ollut pelkästään fyysistä kipua, myös henkistä. Muhun sattui niin paljon. mietin niitä ihmisiä jotka olivat tukeneet mua. Sanoneet, että musta voi tulla vielä tähti. Eipä sitten tullut. Pää ei vaan kestänyt. Mä itkin, koska tunsin pettäneeni valmentajani, isäni ja harjoituskaverini.
Vamma ei halunnut parantua. Kipu ei tahtonut lähteä. Kiropraktikolla käynnit eivät meinanneet auttaa. Isä puhui välilevynpullistumasta, äiti leikkauksesta, kaverit vittuilivat ettei sairaalassa saisi käyttää omia alushousuja.Kaikki tämä ajoi mut hulluuden partaalle. Mä rupesin vetämään lääkkeitä, koska ne olivat ainoita jotka auttoivat sekä henkiseen että fyysiseen kipuuni. Vedin itseni pöllyyn aamuin illoin, etten tajuaisi enkä muistaisi.
Sillä tavalla sain tavallaan taas elämästä kiinni. Hassua, mutta totta. Viimein sain lääkkeen joka auttoi oikeasti. Sen kanssa ei voinut ottaa muuta, joten pääsin kuiville lääkeistä sen avulla. Kiropraktikko käynnit alkoivat vihdoin auttaa. Vamma alkoi parantua, eikä henkinen kipukaan ollut enää niin paha. Lääkekuurin loputtua en enää koskenut lääkkeisiin. Tajusin, että oli parmpi ilman. Henkinen kipu ei kuitenkaan voi koskaan kadota. En voi olla itkemättä kun nään yleisurheilukentän. Vaikka se meinasi ajaa mut alas kalliolta, silti mä rakastin sitä niin kamalasti.
Mun elämäni suurin rakkaus.
Mä rakastin urheilua. Se oli mun elämän ainoa tarkoitus. Mä en puhunut mistään muustä. Mä en edes ajatellut mitään muuta. Urheilu hallitsi mun elämääni. Ehkä juuri siksi kävi niin kuin kävi.
Pikku hiljaa mua nakersi joku. Se tapahtui niin salavihkaa, etten mä edes tajunnut. Jokaisen perkeleen vamman jälkeen mä vaan yritin nousta ylös. Yritin jatkaa niin kuin ennen. Ja ennen kaikkea rakastaa niin kuin ennen. Kuitenkin raja tuli vastaan. Se viimeinen vamma päätti kaiken. Se murskasi mun unelmat. Jätti mut tyhjän päälle odottamaan, että mä romahtaisin. Mulla ei ollut mitään mistä puhua tai mitä ajatella.
Sitten tuli kipu. Se oli ollut jo vähän aikaa, mutta sitten se otti vallan. Mä en puhunut mistään muusta, enkä voinut ajatella mitään muuta. Kipu hallitsi mun elämää. Se ei ollut pelkästään fyysistä kipua, myös henkistä. Muhun sattui niin paljon. mietin niitä ihmisiä jotka olivat tukeneet mua. Sanoneet, että musta voi tulla vielä tähti. Eipä sitten tullut. Pää ei vaan kestänyt. Mä itkin, koska tunsin pettäneeni valmentajani, isäni ja harjoituskaverini.
Vamma ei halunnut parantua. Kipu ei tahtonut lähteä. Kiropraktikolla käynnit eivät meinanneet auttaa. Isä puhui välilevynpullistumasta, äiti leikkauksesta, kaverit vittuilivat ettei sairaalassa saisi käyttää omia alushousuja.Kaikki tämä ajoi mut hulluuden partaalle. Mä rupesin vetämään lääkkeitä, koska ne olivat ainoita jotka auttoivat sekä henkiseen että fyysiseen kipuuni. Vedin itseni pöllyyn aamuin illoin, etten tajuaisi enkä muistaisi.
Sillä tavalla sain tavallaan taas elämästä kiinni. Hassua, mutta totta. Viimein sain lääkkeen joka auttoi oikeasti. Sen kanssa ei voinut ottaa muuta, joten pääsin kuiville lääkeistä sen avulla. Kiropraktikko käynnit alkoivat vihdoin auttaa. Vamma alkoi parantua, eikä henkinen kipukaan ollut enää niin paha. Lääkekuurin loputtua en enää koskenut lääkkeisiin. Tajusin, että oli parmpi ilman. Henkinen kipu ei kuitenkaan voi koskaan kadota. En voi olla itkemättä kun nään yleisurheilukentän. Vaikka se meinasi ajaa mut alas kalliolta, silti mä rakastin sitä niin kamalasti.
Mun elämäni suurin rakkaus.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuullostaa ihan tavalliselta rakkaustarinalta...
Noita on maailmassa paljon. Itselläni myös, tosin ei ihan noin dramaattinen, mutta samat vaivat oli ja on...