Kertoilkaa ihmiset kuinka oletteko eronneet masentuneesta puolisosta ja oletko katunu sen jälkeen tai tuntenut huonoa omaatuntoa toisen jättämisestä heikolla hetkellä?
Itse olen tilanteessa jossa vuosien piinan jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja päätin että suhteemme päättyy eroon. kun mies tajusi minun olevan tosissaan hän paineli lääkäriin ja jäi masennuksen vuoksi sairaslomalle, pitkälle sellaiselle. Jäin vielä suhteeseen jonka olen päättänyt kuitenkin lopettaa kun mieheni nousee jaloilleen, mutta nyt mietin kuinka paljon hän "ratsastelee" asialla, aina kun otan eron puheeksi hän kyynelsilmin pyytää jäämään ja vannoo hakevansa keskusteluapua yms, mutta "arjen" koittaessa h-vetti on taas valloillaan.
Jaksan sillä turvin päivästä toiseen että tiedän pääseväni hänestä eroon, mutta nyt on taas paljon vaikeampaa yrittää lähtöä tehdä kun en silloin heti alkuunsa asiaa saanut päätökseen vietyä. Alan hiljalleen kärsiä tilanteesta yhä enemmän ja pelkään milloin oma mielenterveys pettää, vaikka olenkin niin sanotusti "vahva" ihminen ja omaan paljon ystäviä joille asiaa voin purkaa.
Kertokaa omia kokemuksia vastaavanlaisesta asiasta :)
Masentuneesta eroaminen
zzzzzzzzzzz =)
83783
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
lähtöä pitkität, sitä vaikeammaksi se käy. Tee selkeä ero heti. Äläkä palaa enää, vaikka toinen mitä anelisi. Varaudu myös siihen, että hän asiaan sopeuduttuaankin aika ajoin ottaa yhteyttä. Silloinkin pysy tiukkana, muuten olet pian taas samassa liemessä. Valitettavasti on paljon miehiä ja naisia, joiden sairaus tekee heidän kanssaan elämisen todella vaikeaksi. Niissä tapauksissa ei amatööripsykologin taidot riitä, vaan he tarvitsevat ammattiapua. Heidän kanssaan elävä ajautuu itse enemmän tai vähemmän sairaaseen parisuhdekuvioon, jossa pysyminen ei ole tervettä kummallekaan osapuolelle. Itse olin tuollaisessa sairaassa kuviossa 14 vuotta. Ei tehnyt itsemurhaa vaikka hilkulla taisi olla. On myöskin antanut olla rauhassa, vaikka pelkäsin, että ei anna olla. Lasten kautta hänestä on joskus ollut harmia, sillä lapsia hän on kohdellut eron jälkeen huonosti, mitä minun on vaikea antaa hänelle anteeksi. Myöhemmin on kerran kohdalle osunut toisella tavalla sairas mies, joka myös helposti olisi vienyt mukanaan oman tuskansa syövereihin. Siitäkin kelkasta hyppäsin pois heti, kun pystyin. Hän ottaa välillä yhteyttä ja yrittää imaista mukaan omaan kurjuuteensa. Ulkopuolisesta voi tuntua kylmältä ja kovalta, kun olen niin suorasanainen ja jyrkkä häntä kohtaan, mutta teen sen varjellakseni itseäni. En halua pilata elämääni jonkun toisen synkkyydellä. Olen yhtä yrittänyt sen 14 vuotta auttaa. Se riittää yhden ihmisen kohdalle yhden elämän aikana. Nyt nautin elämästäni ja etsin parisuhdetta, joka tuo elämään iloa eikä vie sitä.
"ja vannoo hakevansa keskusteluapua yms, mutta "arjen" koittaessa h-vetti on taas valloillaan." Mikä sitten pelottaa ettei mies voi ottaa tukea vastaan? Uskaltaako hän luottaa että siitä on apua.
masennuksen. Jos olisin sinä, jättäisin miehesi. Miehesi voi uhkailla itsemurhalla jne, mutta karu totuus on se, että masentuneesta itsestään se voima nousta joko löytyy tai sitten ei. Se ei ole sun tehtävä jakaa jaksamisesi hänelle loputtomiin. Eikä se ole sinun vastuulla, mitä elämällään tekee tai kuinka sen käyttää. Sun vastuulla on oma elämäsi ja oma onnellisuutesi. Hän on masennuksestaan huolimatta aikuinen ihminen, joka kyllä sisimmässään tietää käyttäytyvänsä väärin sua kohtaan. Elämä on sillälailla julmaa, että jollei sitä omaa tahtoa löydy hakea apua ja opetella kohtaamaan elämä ja sen vaatimukset, niin ei sua edes pyhimys voi nostaa siitä suosta. Itse vielä masennut kun tuollaiseen uhraudut. Sinun on pakko käydä miehesi kanssa tiukka keskustelu. Hänen on tajuttava, että masennus ei oikeuta vellomaan masennuksessaan, vaan että se halu parantua pitää löytyä, olit sinä läsnä tai et. Tiedän kuinka vaikeaa sen hyväksyminen on masentuneelle, sitä toivoo sitä pelustusta ulkopuolelta, mutta kun se ei mene niin. Sitä saa odottaa hautaan asti. Masentuneen on vaikea löytää sitä voimaa sisältään pakottaa itsensä muuttumaan, mutta muuta tietä ei ole. Asioiden käsittelyä ja muutosta helpottaa lääkitys ja terapeutti, mutta ystävien tai puolison tehtävä ei ole olla terapeutti tai kuskata masentunutta lääkäriin. Sun pitää riuhtasta itsesi tuosta kurimuksesta vapaaksi ja alkaa elää elämääsi. Vaikka miehesi tekisi teki tai uhkailisi vaikka tappavansa itsensä, niin sano hänelle, että se on tosiaan hänen valinta. Hänen valintansa on ollut koko ajan vain passiivisuus ja heittäytyminen lapsen tasolle, mutta sinun tehtäväsi ei ole olla hänelle vanhempi. Jos hän olisi yrittänyt, minusta hän ansaitsisi tukea, mutta tuollainen haluttomuus hoitaa itseään ja turhat lupaukset on nähty niin moneen kertaan... Et tee väärin jos jätät hänet. Joku voi kritisoida, mutta ei sillä ole väliä. Vaikka rakastaisit häntä, et voisi auttaa häntä jollei hän kerta itse halua parantua ja nousta suostaan. Tee rohkeasti ratkaisusi, ei teidän molempien tarvitse sairastua.
Tunteeni häneen ovat kuolleet jo ennen sairastumista, joten rakkaudesta en liitossa enää ole. Jotenkin vaan tuntui diagnoosin alussa että velvollisuuden tunteesta yritän jaksaa tukea hänen parantumistaan siihen asti että kestää eron, mutta kuitenkin tuntuisi että hän tavallaan käyttää hyödyksi sairauttaan pitääkseen minut kanssaan. Missään vaiheessa en ole saanut varmuutta hänenkään oikeista motiiveistaan sitoa minut itseensä niin tiukasti kiinni. Olen vuosia huolehtinut arjesta (raha-asiat, elämisen, lasten hoitojen järjestäminen, koti) ja hän on tavallaan päässyt helpolla. Ja juuri siksi luulen ettei halua minusta luopua, toki hänen on aina ollut vaikea puhua tunteistaan, sisimmästään joten satavarma en voi olla. Tosiaan viimeisenä keinona hän käytti juuri itsemurha-alttiuttaan tietäen sen vaikuttavan suotuisasti jäämiseeni. Tunnen tekeväni väärin itseäni ja häntä kohtaan olemalla vielä yhdessä, antaa hänelle toivoa jostain mitä en voi enää tarjota. Olen yrittänyt apua hankkia, joka paikkakunnalla on aika niukkaa, etsimällä auttajien puhelinnumeroita ja ehdottamalla vaikka sun mitä, mutta turhaan. Heikkona hetkenään lupaa mennä, mutta en tiedä mikä estelee. Hoitava lääkäri on sanonut että meidän pitäisi mennä sinne yhdessä, mutta mieheni vetoaa milloin mihinkin ettei lähdetä sinne. On niin kaksipiippuista kun hänestä huokuu tavre saada apua ja haluakin, mutten saa selville miksei mene jatkamaan terapiaa. Kyseessä on hänen kohdallaan niin suuresta ongelmakimpusta että hoitoihin pitäisi sitoutua vuosiksi ja siihen hänestä tuskin on. Itselleni ympäristö omalla tavallaan luo paineita, toisten mielestä pitäisi vielä hetki jaksaa, useimpien mielestä pitäisi luovuttaa, niinkuin omasta mielestänikin on luopumisen aika. Vastuuta en aio hänen valinnoistaan jatkaa elämäänsä tavalla tai toisella tai olla jatkamatta.
"Kyseessä on hänen kohdallaan niin suuresta ongelmakimpusta että hoitoihin pitäisi sitoutua vuosiksi ja siihen hänestä tuskin on." ^Varmaan on auttajia jotka osaavat lyhyemminkin kerroin keskustella. Tosin paikkakunnan tilanne on siis niukka teilläpäin
hommaa se ero, mutta hommaa se apu myös hänelle. Ei tosta tule tasa-arvoista ihmissuhdetta ei koskaan. Säkin saat toivoa itsellesi rakastavaa ja vahvaa ihmistä, mites, jos sulla tulis se vaikee paikka, kuka sua tukis, kun hänkään ei viitsi lopulta hoitaa itseään ja ottaa omasta hoidosta vastuuta. Sä teet nyt niin, että hommaat sen hoidon vaikka väkisin tai jos ei siitä tule mitään, sanot, että sun voimavarat ei nyt riitä ja sun pitää sitten lähteä, ettet säkin sairastu. Puhun kokemuksesta. En ole ollut tollasessa suhteessa, mutta riittävän lähellä ollut ihminen ja sama tilanne, joka meinasi imaista loputkin mehut kaikisat muista. Kun tilanne saatiin kiitos hoidon loppumaan, huomasivat muut, että aika lähellä loppuun palamista siinä käy läheisetkin. Toisaalta ammatti-ihmisellä kannattaa käydä tilanne arvioituttamassa. meille sanottiin, ettei tolle olis voinut kukaan mitään ilman hoitoa. Sellasta rakkautta ei olekaan, mikä parantaa sillon kun päässä on kemialliset tasapainot sekasin ja lääkkeet ja oikea terapia ja hoito paikallaan ja ainut tie. Sinä voit polttaa itsesi loppuun tossa, mutta tiedä, ettei se välttämättä auta mitään, eikä ole ketään sua kiittämässä pyyteettömästä ja turhastakin työstä. Siks nyt heti haet toisen vuoksi avun ja itsesi vuoksi otat eron. Yhtä tärkeetä sun on huolehtia itsestäsi tossa, jos ei tärkeempääkin, jotta edes yksi elämä olisi parempaa, ei susta ole auttamaankaan, jos itse väsyt.
Älä jää suhteeseen säälistä! Sinulla on oikeus olla onnellinen.Et ole vastuussa hänestä,sinulla on oma elämä ja älä heitä aikaa hukkaan,vaan toimi oman elämän laadun parantamiseksi.Kyllä masentuneille on olemassa ammattiapua,heillä on taidot ja keinot auttaa masentuneita.
Vaikean masennuksen läpikäyneenä ja masennuksen kanssa tälläkin hetkellä painivana voin sanoa ettei toinen ihminen voi ottaa vastuuta masentuneen elämästä vaikka monesti tuntuukin että pitäisi. Minusta sinun pitäisi keskittyä itseesi ja päättää mikä on sinulle parasta!