minusta, olen siis poikani äiti...
Olen usein huomannut että katselee minua salaa, kun luulee ettei kukaan huomaa, halveksivasti. Ei koskaan katso minuun suoraan, eikä oma-aloitteisesti puhu minulle koskaan. Minulla on tosi paha mieli tästä, en koskaan ole häntä loukannut millään tavalla. Ihmettelen mistä tällainen käytös voi johtua. Harvoin enää käyvät kyläilemässä ja koskaan eivät minua pyydä kylään, avovaimon vanhemmat kyllä pyydetään syntymäpäiville ym. juhliin.
Kai minussa sitten on jokin vika, en vain itse tiedä mikä se on? Suunnattomasti vain loukkaa tällainen, koska omasta mielestäni en ole tätä ansainnut. Ikävää tässä asiassa on sekin että asumme aika lähellä ja usein nähdään, mutta mitään juteltavaa ei oikeastaan löydy, en vain uskalla jutella kun suhtautuminen on näinkin vihamielistä minua kohtaan.
Usein tätä itsekseni itken, mutta asiaa en osaa korjata kun en tiedä mistä moinen käytös minua kohtaan johtuu.
Pitää vielä sanoa että pojallani ja minulla on aina olleet hyvät ja rakastavat välit keskenämme, mutta nyt en enää tiedä välittääkö tuokaan minusta enää laisinkaan.
Ovat jo monta vuotta asuneet yhdessä, avovaimonsa kanssa. Tunnen itseni vain niin hylätyksi jollain tavalla. Koitan olla ajattelematta asiaa mutta aina jokin tapahtuma laukaisee ajatukset liikkeelle, jokin ele tai lause. Nyt oli kyseessä lause jonka poikani sanoi, joka ei ollut tarkoitettu minun kuultavakseni, mutta kuulin sen kuitenkin. On niin paha mieli taas kerran.
Poikani avovaimo
ei pidä
171844
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kirjoituksesi perusteella olet antanut miniän mennä täysillä "nahkasi alle" ja suret asiaa, joka on saanut jo melkoiset mittasuhteet. Olisiko osa suruasi pettymystä, ettei pojallasi olekaan sellaista vaimoa jota sinä olet toivonut? Ei sen toiveen ole tarvinnut erityisen vahva olla, vaan ollut osana jotakin vanhuudenpäiviäsi koskevaa mielikuvaidylliä? Jaksaisitko eritellä tunteitasi miettimällä, mitä sinä tahdot ja mikä on tilanne oikeasti? Ja onko asioita, joissa voit itseäsi vahvistaa niin ettet surisi ihan joka asiasta. Olet herkkä ihminen, joten riskinä on joskus herkistellä liikaa ja pohtia asioita, joita ei kannattaisi vanhemman ihmisen viisaudella ja elämänkokemuksella. Sillä miniähän ei muuksi muutu, mutta sinä voit kasvaa hänen ylitseen. Viisain anoppi on se, joka ei tee itseään liikaa tykö tai ylipäätään ota millään lailla kantaa lastensa avioelämään (pitää sisällään myös ajatukset). Yleensä lastenlapset pehmittävät suhteita, koska isovanhempien tuki on tärkeää ja vanhat perheperinteet alkavat saamaan merkitystä kuin jos sinulla on vaikkapa tapana leipoa ihania munkkeja vappuna. Voit olla aivan varma, että lapsenlapset tulevat syömään niitä suurella ilolla olipa miniä millainen tahansa. Minusta sinun on nostettava pääsi pystyyn, lakattava ajattelemasta miniää sen tarkemmin. Hän on nuorempi, tyhmempi ja kokemattomampi. Ja parempi laiha sopu kuin lihava riita. Ole kuin et huomaisi koko asiaa ja luota itseesi, että olet hyvä ihminen sellaisena kuin olet. Muuten, jos saat Kantelettaren käsiisi, niin siinähän on kansan ikivanhaa viisautta anopin ja miniä väleistä. Niitä o hauska lukea, että jo muinaiset suomalaiset anopit ja miniät....
vastaavan tilanteen, lopetin kaikenlaisen yhteydenpidon, poikani perheeseen, koska koin samanlaisia tunteita kuin sinäkin, nyt on hyvä olla, ei tarvitse miettiä mitä se miniä minusta ajattelee, ja miten minua katsoo ja arvostelee. Poikani kanssa ollaan yhteydessä silloin kun on tarvis tai kun muuten vaan tuntuu, että halutaan jutella puhelimessa tai nähdä. Olen ajatellut asian niin, että poikani on valinnut puolisonsa itselleen, ei minulle. Vanha sanonta; parempi laiha sopu kuin lihava riita, sopii hyvin tähän juttuun...
hommaa kuules oma elämä ja anna poikasi elää omaa elämäänsä. Katkaise se napanöörä poikaasi !
Minulla anoppi ja appi asui niin lähellä että happi loppui monesti. Oli kaikenlaista. He elivät tavallaan meidän elämän kautta. Mutta kun otin/otimme asioita puheeksi " he haluaa vain hyvää" Joka oli kyllä tavallaan tottakin. sukukin sekas. Taisi anoppi appi vaikuttaa heidänkin kauttaan. Oli paha olla. Kun sain ensimmäisen miniän. Rukoilin että en alkasi häntä muuttaa. Hyväksyisin hänet juuri sellaisena kuin hän on. Meillä on mitä parhaat välit. Miniä on viisas ihminen. Toista miniää olen odottanut ja rukoillut että se löytyisi. Poikamiehen elämä ei ole kivaa katseltavaa. Äidin sydämessä on huoli. Yksi pojistani on ollut aika lähellä minua. Eikä murrosiässäkään oikein irtautunut/kapinoinut. Nyt kun on tyttöystävä tekee kyllä joskus rankaakin irtautumista. Olen kyllä ajatellut että mitä lähempänä lapsi( poika ) on äitiään sitä kovemmin koskee molempiin irtautumiset. Mutta se kuuluu elämään. Se on luonnon laki. Kissakin ajaa pennut sähisten ja vihaisena omille teilleen. Mitä toivoin itse minänä. Että saamme elää omaa elämää. Opetella elämää ja tehdä omia juttuja virheitäkin. Ja tilaa omaa henkistä tilaa. Kunnioitusta ja rehellisyyttä. Me ihmiset tulemme erilaisista perheistä. Minkälaisesta perheyhteisöstä miniäsi tulee? Onko hän jo itsenäistynyt. Entä poikasi onko hän kotoa muuttanut tyttöystävän luo. Kokeeko miniä sinut kilpailijana. Ehkäpä poikasi joutuu vakuudeksi irtautumaan rajusti. Muista että me ihmiset olemme kaikki erilaisia. Ole viisas. Ota etäisyyttä. Älä missään nimessä tuppaudu heille. Anna heidän opetella elämää ja tuntemaan itseään. He kyllä tulevat sitten luoksesi kun haluavat. Nyt on hyvää aikaa katsella omaa elämää ja omaa puolisoa?. Tehdä kivoja juttuja. Vaikka mitä. Nyt Katse muualle. Kasvatustehtävä on tehty.
oikein ymmärtänyt mitä halusin kertoa. Olen siis tämä alkuperäinen kirjoittelija. Minä en siis käy poikani luona, eivät he minua kylään koskaan edes pyydä. Eivätkä hekään käy kuin todella harvoin luonani kylässä ja ovat n. tunnin korkeintaan jos tulevat... Tätä on nyt jatkunut tässä jo kohta kaksi ja puoli vuotta, eikä tämä varmaan miksikään muutu vaikka kuinka toivoisin. Olin todella iloinen kun poikani löysi itselleen tyttöystävän ja todellakin pidin tästä "miniästä" tosi paljon, hän vaikutti mielestäni mukavalta ja juuri sellaiselta joka sopii pojalleni. Mutta nyt olen tätä asiaa tässä ajatellut ja en enää taida pitää tästä miniäkokelaasta. Johtuen juuri tästä hänen suhtautumisestaan minuun. Hänen vanhempiaan sopii kutsua kyläänkin aika-ajoin, minua ei jostain syystä sovi. Tunnen itseäni todella syrjityksi, että olen jonkun mielestä huonompi ihmisenä jostain syystä. Tuskinpa on minulle ainakaan mustasukkainen, sen verran harvoin ollaan missään tekemisissä kuitenkaan. Jollain tavalla ymmärrän sen niin että olen kai jotensakin huonompi hänen mielestään ihmisenä joten minua ei sen takia noteerata haluta eikä siksi halua että poikanikaan olisi kanssani tekemisissä. Jaa, mistäs minä tiedän vaikka poikanikin olisi nykyisin tätä mieltä...? Voihan olla vaikka niinkin, mutta en usko että ihan itsestään se mielipide on tällä muuttunut, jos näin on. Olenkin tässä ajatellut että muutan tästä johonkin kauemmas ettei tarvitse joka päivä nähdä miten he menevät ja tulevat ja elävät omaa elämäänsä johon minun ei haluta millään tavalla kuuluvankaan. Onhan sellainen sananlaskukin että "poissa silmistä, poissa mielestä", joka varmaan pitäisi tässäkin asiassa paikkansa. Siten en pahoittaisi mieltäni niin usein, nähtyäni ja kuultuani yhtä ja toista. Vähän lienee vaikea selittää tätä kun teistä kukaan ei varmaankaan elä tällä tavalla, olemassa, mutta ei kuitenkaan olemassa. Ja napanuora kyllä on katkennut aikapäiviä sitten en ole mitenkään riippuvainen pojastani, olisi vain mukavaa kuulua jollain tavalla hänenkin elämäänsä vielä. Ollaan kuitenkin samaa sukua, verta ja lihaa. Niinsanotusti. En haluaisi olla heidän elämäänsä sotkemassa, vaan vain kuulua siihen ja tuntea itseni sellaiseksi että kelpaan omana itsenäni, tällaisena kuin olen. Elän siis omaa elämääni, mutta olisi mukavaa jollei minua pidettäisi aivan vieraana ihmisenä, jota vain velvollisuudesta huomioidaan esim. Äitienpäivänä ja Jouluna, eikä aina silloinkaan. Ja sellainenkin harmittaa jos väkisin käydään ettei ole mitään haluakaan käydä, kyllä sen vaistoaa hölmömpikin. Onpa hankalaa ja vaikeaa selittää tuntemuksiaan, niin ettei joka ikinen niitä väärin ymmärrä taikka luulottele jotain muuta.
minulla on aivan samanlainen tilanne, sen verran eroa, että asun kyllä samassa kaupungissa mutta matkaa 10km. Elän elämääni aivan kuin minulla ei olisikaan kahta lastenlasta, viimeksi kului 1,5v kun näin heitä, aikani olen yrittänyt pitää yhteyttä, mutta ei se toimi, ainoastaan kun jotain ikävää tapahtuu ilmoittelemme toisillemme. Olen aivan kuin sinä kerroit, olemassa, mutta kuitenkin poissa oleva, tuntuu todella pahalta lapsia kohtaan, ovat jo sen ikäisiä, että muistavat minut ja ihmettelevät kun joskus nähdään, miksi en käy heillä, ei ole helppo selittää lapsille, että teidän äitinne ei halua minun tulevan teille. Voimia sinulle elämään, olisi kiva jutella sellasen ihmisen kanssa jolla on sama kohtalo.
Oletkohan nyt ihan varma asiasta. Se mitä luulet halveksivaksi ilmeeksi voi olla aivan jotain toista. Itse olen joutunut oman anoppini kanssa oppimaan sen, että se mitä näkyy ulospäin ihmisestä ei aina vastaa sisintä. Tiesin, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät osaa tulkita aina itseään tai muita oikein, mutta vasta anoppini tavatessani tiesin mitä tällä tarkoitetaan. Olen nyt tuntenut anoppini kuusi vuotta ja vasta nyt voin sanoa pitäväni hänestä, ennen en vain ottanut selvää mitä tämä tunsi tai ajatteli. Olen itse melko suorasukainen ja oli hämäävää kun toista ei voinutkaan lukea saman tien. Mutta oppia ikä kaikki. Toivottavasti myös sinä annat mahdollisuuden miniällesi tulkita itseäsi ja antaa hänen tutustua paremmin sinuun. Kaikki suhteet kun nyt vaan ei ole helppoja. Mutta aidot tunteet taustalla voittaa vaikeudetkin.
muukin köytös hänellä jo osoita sitä mitä mieltä hän minusta on? En minäkään mikään kaikkitietävä ole mutta tarpeeksi usein vain huomannut tuon katseen ja kyllä osaan sen todellakin tulkita sellaiseksi miltä se näyttää. Miksi täällä joutuu puolustelemaan kirjoitustaan sellaisille jotka eivät ole asiaa näkemässä, vaan jonkun näkökanta asiasta. Ja miksi juuri sinun anoppisi on tuollainen joka ei osaa tulkita katseita tmv.? Miksi oletat että muutkin anopit ilman muuta sitten kuvittelevat asioita? Ja miksi vain se Anoppisi on tuollainen, eikä kukaan muu? Tuo juttusi nyt vähän jo haiskahtaa jollekin sellaiselle että varmasti et siitä anopistasi edes tykkää... Ketään ei koskaan voi lukea tuosta vain, ellei ole sitten jokin selvän-näkijä.
Olen oppinut välittämään. Olet vain ilkeä ja yrität siirtää omaa pahaa oloasi nyt minuun, aivan turhaan. Siis en ole ainoa joka on anopistani sanonut samaa. Piirre ei häntä huononna mitenkään kun oppii tuntemaan ihmisen. Kannattaisko itsesikin vaikka vetää kunnon rohkaisuryypyt ja ottaa asia puheeksi, rehellisesti ja suoraan, niin ei tarvitse sitten märehtiä koko loppuikäänsä asiaa... Oletko koskaan ajatellut että miniäsi nyreys saattaa olla vastakaikua ehkä omastasi, mitä et itse edes tajua ilmentäneesi. Siis ketään syyttelemättä, mutta itsetutkiskeluun kehoittaen :)
taidat sen tietää sanomattakin, kauna paistaa kirjoituksestasi kauas.
Mikä ihmeen kauna? Tulen hyvin toimeen anoppini kanssa, mutta vaatihan se työtä. Ja jokaisen sitä työtä on tehtävä jotta suhteet toimisi. Ei parisuhdekaan hoidu itsestään. Kannattaisi nyt keskittyä miettimään ratkaisua omaan tilanteeseen ja siihen miten lähetyä miniää, eikä täällä vaan sättiä muita ja kerätä marttyyripojoja. Valoisampaa kevättä sinulle :)
ei täällä ole kaikki sitä mille näyttää :) Taidat olla vähän yksinkertainen?
Mikä MUU käytös. Olet vain kuvitellut hänen irvistelevän itsellesi. Ihmiset ei aina tosiaan ilmeile siten kuin tarkoittaisivat.. saattoi olla mahapuruja... Kysy pojaltasi, kai sentään hänen kanssaan osaat puhua avoimesti?
Ymmärrän kyllä, että olet suruissasi kun välit eivät ole sellaiset kuin toivot ja odotat. MUTTA. Kirjoitat, että miniä ei pidä sinusta. No asia voi olla näin (tosin voi käytökselle olla muukin selitys), ja minusta ihmisellä on toki oikeus olla pitämättä. Ei voi pakottaa pitämään jostakin. Toki pitäisi silti käyttäytyä hyvin ja kunnioittavasti, mutta että mitalla mitattaisiin, että saman verran tykätään kummankin vanhemmista ja saman verran kyläillään. Ei se voi mennä niin. Se on elämää. Sinulla on vaje ja kupru tässä kohdassa. Et voi muuta kuin itse käyttäytyä hyvin ja tosiaankin antaa muille elämäsi asioille painavaa sisältöä ja merkitystä.
pitäisi vaan tykätä sellaisistakin ihmisistä jotka ei yhtään sen ihmisen tykkäämisistä piittaa pätkääkään. Eikös juu? En minä ainakaan sellaisista ihmisistä tykkää jotka ei minusta tykkää, mutta tykkää sinä vaan ihan rauhassa
Mitenkäs tämä nyt näin meni. Ketään ei voi pakottaa tykkäämään. Kun ei tykkää niin ei tykkää. Voi olla jokin syy tai voi olla vaan selittämätöntä antipatiaa. Tai sitä että ne kemiat ei kohtaa. Kukaan ei tietenkään ota puolisokseen sellaista, josta ei tykkää. Mutta puolison mukana tulee yleensä sukua ja sitten onkin tuurista kiinni, että tykästytäänkö. Ja jos ei tykätä, niin minkäs sille voi. Muuta kuin olla vähemmän tekemisissä, mutta silti käyttäytyä asiallisesti. Tämä on sitä elämän arpapeliä - joskus onnistaa joskus ei. Mutta kun elämässä on muutakin sisältöä kuin poika ja pojan avokki, niin näistä pettymyksistä pääsee paremmin yli ja ohi. Hapan miniä voi kutistua pieneksi kupruksi eikä kasva mielentäyttäväksi paiseeksi.
Kyllähän se (varmaan ihan yleisestikin) menee näin että tytön vanhemmat kutsutaan, kun tyttö ne kutsut järjestää. Ja jos mies ei pane rikkaa ristiin, hänen sukulaisiaan vähemmän kutsutaan. Näin ainakin meillä. Valitan.