Minkälaisia kokemuksia teillä muilla on ystävyydestä? Onko se mielestänne vastavuoroisuutta niin yhteydenpidossa kuin ilojen ja surujenkin jakamiseksi? Onko se toisen tsemppaamista ja tukemista? Onko se aitoa kiinnostusta toista kohtaan? Kestääkö se pitempään kuin vain ohimenevän elämänvaiheen? Näin minä olen aina sen ajatellut olevan.
Olen itse koettanut olla kuuntelijana ja olkapäänä toiselle hänen aallonpohjissansa. Olen koettanut olla aidon kiinnostunut toisen asioista. Soitellut kuullakseni kuulumisia, lähetellyt kortteja ja muita pikkutervehdyksiä ja muutenkin elää toisen arjessa mukana. En kuitenkaan omasta mielestäni ole ollut liian tunkeileva tai utelias ainakaan en ole toisen asioita kertoillut seuraaville.
Olen kuitenkin useita kertoja joutunut katkerasti pettymään. Jos itse en ole ollut se aktiivinen osapuoli yhteydenpidossa on vastakumppani vain jotenkin hävinnyt ja ystävyys jäänyt. Sitten kun minun aallonpohjani on tullut, ovat kuuntelijat kaikonneet. Kun olen soitellut, on puhelu katkaistu lyhyeen luvaten soittaa uudelleen sitä soittoa ei ole tullut. Yllättäen olen kuullut asioitani muilta niitäkin joita en ollut toivonut kuulevani.
Nykyään suorastaan pelkään pettymyksiä. En uskalla aloittaa uutta tuttavuutta. Olen ajatellut, että nykymaailma on vain pelkää kevyttä smalltalkia varten vailla sen kummempaa aitoutta kunhan tässä huiskitaan jokainen omilla tahoillamme ja aitoja kohtaamisia ei tarvita.
Mitä ajatuksia sinussa heräsi?
Pätkäystävyyttä
tytti111
191058
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kyllähä se tahtoo olla että itse saa toista auttaa ja tukea aina kun toinen vaan tarvitsee apua.Silloin soi puhelin tai muuta kun apua tarvitsee,muuten on kyllä yksipuolista hommaa aina ollut.Minä otan yhteyttä mutta ei minuun päin oteta kun sitten kun tarvitsee apua jossain asiassa. Katkennut on monta ystävyyttä tämän takia kun en vaan enään jaksa katsoa asiaa. Haluaisin viellä törmätä sellaiseen ystävyyteen mikä toimis molemmin päin.Mutta taitaa nykyisin olla mahdottomuus sellainen..Semmosta tuli mieleen...
Kiitos sinulle vastauksestasi ja ajatuksistasi. On tavallaan helpottavaa kuulla, että muillakin on samantapaisia kokemuksia. Välillä sitä ajattelee, että onko mussa jotakin vikaa kun näin tuntuu niin usein käyvän. Oletko sinä koskaan ottanut tätä asiaa ystäviesi kanssa puheeksi? Tietävätkö he miksi yhteydenpitosi loppui? Entä mitä olet sitten tehnyt kun he jälleen ovat yrittäneet ottaa yhteyttä pyytääkseen jotakin? Oletko vain ollut vastaamatta heidän puheluihinsa?
Parin ystävän kanssa ollaan keskusteltu asiasta aikaisemmin,mutta asia ei muuttunut miksikään vaikka keskusteltiin asioista jne.Olen vaan vähentänyt pikku hiljaa omalta kohdalta yhteyden ottaja sinne päin,aika helppoa kun sieltä päin ei tule muuten mitään kun sitten vaan jos apua kaivataan.Kerran kieltäydyin kun apua kysyivät "eka kerta 15 vuoteen minun osalta" Sanoin että on muuta menoa en kerkeä.Ei ole sen jälkeen kuulunut mitään pyyntöjä.Humalassa joskus laittaavat viestiä että mikäs minulle on tullut kun ei kuulu enään mitään,olen vaan vastannut viestiin että ei kuulu sieltäkään päin mitään koskaan.Vierailut oli aina niin että minä kävin kylässä ja ex yst. kävi kerran vuodessa maks kylässä minun luona. Siinä se häviää vanha ystävyys jonnekkin pikku hiljaa.Harmi kun kesti kummiskin 15 vuotta tätä,tosin koko ajan yksipuolisesti toimi tämäkin asia.Että ei kait sitä voi oikein ystävyydeksi sanoa silloin.Nyt on sama tilanne taas menossa uudemman yst,kanssa."Tunnettu 5kk" Samat on oireet tässäkin hommassa :(,autoin alkuun joka asiassa missä vaan apua tarvitsi,"esim muutto jne" nyt ei tarvitse enään apua niin eipä kuulukkaan enään paljoa mitään. Alkaa tuntua että vissiin se vika on täällä minun päässä sitten ku aina menee näin.Mutta pärjää tässä yksinkin jos vaihtoehtona on yksipuoleinen ystävyys aina.Minulla alkaa jo usko loppua.Kaikkea hyvää sinulle ystävyys rintamalla ja koeta pärjäille :)
Hyviä ajatuksia. Oletko koskaan miettinyt, että kun lähdet uuteen ystävyyteen tekisitkin jotakin erilailla kun viimeksi? Itse olen näit testaillut viimeaikoinan uusien ystävien kanssa. Tuota suoraan kysymistä - mikä meni pieleen - en ole vielä rohjennut tehdä. Kannattaisiko kokoilla? Olen parhaillaan juuri siinä tilanteessa, että ihmettelen kun toinen ei ota lupauksista huolimatta yhteyttä!
Kyllä mä olen yrittänyt tehdä erilaillakin asioita,mutta luonteeseeni kuuluu auttaa aina kun joku sitä tarvitsee varsinki ystävät. Kyllä mä suosittelen ihan suoraan kysyä asiasta ja puhua asiasta,se on sitten eri asia toimiiko se.Minulla se toimi alkuun noin 1kk sitten se alko taas sama uudestaan.
Meitä näyttäisi olevan kyllä vielä monia, jotka arvostaa molemminpuolista ystäväyyttä ainakin mitä palstaa lukee. Onhan se totta, että on elämäntilanteita,jolloin on enempi kiirettä, mutta mielestäni aikaa on aina sellaiseen mitä pitää tärkeänä. Itse aikanaan yritin väkisin pitää erästä ystävyyssuhdetta yllä. Pyytelin joka paikkaan ja kyselin kuulumisia. Hassuinta oli että välimatkaakin meilläkin oli kilometri. Aina oli jotain muuta,minkä vuoksi ei muka ehtinyt/voinut. Joskus harvoin hän itse ehdotti tapaamista. Pikkuhiljaa annoin olla, enkä enää kysellyt mitään. Sitten kun hän muutti toiselle paikkakunnalle, enkä silloinkaa jaksanut enää häneen olla yhteyksissä tuli häneltä viesti että enkö halua olla häneen yhdeydessä enää kun ei minusta ole kuulunut mitään. Silloin avauduin hänelle tästä yksipuolisesta suhteesta. Eipä mikään ole muuttunut kyllä juurikaan enkä ole edes itse enää kiinostunut hänen elämästään. Aikani yritin, mutta enää ei ole kiinostusta.
ajattelen kanssasi samoin ystävyydestä. Aina vaan se on ollut yksipuolista. Paljon olen joutunut kokemaan pettymyksiä. Siksi en enää edes luota, ainakaan vieraampien ihmisten lupauksiin. Mulla oli joskus ystävä joka teki mielellään paljon lupauksia.. Minä lupaan tehdä sitä tai tätä.. Ihan aina sain pettyä! 5v sitä kestin ja sitten laitoin välit poikki! Aina niiden lupauksien jälkeen tuli anteeksi pyyntö ja seuraava lupaus.. Minä lupaan parantaa tapani! Ja paskat! Aina vaan sama kierre ja minä jouduin pettymään ja pahoittamaan mieleni! Nyt olen onnellinen että tämä ihminen ei ole enää elämässäni. Ja senkin sain kokea hyvin monta kertaa että minun kuulumiset eivät kiinnostaneet, niille ei ollut aikaa. Ja sitten kun minä kerran sanoin että nyt en jaksa muiden murheita setviä kun yritän itse selviytyä veljeni kuolemasta niin ystäväni suuttui aivan silmittömästi! Että mielummin olen ilman ystäviä kun että joudun taas pettymään ja kuulemaan turhia ja katteettomia lupauksia.
Kiitos sinullekin kokemustesi jakamisessta. Olen myös itse monesti ajatellut, että antaa sitten olla kaikki ystävät. Nykyisin kynnys lähteä luomaan mitään syvempää ystävyyttä on aika korkea - ajattelen kanssasi samoin, että ollaan sitten mielummin yksin eikä petytä. Tässäkö se ongelma onkin!?! Olenko liian herkkä ja petyn liian syvästi? Pitäisikö sitä otaa tämä elämä jotenkin vähän kevyemmin? Ei sillä niin väliä, jos kaikki lupauset eivät toteudu -tyyliin? Mitäs luulette?
Joo tutulta kuulostaa tämänkin asia,just tollasta että minun kuulumiset ei kiinnosta koskaan,mutta kyllä pitäisi aina kuunnella toisen murheet ja kuulumiset jne..Tuntuu että sama mitä minä sanon,niin ei kuuntele ollenkaan jne.sama puhua kivelle jossain.Yhtä paljon kuuntelee.Mutta kyllä minun pitäisi kuunella kaikki itkut sun muut aina.Jatkoja sinnekkin päin vaan..
Ollaanko me ihmiset muututtu niin itsekkäiksi, että ystävyydestäkin on tullut terapiasuhde. Minä saan kertoa kaikki ongelmani - toinen kuuntelee kiltisti. Hyvätynä on vain, ettei tarvitse maksaa mitään :)
Itsekkäiksi. Kohdallesi on vain jostakin syystä sattunut liian tisekeskeisiä poikaystäviä. Edellinen tyttöystäväni piti minuakin itsekeskesenä, mutta hän varmasti tulkitsi puheeni väärin.
Kuinka sanoisin sen paremmin?
Mulla kävi yläasteella just noin. Syystä tai toisesta. Monta ystävää jäi juuri ton yhteydenoton puutteen takia. Loput sitten muutti, eri koulujen kautta tutustu uusiin tyyppeihin. Jos nyt oikeen muistan, niin viimenen kaveri joka mulla oli, oli silloing kun mä olin 18-v. Nyt olen jo 24 - v ja kavereita en ole sen jälkeen nähnytkään. En mie enää osaa kavereita hankkia vaikka useasti löytyykin joku, kenenkä kanssa ihan hyvin tuleekin toimeen. Mutta ystävyyteen se ei ole kertaakaan johtanut. Nekin "nettituttavat" mitä mulla on, niin nekin pitää aika matalaa profiilia ja mun , antisosiaalisen yksilönkö pitäs pitää yhteystiet auki? Sosiaalinen elämä on ihan bebasta.
Ja jos oikein muistan niin täytät ton 24 vasta ensikuun KOLMANTENA . Ei oo sun tyylistä tämmönen. Ei sua tunne samaksi. Ehkä mä vielä jonain päivänä palaan synnyinsijoilleni eli Tampareelle. Jotta silleesä.
Sen lisäksi, että olen itse huomannut saman, on moni muukin. Ihmissuhteet ovat pinnallisia ja kertakäyttötavaraa. Sitten se johtaa siihen, että ihmiset eivät kuuntele, eivät muista, eivät kyläile, ja lopulta, eivät enää tunne toisiaan, ovat "ystäviä" vain tarvitsemiensa ihmisten kanssa ja kärsivät yksinäisyydestä. Tätä tapahtuu aivan kaiken ikäisten kanssa. Lisäksi eri sukupolvet eivät ole enää tekemisissä, ja jos ystävät on aina löydyttävä vain oman ikäisten joukosta voi olla, ettei niitä löydy, sillä rajaus on niin iso. Ihmiset ovat itsekeskeisempiä kun koskaan ja siihen on syypää koko yhteiskunta, sen pyrkimys pyrkyryyteen ja suorittamiseen, hyötyyn ja tulokseen. Ei siinä ehdi enää ajatella itse ihmistä ja asioita, mitkä ovat tärkeitä "vain" henkisesti. Sen lisäksi suvaitsevaisuusuus on oikeasti katoamassa. Moni menee muodin mukana ja jopa sallittu erilaisuus on määritelty. Ennen kylähullujakin ymmärrettiin paremmin. Nyt paasataan muka-avoimuudesta, mutta meidän yhteiskunnassa se tarkoittaa oikeasti vaan lisää seksiä (sitäkin miten muoti määrää) ja vain tietyn tyylisten aikuisten ehdoilla menemistä, ei suinkaan avointa toisista huolehtimista, ihmisistä kiinnostumista ja kohtaamista. Tässä kaikki liittyy kaikkeen ja myös ystävyyssuhteista on tullut pätkiä, pinnallisia epäystävyyttä. Olen siinä rytäkässä minäkin ystäviä ja luottamusta menettänyt, ja itseasiassa en edes enää etsi ystäviä, koska olen niin pettynyt, mutta onko sekään oikein? Eihän aidotkaan ihmiset kohtaa koskaan, kun eivät kerran etsi toisiaan? Mikä siis avuksi? Mitä voi tehdä?
aivan samaa oon ajatellut niin pinnallista on tämä nykyaika ja sit mulla on aika pienet lapset jotka rajoittaa aikapaljon elämää ja tavallaan vaikuttaneet siihen et jääny jotenkin yksin lisäksi on tämä pohjoisen erämaassa asuminen.........
Ihmiset eroavat nykyisin niin herkästi, kun siihen ei jakseta täysillä panostaa. Ikäänkuin se olisi "tuostavain" tehtävä ratkaisu: mennäänkö naimisiin enikuussa? Hyvä on. Erotaanko sitten vuoden päästä? Sovittu. Mutta toisaalta jos tyttö- ja poikakoulut tulisivat takaisin niin tänäpäivänä voisi tulla paljon homoja ja lesboja. Tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni asiasta.
En tiedä miten sanoisin sen tämän fiksummin. Muista kuulumisista sen verran, että olen ullot töissäkin tänään. Sitä kun työskentelee Karjalanheilin jakajana niin nuo huomisen Heilit saa jakaa tänäänkin ja hetki sitten tulin saunasta. Vuokrallahan sekin on, maksaa noin 7€/kk. Kokonaisvuokra tästä itse kämpästä on melkein 400€/kk, mutta onneksi on tuo asumistuki niin itse maksan vajaat 160. Mullei oo lapsia.
Odottaa niin kauan, että se toinen ihastuu sinuun. Itsekonrollisi tuntuu viestisi perusteella olevan kunnossa.