Kun muistelen lapsuuttani, tunnen saman ulkopuolisuuden tunteen, joka oli läsnä jo lapsuudessani. Koin olevani hankala, oikukas, epäsosiaalinen, ei-rakastettava jne, ja olinkin kaikkea tuota. En yksinkertaisesti osannut olla ihmisten kanssa, en lasten enkä aikuisten. Jurotin, vetäydyin kuoreeni, pomotin, ujostelin jne. Jatkuvasti sainkin kuulla, että olisinpa kuten sisareni jne. Yritin muuttaa itseäni jo varsin pienenä. Toimin kuin kameleontti, joka muuttaa muotoaan muitten mielipiteitten mukaan. Toisaalta olin hyväsydäminen, huolehdin kaikkien läheisteni hyvinvoinnista, yritin auttaa paljon äitiä kotitöissä, ettei hän väsyisi jne. Olin herkkä ja kirjoitin paljon päiväkirjaa ja runoja, joihin purin huonouttani ja erilaisuuttani suhteessa sisaruksiini.
Veljeni muisti koko lapsuuden ja varhaisnuoruuteni ajan jatkuvasti kertoa, miten ruma ja inhottava olin.Hän kertoi, miten kaikki vihaavat minua ja miten olisi parempi, että kuolisin pois muita häiritsemästä. Hänen mielestään minut olisi pitänyt hirttää ja sain kuulla, että minut on adoptoitu perheeseen. Sen uskoinkin, vaikka tietysti se oli sepitettyä. Paradoksaalista kyllä, mitä enemmän veljeni minua pilkkasi, sitä enemmän yritin häntä miellyttää. Häntä sekä muita perheenjäseniä ja sukulaisia.
Aikuisena tunsin etääntyväni lapsuudenkodista. Kun sain tytön, koin valtavaa äidin kaipuuta ja halusin lämmitttää suhdetta äitiini. Kävin häntä tervehtimässä n. kerran viikossa, kunnes hän pyysi, etten kävisi niin usein. Hän koki rasittavaksi ajatuksen, että aikuiset lapset pitävät niin tiiviisti yhteyttä. Samoin hän teki selväksi, ettei hän halua osallistua lapseni hoitoon. Hyväksyin sen ja ymmärsinkin, koska hän oli vielä työelämässä. Kun veljeni sai lapsia, huomasin, ettei sama sääntö pätenytkään. Hänen lapsiaan he ottivat hoitoon ja muutenkin pitivät yhteyttä veljen perheeseen. Vähensin vierailujamme lapsuudenkotiin, ja kun siellä harvakseltaan kävimme, tarkkailin koko ajan vanhempieni ilmeitä, joko olisi aika lähteä ja joko he väsähtävät meihin. En osannut enkä edelleenkään osaa olla luonteva, keskustelen jäykästi ja huomaan puhuvani sitä, mitä uskon heidän haluavan kuulla.
Äitini on pyytänyt anteeksi sitä, että ajoi minut etäälle itsestään. Hän toivoisi, että suhteemme lämpenisi uudelleen ja on muutaman kerran oma-aloitteisesti pyytänyt minun lapsiani kylään. En voi mitään, että tunnen vastahakoisuutta. Tunnen oloni jäykäksi, en osaa ottaa yhteyttä. Ympärilläni on kuin muuri, jota en saa särettyä. Haluaisin ottaa äitiini yhteyttä, mutta kun tartun puhelimeen, en saa pyöritettyä numeroa. Jokin vastustaa. En voisi kuvitellakaan, että kysyisin heiltä hoitoapua. En uskalla mennä enää lainkaan mummolaan, koska pelkään, että olemme vaivaksi, Enää en uskalla heitä kutsua kylään meillekään, koska pelkään rasittavani heitä anelemisella. Äitini tyyli on vastata kyläkutsuun, että kesällä sitten on aikaa, no syksyllä taas on rauhallisempaa, katsotaan ensi talvena jne. Lasten synttäreillekään eivät yleensä ole joutaneet, koska usein he ovat olleet lenkille lähdössä tms. He asuvat samassa kaupungissa muutaman km päässä, mutta ovat käyneet kylässä viimeksi syksyllä. Molemmat vanhempani ovat ihmisinä miellyttäviä, ja kunnioitan heitä monessa asiassa. Ihailen heitä ja haluaisin tuntea heidät paremmin, mutta tunnen yhä olevani vähemmän tärkeä kuin esim. veljeni ja hänen perheensä.
Äitini sanoo nykyisin usein puhelimessa, että rakastaa meitä lapsiaan ja on vanhemmiten huomannut meidän arvon uudella tavalla. Kuitenkaan en osaa lähentyä häneen, vaikka näen hänen kaipaavan uutta yhteyttä. Koen itseni hankalaksi ja oikukkaaksi. Kuitenkin on tullut sellainen mieli, etten enää osaa hakeutua yhteyteen vanhempieni ja veljeni perheen kanssa. Kymmen vuotta erillään on ajanut niin etäälle, etten koe heitä tarvitsevani. Siltikin tilanne surettaa, ja usein tulee itku, kun koen itseni niin vaikeaksi ja samalla yksinäiseksi persoonaksi. Säälin äitiäni ja isääni, kun heillä on niin vaikea tytär. Säälin lapsiani, jotka eivät kelpaa isovanhemmilleen. Menee helposti kuukausia, etteivät he näe toisiaan, vaikka samassa kaupungissa asutaan.
Onko teillä neuvoja, kuinka voisin eheytyä tässä suhteessa ja rakentaa uudelleen suhdetta? En uskalla puhua vanhemmilleni avoimesti, sillä pelkään loukkaavani heitä. Niinpä olen kysyttäessä kiittänyt, että kyllä ihan hyvä lapsuus meillä oli ja ihan hyvät eväät sain elämääni. Olen kiitollinen omasta perheestäni. Mieheni rakastaa minua ehdoitta ja on usein ihmetellyt, miten vanhempani käyttäytyvät minua ja perhettämme kohtaan niin kuin tekevät. Mieheni on saanut minut näkemään itseni lämpimänä, toiset huomioivana, suloisena ihmisenä, joka ansaitsee paljon rakkautta. Vähitellen olen alkanut itsekin uskoa siihen, että minussa on hyviä ominaisuuksia ja olen antanut itselleni luvan surra sitä, etten saanut lapsena ehdotonta hyväksyntää ja rakkautta. Kiitollinen olen myös siitä, että olen saanut ystäviä, joille kelpaan ja jotka viestittävät olemassaolollaan, että olen tarpeellinen ja kiva ihminen.
Ongelmat lähisuhteissa
Surusilmä
61180
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ensimmäisenä myöntäisit ihan vilpittömästi itsellesi että paskaa oli ja sillä hyvä. Lakkaa pelkäämästä vanhempiasi ja hakemasta heidän hyväksyntäänsä. Sillä pelostahan käytöksesi johtuu. Mieti miten raskasta on pelätä ja miten se ihmistä syö. Keskity omaan elämääsi ja omaan perheeseesi ja hyväksy että välit vanhempiin ovat mitä ovat. Itse olen käynyt tuon kaiken läpi, mutta paljon pahemmin. Sen tuloksena en ole äitini kanssa missään tekemisissä. Näin on minun kannaltani parasta, varsinkin mielenterveyteni kannalta. Miten se äitiini vaikuttaa, ei minua liikuta tippaakaan, niin pahaa laiminlyöntiä olen saanut lapsuuteni ja nuoruuteni ja vielä aikuisenakin kokea. 30 vuotiaaksi yritin lämmitellä välejä mutta sitten totesin että koskaan minua ei hyväksytä enkä tule koskaan kelpaamaan, nyt minulle riitti tämä nöyristely. En todellakaan suosittele sinulle samaa, enkä usko että se sinulle sopisi. Mutta lakkaa valehtelemasta kaikille. Myönnä asioiden tila, ja hyväksy se. Anna olla. Keskity omiin asioihisi. Niitä vanhempia jotka itsellesi haluaisit ei ole olemassa, etkä voi niitä väkisin saada. Kaikkihan me haluttaisiin rakastava perhe, aina ei niin vain käy. Tuntuu että siltikin jotenkin syytät itseäsi. Jos tunnet olevasi vaivaksi, älä ole vaivaksi. Älä käy, jos he eivät tule kun kutsut ja joku lenkille meno on tärkeämpää kuin oman lapsen lapsen synttärit niin oma häpeänsä. Anna olla. Surettaa se, mutta et voi asialle mitään. He ovat mitä ovat, vaikka miten muuta toivoisit. Se EI ole sinun syysi. He EIVÄT muutu. Hyväksy tilanne ja ole iloinen että sinulla on rakastava mies ja lapsi. Minusta tuli niin tunnevammainen että minulla ei ole edes niitä.
Sinulla oli monta hyvää ajatusta. Tärkeää varmaan olisi juuri myöntää, ettei kaikki mennyt/mene hyvin. Turhaa on teeskennellä ja padota kaikkia sisäänsä, mutta sisäänrakennettu miellyttämisenhalu estää asioista suoraan puhumisen. Ikävää, että olet menettänyt yhteyden äitiisi kokonaan, mutta ehkä niin on joskus parasta. Vilpittömästi toivon, että löydät ihmisen tai ihmisen, jotka rakastavat sinua ehdoitta. Se on parasta mahdollista terapiaa.
Itse olen 75-vuotias ja asetuin ajattelemaan, miltä tuntuisi, kun lapsi lähestyisi ja yrittäisi ottaa puheeksi elämänsä aikana koetut vääryydet. Minun olisi varmasti äärettömän vaikea myöntää yhtäkään virhettäni. Vuosien mittaan ihminen elää elämäänsä ja uskottelee itselleen tehneensä aina parhaansa. Vaikka itse saattaa hyvinkin tietää tehneensä virheitä, uskottelee, että niitä ei ole kukaan toinen huomannut tai nähnyt. Suhteet lapsiin ovat aina olleet kunnossa, ja onhan se ilman muuta selvää, että joskus on sattunut vastoinkäymisiä, mutta vanha ihminen ajattelee, että nuoremman on ymmärrettävä. Äiti/isä nyt vain on sellainen kuin on, luonteensa mukaan! Väsymys pukkaa päälle, ja kun on se yksi aina vähän ongelmallinen tytär, niin häneen on vaikea pitää yhteyttä, kun hän on aina ollut niin nyrpeä, eikä ole siitä paremmaksi muuttunut. Lapsetkin ovat jääneet vieraiksi! Kutsuihan hän lapsensa synttäreille, mutta kun väsymys on nyt niin päällä, että ei jaksa muuta kuin kävelylenkille lähteä. Kyllä heidän pitää ymmärtää. Pojan perhe vei kaikki mehut, kun kävivät viikonloppuna. Näin se menee. Jokainen kääntää asiat omien toiveittensa ja ajatustensa mukaisiksi. Syyt ovat aina muualla, joskus toisissa ihmisissä ja usein omassa elämäntilanteessa, väsymyksessä, kiireessä, työelämän käänteissä. Siksi jokaisen on mielestäni ensi sijaisesti tultava toimeen itsensä kanssa. Älä ajattele, miten muut sinut näkevät, vaan koeta löytää oma itsesi. Olet ihan yhtä hyvä ja kunnioituksen arvoinen kuin muukin perheesi, lapsesi ja miehesi rakastavat sinua. Ota se tunne vastaan. Älä vertaa sitä siihen, mitä ilman ehkä jäit kotiväeltäsi. He eivät osaa. He ovat tunneköyhiä. Sinulla on kaikki hyvin, perhe, koti. Iloitse niistä. Hyvä mieli näkyy.
Mielenkiintoista lukea vanhemman ja elämää enemmän nähneen ajatuksia. Kun en osaa asettua äitini pään sisälle, on opettavaista lukea, mitä aikuisten lasten äiti kokee itse. Noinhan se varmasti menee, omia virheitään on vaikea nähdä tai niille löytää oikeutuksen. Sitä paitsi onhan myös vanhemmilla oikeus epätäydellisyyteen ja tunteisiin, myös niihin tunteisiin, että yksi lapsi ei ole yhtä rakas kuin muut. Sille ei varmaan voi mitään, ja se voi olla ainakin välillä kipeä asia myös vanhemmille. Mutta onhan heillä onneksi muita lapsia, joiden kanssa suhde on kunnossa. Vasta kipeä se onkin lapselle, jolla on vain yhdet vanhemmat eikä siis muita mahdollisuuksia.
Kauniisti sinulta ajateltu, että myös vanhemmilla on oikeus epätäydellisyyteen, sillä olemmehan kaikki raadollisia ja epäonnistuneita monissakin asioissa. Lapsella on oikeus ajatella, että vanhemmat osaavat ja ovat oikeassa. Kun jää sivuun heidän rakkaudestaan, etsii vikaa itsestään vuosia, ennen kuin ymmärtää, että syy on muualla. Osoittaa aikuisuutta ja ymmärtämystä, kun voi huomata, että vanhemmat eivät olekaan täydellisiä. Silti voi kaivata heidän läheisyyttään ja läsnäoloaan. Olen pahoillani puolestasi, että et ole sitä saanut kokea. Omassa elämässäni on seikka, jota en ole voinut selvittää lapsilleni. Se on jo lasten isästä alkaen minua vaivannut asia, joka periytyy yhdelle pojistani. En voi sille mitään, että tämä yksi tarvitsee ja kaipaa enemmän huomiota kuin muut. Tyttäreni on siitä ollut välillä vihainen ja väittänyt minun suosivan poikaa ja antavan hänelle periksi. Koko ikänsä hän on sitä vierestä katsonut. Hänen mielestään veljeltä ei ole vaadittu samaa kuin muilta. Huokaisten minun on pakko myöntää, että niin on ehkä saattanut tapahtua. Nuorelle ihmiselle ei kuitenkaan voi selittää enempää kuin mitä hän elämänkokemuksensa myötä tajuaa. Nyt aikuisena hän ei enää ota asiaa puheeksi, ja toivon vain, että hän nyt itsekin äitinä ymmärtää minua paremmin. Minua koskettaa, kun sanot, että on vaikeaa, kun on vain yhdet vanhemmat eikä muita mahdollisuuksia. Tämä pitäisi jokaisen vanhemman muistaa.
Itsellänikin oli jotain vastaavaa tosin enemmän juuri äidin puolelta. Ja kumma kyllä veljen perhe oli se passattu ja ihailtu vaikka miniä oli niin yrmeä kun perseestä vedetty.Mutta huvitti oikein seurata silloin kun kotona vielä olin sitä mielistelyä. Oksetti. Jonkunlaiset välit oli loppuun asti mutta mitkään rakastavat ja hyvät .Ei ikinä. Ainoa mitä tein oli . että annan heille anteeksi ja jätän taakseni. Teen loppuelämäni niin hyväksi kun itse voin. Lapsuuteeni en voi vaikuttaa etkä sinäkään voi. Kai se joku luonnehäiriö on, ettei voi rakastaa samanlailla kaikkia lapsiaan. En tiedä. Voimia sulle kestää mutta älä menetä omaa minuuttasi ja rakasta omaa perhettäsi.