Avioeron kokeminen on haastavaa. Elämänsä perheen hyväksi tehneenä on vaikeaa kuulla mieheltään ettei tämä enään rakastakaan. Päättää elää omaa elämäänsä ja jättää perheensä.
Mitä siinä jäljelle jää, ensin tuntuu ettei mitään. Kuinka petetty olo voikaan olla. Luulee ettei tästä ikinä selviä. Kuinka mies jota edelleen rakastaa voikaan tehdä näin. Suru on musertavaa, tuska sietämätöntä. Vain hiljainen huuto kaikuu yössä.
Mutta ihminen on luotu selviämään, jotenkuten aina löytää keinot miten selvitä hengissä, pakon edessä. Kun itkut on huudettu sata kertaa, tuskaa jollaista ei voinut ikinä kuvitella naimisiin mennessään kokevansa, suurin piirtein hulluuden rajamailla, jokin sieltä ihmisen nostaa.
Onko se ihmisen luontainen selviytymisvietti ja mikä se on. Siitä en olisi tiennyt mitään ennen tätä hylätyksi tulemista.
Vihdoin elämässäni laitoin rajat, kuinka minua saa kohdella, kädet vavisten, mutta laitoin kuitenkin. Pelkäsin mitä tulemän pitää, vastassani oli suuri voima, joka oli tietävä, itseriittoinen, vahva, minua mitätöivä, johon lopulta olin itsekkin suostunut uskomaan.
Mutta jostain sitä voimaa löysin ja kerroin mitä haluan ja toivon. Se ei miehelleni sopinutkaan että halusin jotain. Mitä sitten halusin; tasa-arvoisuutta kumppanina, rakkautta, hellyyttä, yhteistä aikaa, yhteistä naurua ja iloa. Vaikka kuinka yritin kertoa tunteistani, hän tiesi ne aina paremmin kuin minä. Selitti jopa kuinka hullu olen vaikken sitä ymmärtänytkään, idiootti kun hänen mielestään olin.
Sehän olenkin ollut, idiootti , perhe aina ensin, minä sitten viimeisenä jos vielä jotain on jäljellä itsellekin antaa. Nyt kun tätä surua olen käsitellyt, puinut, itseeni tutustunut, olen surun keskellä jotenkin löytänyt jotain todella hienoa.
En osaa oikein kertoa sitä sanoin, mutta kun katson peiliin pelkään aina mitä sieltä näen. Näenkö sen ruman johon minut oli laitettu uskomaan. Sitä en onneksi ole koskaan nähnyt. Katson itseäni usein peilistä, ja onneksi näen sieltä pienen surullisen, mutta kuitenkin jotenkin sisukkaan naisen.
Vaikka minulle on hyvin vaikeaa nousta tästä surusta, jotain valoa kuitenkin näen. Uskottelen itselleni että vielä joskus tästä nousen koska sen olen ansainnut. Kuinka minulta onkaan voitu viedä itsetunto, miten olenkaan voinut luovuttaa sen jollekin toiselle.
Onneksi en ole rakkauttani koskaan hukannut, ainakin ajattelen niin. Miten voisinkaan siirtää tämän rakkauden tunteen itseeni, itseni arvostamiseen. Rakkautta minulla on ehkä liikaakin, rakkauteni kohde ei vain ole sitä arvostanut.
Kuinka siis siirtää rakkautensa pois hänestä joka ei sitä arvosta itseeni joka sitä arvostaa?
Jätetyn naisen
mietteitä
121260
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Minulla tuohon vanhasta irti päästämiseen meni reilu vuosi. Miksi sitä toisen pahuutta vaan yritti ymmärtää niin monta vuotta, tuota ihmettelen joskus vieläkin.
minäkin täällä. Kumma, mikä laittaa toisen kestämään aivan ihmeellisiä asioita muka rakkauden nimissä. Kun siitä irti pääsee, alkaa pikku hiljaa viimeinkin ymmärtää, ettei se elämää ollutkaan. Kestää vain aikansa, ennen kuin siitä pääsee "kuiville". Mutta kannattaa: valtava kasvun voima siinä tapahtuu. Toivon, että vastapuoli pystyisi kasvamaan samassa mitassa ja oppimaan ehkä itsestään jotain. Siis toivon, en usko sen silti tapahtuvan, kun 20 v omasta elämästä meni sen tajuamiseen, että minäkin olen ihminen. Ekat 10 v menivät suht hyvin "rakastuneessa tunnelmassa", kaiken ymmärtäen, mutta pikku hiljaa aloin miettiä, miksi annan toisen tehdä tätä itselleni. Lapset ne lopulta avasivat silmäni, kiitos siitä. Tsemppiä alkuperäiselle ja kaikille muillekin, jotka ovat huomanneet eläneensä jossakin haavekuvassa, joka ei totta ollutkaan.
Kirjoitit avioliitostasi ja tunteistasi hienosti, varmasti moni nainen tunnisti siitä oman tilanteensa. Näin on minullakin, petetyllä ja huonosti kohdellulla vaimolla. Olemme olleet jo kauan naimisissa ja siihen on mahtunut juuri tuollaista vähättelyä miehen puolelta josta kirjoitit. Olen nyt hyvin väsynyt kaikkeen, en tiedä jaksanko enää jatkaa. Tilanne vaan aika mahdoton, koska ikää alkaa olla aika reilusti eikä eroaminen ole enää sama asia kuin olisi ollut esim. 10 vuotta sitten. Harmittaa, kun en silloin lähtenyt, olisi minullakin ottajia ollut. En on ruma nainen, monen mielestä sievä ja hoikka ja hyvin säilynyt. Mieheni ei kyllä juuri minua kehu, toisia kyllä. Katsotaan mitä tuleman pitää..
nyt ihmettelen miten tässä näin kävi. Mies petti moneen kertaan, mutta annoin anteeksi ja jaksoin yrittää. Tuli lopulta ero. Nyt olen yksin ja yritän päästä eteenpäin, välillä huonommin ja välillä paremmin.Itsetunto on ollut tosi maassa moneen kertaan Ystävät ovat auttaneet paljon. Uskon kuitenkin että tämä oli parasta minulle.
"ottajia"? Elä itsellesi, onni tulee, kun olet siihen valmis.
Monesti ihminen selittelee ja valehtelee itselleen kaikkein pahiten. Rakkaus on melkoisen usein vaihtunut jo ajat sitten "mukarakkaudeksi" siinä vaiheessa, kun jommallakummalla on toinen. Ihminen ei helposti luovu haavekuvistaan. Minä odottelin myös reilun kymmenen vuotta, että ex todella olisi alkanut panostaa minuun ja lapsiin (kuten aina lupasi "juu, hyvä juttu, mutta nyt ei ole aikaa. Katsotaan siten myöhemmin"). Sen jälkeen lapset olivatkin jo niin vanhoja, että alkoivat tiedustella tykkäänkö iskästä yhtään. Siltä ei kuulemma vaikuttanut. Pikemminkin, että olisin vain tottumuksesta tai ehkä säälistä hänen kanssaan. Kyllä mielestäni kaikenlainen hapuilu, pään seinään hakkaaminen ja suossa rämpiminen kuuluvat myös elämään - tai johonkin osaan siitä. Mutta kun niistä selviää, on taas entistä vahvempi.
Eroa nyt kun vielä jaksat. Yksin on sitäpaitsi paljon mukavampi olla kuin huonossa seurassa.
tarvitaan suurien ratkaisujen tekemiseen, mutta on parempi olla yksin kuin huonon kaverin kanssa. Ei kannata omaa "kelpaamista" pohtia, etenkään jos toinen on ottanut tavakseen mollata ja väheksyä. Elämässä on paljon hienoja asioita ilman vakituista parisuhdettakin, ja kyllä sellainen saattaa tulla vastaan ikäihmisellekin.
Minutkin jätettiin ja tiedän tasan tarkkaan miten surkealta tuntuu kuulla päin naamaa etten mä rakasta sua enää. Mihin helv.. se rakkaus otti ja katosi? Kelaat taaksepäin kaiken mitä muistat. Osaat listata tilanteita joissa se rakkaus pistettiin puntariin. Kun aikakelloa saisi hieman taaksepäin... ei sekään auta. Jos toinen on lähteäkseen, se lähtee. Itsetunto romahtaa ja siihen peiliin katsoo moneen kertaan ja toivoo että se peili näyttäisi vielä enemmän kuin ne ihmettelevät itkuiset silmät ja sen surullisen ryvettyneen katseen. Että se näyttäisi sisältä sen kohdan missä eniten mätti... no eihän se ole mahdollista, mutta sisusta myllertää eikä ymmärrä missä vaiheessa putosi pelistä pois. Enkö mä koskaan ole kenenkään rakkauden arvoinen? Se eronneen itsetunto joutuu vielä moneen kertaan koetukselle. Ei niissä mahdollisissa uusissakaan liiton yrityksissä kelpaa toiselle syystä tai toisesta. Meillä kaikilla kun on ne omat kokemukset takanaan ja nuorena sitä on niin ihanan viaton eikä edes vaadi sitä pitkää listaa kuin keski-ikäisenä. Ihme kotkotuksia matkan varrella onkin mukaan tarttunut. Niin omia kuin sen jonkun uuden. Ei tarvita isoa negatiivista sanomista kun se kertaalleen kunnolla rämähtänyt itsetunto romahtaa pakkasen puolelle ja taas noustaan. Mutta aina pikkuisen korkeammalta jakkaralta. Se mikä ei tapa, vahvistaa. Mutta tartteeko kaiken kokea omakohtaisesti? Varoitusvalojen olisi hyvä ollut vilkulla jo kauan ennen lopullista pudotusta... mutta olisiko se mitään muuttanut, sekään?
pitää rakastaa itseään, jotta voisi rakastaa muita. Niin se menee. Koska et rakasta itseäsi (riittävästi), olet uskonut mitä mies sinulle sanelee. Terve itsekkyys parisuhteessa toimii niin, että molemmat tietävät toistensa tarpeet, ja pyrkivät ottamaan ne ainakin lähes kaikessa huomioon. Tutustu itseesi, kuuntele sisintäsi, mieti kuka ja millainen olet. Tunne itsesi hyvät ja huonot puolet. Mitä tarvitset. Mistä asioista iloitset, tulet surulliseksi....Opettele tuntemaan myös rajasi: mitä siedät, mitä et. Tässä kohdassa olet varmasti ollut aivan liian lepsu. Hyvä kuitenkin, että sanoit miehellesi mitä haluat. Kuulit sen paremmin myös itse :). Mutta jos suhteenne on tuossa jamassa, on melko epärealistista toivoa siihen iloa, tasa-arvoisuutta ja hellyyttä - rakkaudesta puhumattakaan. Tosiasiat kannattaa tunnustaa. Kerää jostain lisävoimia, keskity vain itseeesi, sitten sanot miehelle heisulivei, nyt erotaan. Mikään ei syö ihmistä niin paljon kuin surkea ja toimimaton parisuhde. Kun olet jättänyt sen taakse, olet vahvempi kuin ikinä ennen.
Jos yhdessäolo vaimon kanssa on että hän ei ole koskaan selvinpäin sängyssä, alkaa miestä pikkuhiljaa asia vituttaan. Ihan oikeesti sehän on kuin pumpattavaa barbaraaa käyttäisi. Seuraavasti ei sänkyhommia tapahtunut ja 3 vuotta ja ero. No eipä ollut vaikea ennustaa asiaa.
Avioero on todella hieno juttu. Usein sanotaan, ettei omasta pahasta olosta voi kumppania syyttää. No, eipä kai niin. Silti erottuani totesin, että pahaolo sisältäni lähti exän mukana. Siis wau mikä fiilis! Aivan mieletön tunne edelleen, kun saa kotona tehdä mitä haluaa ja olla rennosti. Viihtyminen on aivan toista luokkaa kuin liiton aikana. Ei tarvitse katsoa ketään varaamassa koko olohuonetta, sohvaa ja tvtä 24/7. Puistattaa nuo näkymät kyllä vieläkin.