13 vuotta sitten se alkoi, minä Mies aina nukutin tyttöä päivällä, ja siinä, maailman upeimman tyttären tuhistessa vieressä katselin yläikkunassa heiluvia rannan puiden latvoja.
Mietin,ja mietin kuinka helkkarissa tämäkin elämä menee ja kuinka siitä selviää. Tämä tyttö nyt 15 ja eropäätös minulla tehtynä, toivottavasti myös paperi vietynä kohta.
Toinen vastustaa, kulissi on ihan riittävän hyvä, ei viisikymppiset voi erota, nuoret (3)sekoaa, hän sekoaa.
Minä ainut täysipäinen? Vai kaikki muut? Mikä on totta, ainut totuus että enää en jaksa rakentaa uudelleen, perustaa ei ole mille rakentaa.
Kuinka vaikea on tehdä päätöstä kun toinen on heikko ja arka ja selviytymätön.
Kuinka vaikea on olla se mies josta hän sanoo että hylkäät lapsesi, vaikka en varmasti hylkää, muutan vain keskustaan ja todennäköisesti kohta joku nuorista asuu luonani.
Kuinka vaikeaa on jättää toinen ikään kuin pikkupakkaseen, kun ei voi luottaa että hän osaa edes mennä naapuriin lainaamaan takkia.
Syyllinen ja tuomittava.
Ehdottomasti ja kaikilla mittareilla.
Mutta päätös tehty
ainut valo
ainut ilo
ainut voima
ja
usko.
Kertokaa minulle.
TEITKÖ VIHDOIN PÄÄTÖKSEN ??
Tarmo52
161828
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olen myös viisikymppisenä "jättänyt" teini-ikäisen lapseni. Siis ulkopuolisten mielestä... Oikeasti ero käsiteltiin etukäteen terapeutin kanssa ja lapsen tulevaisuus olisi ollut toivoton ilman eroa siinä tulehtuneessa ilmapiirissä, missä kukaan ei jaksanut enää hengittääkään. Hän asuu nyt vuorotellen kummankin vanhemman luona ja välit ovat kaikkien osapuolten kesken seesteiset. Onko teillä mahdollisuutta käydä tilanne läpi ulkopuolisen terapeutin kanssa? Kuka sanoo, että lapset sekoavat;he vai äiti? uskoisin jo teini-ikäisten helposti näkevän missä mennään ja tajuavan eron välttämättömyyden...voitko puhua heidän kanssaan avoimesti? Itselläni on nyt niiden vaikeiden aikojen ja päätösten jälkeen valo, ilo ja voima:-)
Uskon että lapset kyllä selviävät kohtuullisesti. Heihin minulla erittäin hyvät välit. Terapiaa käyty joku vuosi sitten. Olen hyvin otettu että sain tukea täällä. Kiitos ! On hienoa että olet jo itse selvillä vesillä, joskus minäkin.
Sinulla, niin kuin minullakin on vain yksi elämä - meillä ei ole meneillään kenraaliharjoitus ja hetikohtaa muka heräisimme " oikeaan" elämään. Anna palaa. Kyllä se vaimo pärjää - kun on pakko. Kyse voi myös olla pelkästä mukavuudenhalusta jos sinä olet kaikesta huolehtinut. Anna palaa!
Kiva kuulla miestenkin kirjoittamana tämä tarina. Minulla sama tilanne, tosin olen nainen. Mies on sitä mieltä, että tuhoan perheemme, hänen elämänsä ja omanikin. Joka päivä mies muistaa muistuttaa, miten tuskin pärjään yksin lasten kanssa jne. Toisaalta, mieheltähän tässä menee ruuanlaittaja, siivooja, lastenhoitaja... Minä kyllä pärjään - niin sinäkin.
Olin masentuneen miehen kumppani ja säälistä pitkitin lähtöpäätöstä. Nyt huomaan miten yli 10v elämästäni meni hukkaan. Lopulta ymmärsin, että olen vastuussa vain omasta elämästäni. Edelleenkin Mies masennuksessaan syyllistää minua, eikä haluakaan mennä eteenpäin, sai erosta oikein syyn kieriskellä säälissä. Tässä on siis kiitos siitä, että säälistä pitkitin lähtöäni. Olisi pitänyt lähteä aikaisemmin.
No tottakai ero on aina lapsille rankkaa käsiteltävää mutta tee niille selväksi että he eivät menetä sinua ja avaa ovesi heille että saavat tulla ja mennä ja soittaa niin usein kuin voivat niin kyllä ne siitä. Myös vaimosi pärjää kun on pakko, hän on aikuinen ihminen, alussa voi olla hänelle pelottavaa ja karmeeta kun pitää kaikesta itse pitää huolta kun on tottunut että toinen on siinä vieressä mutta ajan kanssa hänkin siitä toipuu. Jos et ole onnellinen ja halunnut tätä eroa jo pitkään niin eroa rohkeesti ja eteenpäin. Onnea onnea matkaan sinulle.
Olen myös 52 v - eroamassa oleva mies. Muutin tänään keskustaan vuokrayksiöön. Mua myös vaimo syyllistää täysillä, koska jätän 16 vuotiaan (aivan pian 17 v) tytön. Poika täyttää kesällä jo 20 v joten hän ymmärtää tilanteen. Tänään kävin uudessa asunnossani; vapauden hulmahdus kävi ylitseni. Oli jotenkin pitkästä aikaa helppo hengittää - happi riitti. Liitoni oli täysin tulehtunut - mm seksittömyyden vuoksi. Murjotusta, ahdistusta..Kun vielä saisi pois muuton tehtyä ns. hivuttautumalla - hitaasti, että tyttökin hyväksyisi uuden tilanteen, niin hyvä olisi.
Kaksiota katselin viime viikolla, kun on epäilys että joku nuorista voi tulla mukaan, tai ainakin olla aina pitempiä aikoja luonani. Sekään ei ole mahdotonta että kaikki kääntyy niin että jään itse taloon. Voin kuvitella tuon ahdistuksen ja toisaalta sen loppumisen helpotuksen. Sitä odotan. Tsemppiä!
Muutan muutaman km pähän kotoa, joten voin käydä tyttöä katsomassa vaikka joka ilta aluksi, jos hällä vaikeata. Siis jättämisestä ei ole kyse. Jossakin vaiheessa perheenjäsenet kuitenkin hajautuvat ympäriinsä, kun lähtevät opiskelemaan ymv. Yritän kaiken tehdä niin diplomaattisesti, kuin vaan mahdollista. Eli autan heitä, kun mulla auto jne. Tiedän että tämä pitkittää ehkä eron tuskaa, mutta ei ainakaan siitä tee niin jyrkkää. Esim mistään osituksista en missään tapauksessa puhui vielä aikoihin; sulatellaan asia kerallaan, eikä nieläista liian suurta palaa. Liittoa oli vaan mahdottomuus jatkaa.
Uuteen hyppääminen tai siihen joutuminen pelottaa, molempia. Elettiin ehkä siinä harhassa että liitto kestää koko elämän ja ykskaks kaikki pirstaloituu ja on vaan pakko jaksaa jatkaa. Vaikka väkisin. Silti... ero on reilumpi vaihtoehto kuin alistua toisen toiveisiin ainiaaksi ja menettää mahdollisuutensa omaan siedettävämpään ja jopa onnellisempaa elämäänsä, jos ei toimi niin ei toimi. Pakkohan se on myöntää jätetynkin. Kuka sitä onnellisesta liitostaan lähtisi? Jotkut katkeroituu erostaan loppuelämäkseen, mutta sekin on sitten oma valinta. Vaikeuksien jälkeen paistaa aurinko, jos niin itse tahtoo. Tsemppiä matkallesi
Samoissa olin päätöksen tein ja kerroin vaimolle, että nyt riittää. nyt sattuu ja on epävarmaolo kaikesta mutta toivo premmasta tulevasta antaa voimaa eteenpäin. eniten pelkään 3v lasta että viekö ex sen pois minulta vai kuinka tässä käy... voimaa ja malttia..
Päivällä tiedän olevani oikeassa, illallakin tiedän olevani oikeassa, siinä määrin kun oikeaa ja väärää on olemassa....mutta yöllä kun herää ...silloin kyllä niinkuin sanoit koskee ja sattuu. Sisältä ja päältä, oikeaan ja vasempaan. Päivä kerrallaan on mentävä, joka päivä vietävä jollain asialla tätä eteenpäin, vain minä voi sitä viedä. Jos lapselle on parempi että jää sinulle, oikeasti, kannattaa nähdä vaivaa...mutta jos haluat vain omistaa hänet, ei ole hyvä ehkä. On todella hyvä tietää että on muitakin samassa tilanteessa olevia, en juurikaan ole voinut kenelekään kertoa (ystävilleni) koska perheessämme on tabu negaatioitten kertominen tai jakaminen ulkopuolisille. Unta,liikuntaa, rutiinien säilyttämistä ja sen tiedostamista että tämä on ohimenevä elämänvaihe. Tämä yhtä paljon itselleni kuin Sinulle !:) Tsemppiä ! Tarmo52
Ero sattuu, olit sitten aloitteen tekijä taikka se nk. jätetty. Syyllisyys vyöryy "jättäjän" ylitse, vaikka kuinka yrittäisi selittää itselleen, että mitään muuta ei enää ole tehtävissä. Eropäätös on kova päätös, vaikka kuinka ajattelee sitä toista vaihtoehtoa eli jäämistä kuolleeseen seuhteeseen ihan mahdottomana. Sellainen asia, joka kannattaa pitää mielessä on, että et voi ottaa vastuuta puolisosi tunteista etkä hänen pärjäämisestään eron jälkeen. Me aikuiset ihmiset olemme vastuussa omista tunteistamme. Ja ennen kaikkea me olemme vastuussa omasta suhtautumisestamme elämän erilaisiin tapahtumiin. Viisaat sanoo, ettei olosuhteet ihmistä muserra, vaan se kuinka niihin suhtaudumme. Lapsista huolehditaan eron jälkeen, niin kuin on tähänkin asti huolehdittu. Lapsiin pidetään aktiivisesti yhteyttä, heidän asioistaan ollaan kiinnostuneita, heidän kanssa vietetään aikaa jne. Kyllä isot lapset pärjää, kun vain välit pidetään koko ajan läheisinä erosta huolimatta.
Itse lapsuudessa vanhemmilla oli kylmä suhde, olisi ollut ihan asiallista lopettaa se ajoissa, ilman että molemmat pettivät toisiaan. Ja lapset kyllä huomaavat nämä jutut. Itsellänikin sama toistui, en tosin pettänyt, mutta kun ei ole tunnetta, on ero varma. Toivottavasti lapseni ei jatka tätä.
eteen? Vieläkö olisi mahdollisuus?
Kyllä tuossa jotain itsekästäkin on.Minä.minä.... ja kuolleet tunteet.Onneksi on vielä rakastavia ja vastuuntuntoisia ihmisiä jotka eivät jätä heitteille puolisoaan vaikka tämä olisi sairas ja pyörätuolissa.Sosiaalinen omatunto ja hellä huo- lenpito puolisosta,kun elämä koittelee,ei ole joka pojan ominaisuus.Mutta kun itselle sattuu jo tain vakavaa on toinen ääni kellossa.Siispä pois alta risut ja männynkävyt uusi elämä alkaa.Toivon etteivät lapset hylkää äitiään,vaan muodostavat onnellisen perheen vajaanakin.Muistanet kuitenkin että sinä tuon perheen rakensit ja jälkesi näkyvät.Voimia vain hylätylle vaimolle ja lapsille.Isille puhaltaa "uudet tuulet"!