Jos nainen on rakastunut mieheen ja ajan myötä tunne kuolee. Niin miksi naisen on vaikea rakastua tähän mieheen uudelleen? Oletetaan vielä, ettei mies ole koskaan lyönyt tai pettänyt.
voiko tunne kuolla?
naiset kertokaa
314230
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 31
Vanhimmat
ja pitää rakkautta yllä kun on sitä asuntolainaa vielä maksamata.
Laitan tähän hyviä syitä miksi kannattaa rakastua uudelleen: - Elämä on mukavampaa kun on rakastunut - Yhteinen talous ja lainat ei mene sekaisin - Lapsilla on onnellinen koti, kun heitä hoitaa kaksi toisiinsa rakastunutta vanhempaa Muitakin syitä löytyy, mutta ainakin nuo ovat ihan hyviä syitä.
suhteessa sitten muita pettymyksiä? alkoholi? Vaimon yksinäisyys? Siis jotain henkistä väkivaltaa?
Mies ja nainen ovat kasvaneet erilleen. Heillä ei tunnu olevan mitään muuta yhteistä kuin lapset ja talous. Nainen on itkenyt monta vuotta sitä, että hänet on kokonaan hylätty vaikka mies on ollut fyysisesti paikalla. Mies on tuntenut samoin ja ehkä tökerösti yrittänyt parannella tilannetta. Mutta sitten hän on luovuttanut ja eikä ole jaksanut välittää. Mies on saattanut alkaa käyttää alkoholia reippaasti, mutta ei kuitenkaan räyhää. Mutta on mököttänyt kokoajan pahaa oloaan. Tälläisessä tilanteessa miehen ja naisen olisi hyvä löytää toisensa uudestaan, koska elämä on rakastuneena paljon mukavampaa.
olis kiva jos vois rakastua uudelleen, onhan sitä joskus siihen toiseen rakastunut kun on kimppaan menty. Mutta siihen ei pysty yksin ilman toisen samanlaisa haluja ja yritystä. Ja jos toinen ei saa sanaa suustaan kun että, en tiedä, niin kuinka kauan sitä pitää jaksaa odottaa että toinen tietää haluaako yrittää, Löysässä hirressä ei oo kenenkään kiva olla. Toisinaan on vaan parempi luovuttaa ja yrittää löytää uusi alku elämään. Kaipaus, yksinäisyys tai ikävä eivät ole hyvä syy jatkaa. Rakkaudesta pitää löytyy edes sen verran kipinää että siihen saa uuden roihun jos toisin haluu tehdä kuin lähteä.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei edes kannata rakastua uudelleen sohvalla istuvaan muumioon, joka ei ota missään muuta perhettä huomioon. Ja vaikka kannattaisikin, ei kukaan itseään arvostava voisi rakastua. Kyllä itseään kohtaan täytyy jotain rispektiä löytyä. Tähän oikeastaan palasin joka kerta, kun ajattelin exän ja minun suhdetta: Jos olisin tavannut hänet jo 10 vuotta myöhemmin (20 v olimme yhdessä), en olisi kiinnittänyt häneen juurikaan huomiota (positiivista), saati sitten rakastunut. Siitä alkoikin tilitys suhteestamme: Miksi toisesta on tullut vuosien saatossa kuin itsensä vastakohta!? Sitten samaan aikaan huomaan myös, ettei odota enää parisuhteelta samoja asioita kuin vuosia sitten. Ex parka oli ja on vieläkin ihan jämähtänyt menneeseen. Ehkä hieman enemmän on nyt alkanut pohtia omaa tilannettaan. Mutta on erostammekin jo jonkin aikaa.
Pettävän miehen kanssa ei kannata, ennen vaikka reppu selkään ja kauas pois.
Ei se ole noin yksinkertaista. Joskus vaan ne tunteet loppuvat niin, että haluaa lähteä jatkamaan elämää uuden kumppanin kanssa.
Ja silloinkin ne normaalisti kuolee, jos toinen haluaa lähteä/lähtee/on lähtenyt.
Miksi on vaikeaa rakastua samaan ihmiseen kahteen kertaan? Onhan se toinen kuitenkin pohjimmiltaan se sama johon silloin rakastui. Vielä enemmän ihmetyttää, jos se toinen vielä piristyy yhtä energiseksi ja rakastavaksi kuin joskus silloin. Onko tilanne nyt jotenkin niin erilainen, jos on niin miten se on erilainen?
Nimenomaan rakastumisen tunne kuolee - aina. Se kestää n. kaksi vuotta. Sen jälkeen tuo kiihkeä tunne voi muuttua rakkaudeksi - tai ---- ystävyydeksi tai joksikin muuksi tunteeksi. Niiden mukaan sitten mennään tuleeko ero vai ei. Uudelleen voi ajoittain rakastua samaan ihmiseen, jos molemmat ovat pysyneet ajan hengessä mukana ja tuo rakastumisen kohde täyttää odotukset. En tiedä ketään, joiden suhde ei olisi päättynyt eroon, jos toinen käyttäytyy kumppaniaan kohtaan kuin muumio. Suhde pitää päivittää aika ajoin eikä se yksin onnistu.
Eikö olisi kuitenkin ihanaa jos muumio heräisi henkiin ja hänestä tulisi se sama ihminen johon nainen alunperin rakastui? Sinä annoit miehellesi pitkän ajan herätä henkiin, joten sinua ei voi syyttää siitä, ettet antanut mahdollisuutta.
Sadutkin ovat ihania, mutta ne eivät ole totta... Ei olisi auttanut kohdallani sekään, että ex olisi heittänyt yllättäen muumionnaamion pois ja muuttunut sellaiseksi mieheksi, johon aikoinani rakastuin. En enää rakastuisi samanlaiseen mieheen. Näin jälkikäteen on mielenkiintoista pohtia miksi ikinä meninkään miehen kanssa kimppaan, joka oli vastakohtani eikä vahingossakaan tykännyt mistään samoista asioista kuin minä. Melko haasteellinen lähtökohta parisuhteelle.
Turha sitä on ihmetellä eiku hommiin siitä. Sinun tehtäväsi on saada nainen rakastumaan itseesi jos niin haluat. Neuvoksi kuitenkin että vaimosi ei ehkä kaipaa sitä samaa heppua johon aikoinaan rakastui sillä hän on huomannut että siitä hepusta tuli kuitenkin muumio ja jotkut asiat johon on joskus ihastunut alkavatkin ärsyttää. Esim. Ihana mutkattomuus osoittautuikin vastuuttomuudeksi? Sielukkuus omaksi itsekeskeiseksi haahuiluksi? Samat jutut ei enään naurata. Usko on mennyt. Nainen pitää tehdä näkyväksi ja merkitykselliseksi. Anna hastetta ja omia ajatuksiasi. Ole rehellinen. Heitä pallo eri kulmassa takaisin minkä hän on heittänyt ensin sinulle. Kaikki välineet on jo sinulla mutta opettele käyttämään niitä.
Tämähän kuulostaa mielenkiintoiselta ja haasteelliselta hommalta. Saas nähdä kuinka käy, vaimolla ja mulla on jonkin sortin kriisi päällä. Ehkä jostain sopivasta kulmasta heitettynä pallo uppoaa maaliin, jos niin ei käy niin sitten ei voi mitään.
Niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin pariskunnan eron syyt on usein ne samat, joiden takia alunperin mentiin yhteen. Sä kerroit, että olitte niin kaukana toisistanne, vastakohtia ja ilman juuri mitään yhteistä pohjaa. Toisin sanoen menit hänen kanssaan yhteen nk. vääristä syistä. Olisko se ollut ennemminkin tarvitsevuutta kuin rakkautta. Haitko hänestä jotain sellaista, jota itseltäsi puuttui ja nyt ne samat piirteet ovat alkaneet ällöttää ja ärsyttää sinua. Voi, jos me olisimmekin parinvalinnassa viisaampia, ei tarvitsisi erota. Suhteessa pitää olla yhteinen sävel, jokin liima, joka pitää yhdessä. Ihastuminen ja rakastuminen kestää max. 1,5 - 2 vuotta ja sen jälkeen suhde joko muuntuu aidoksi rakkaudeksi tai alkaa rakoilla vähän kerrallaan. Jos huomaa, että mitään yhteistä ei oikeastaan ole, ei pystytä edes puhumaan yhteisellä kielellä, alkaa etääntyminen ja eroajatukset nakuttaa päässä.
kyllä se erilleen kasvaminen tapahtuu oli kumppani millainen tahansa. Ainoa asia, mikä sen voi pelastaa on raskas ryö suhteen hyväksi. Tietysti voi poukkoilla suhteesta toiseen ja ihmetellä, että mikä ihme siinä on kun kumppanista paljastuu aina ällöttäviä piirteitä.
Ei kai parisuhde mikään työmaa ole. Jos parinvalinta on alunperin pieleen, ei sitä mikään paikkaa. Voihan ihmiset elää huonoissa suhteissa, ja moni elääkin, mutta silloin se on totista työtä ja taistelua sitä vastaan, että meneekö elämä hukkaan tämän kanssa vai pitäiskö asialle tehdä jotain. Erilleen kasvamista ei muuten tapahdu, jos suhteen perustana on molemmin puolinen aito rakkaus. Enkä nyt tarkoita mitään teinihuumaa, vaan sitä oikeata, joka kantaa läpi elämän.
En voi missään nimessä sanoa valinneeni exää väärin perustein. Alkuaikoina ihailin häntä monesta eri syystä. Mutta ajat muuttuu ja ihmiset sen mukana. Siinä missä seurallisesta ja ulospäinsuuntautuneesta exästä tuli sisäänpäinkääntynyt, masentunut erakko, minä taas kehityin päinvastaiseen suuntaan. Eli siihen suuntaan, joka ex oli ollut tavatessamme: ja jollainen minä olisin halunnut olla (siksi häntä ihailin). Noh. Olenpa miettinyt mitä mahdollisesti olisi seurannut, jos olisin valinnut 20 vuotta sitten sellaisen miehen kuin mitä nyt arvostan - ja tavallaan arvostin silloinkin, mutten vain rohjennut etsiä: Koska juuri sellainen mies ei olisi sopinut välttämättä lapsieni (joita halusin todella paljon) isäksi. Ja päädyn kahteen lopputulokseen: Joko olisimme eronneet tai sitten emme :D. Tulevaisuutta ei voi ennustaa koskaan, ei sittenkään, vaikka suurin osa muuttuvista tekijöistä saataisiin karsittua ja viestintä/kommunikaatio toimisi erityisen hyvin. Funtsailin myös rakastumisen vaikutuksia parisuhteen taipaleelle (onkohan joku tehnyt väitöskirjaa aiheesta ?). Pikkuisen olen keikallaan siihen suuntaan, että jos joskus on ollut kiihkeästi rakastunut, tajuaa erota aiemmin kuin jos on pikemminkin ollut järkiliitossa. Sellaiset tasaisemmat ja viileänlämpimät tunteet altistavat pysymään "tavan vuoksi" -suhteessa: ei mitään huippuja, mutta ei rimanalituksiakaan. Ei repiviä riitoja ja kiivaita syytöksiä "vid** sä et rakasta mua ja aina oot tollanen". Yhteenvetona totean, että ei kannata unelmoida pitkistä parisuhteista vaan suhteista, joissa on paljon sisältöä.
Suhde on tuhoontuomittu, jos se on pelkkää työtä. Pikemminkin suhteen pitäisi olla yhteinen rakas harrastus, josta on molemmille paljon iloa.
Etä parisuhteen valinta on aina väärä, jos luulee, että rakkauden eteen ei joudu tekemään hyvin paljon raskasta työtä. Ei kukaan ihminen ole sellainen, etteikö hän alkaisi iljettämään ja tuntumaan vihattavalta. Lasten ja vanhempien suhteet ovat asia erikseen, koska lapsiin ei kohdistukaan samanlaisia toiveita ja odotuksia, mitä parisuhteeseen. Vaikka menisit naimisiin oman kloonisi kanssa, niin ennemmin tai myöhemmin huomaa, että mielenkiinnon aiheet ja arvomaailmat alkavat poikkeamaan toisistaan. Tämä siksi, että kumppanit saavat erilaisia virikkeitä ulkomaailmasta, koska terveessä parisuhteessa puolisoilla on myös jotain omia juttuja.
Kiitos, olet juuri palauttanut uskoni ihmisiin, että meinaaten edes osa osaa/viitsii ajatella. Ton sais suht monet lukee ja ottaa opiksi.
Ajattelen kyllä täysin eri lailla. Jos suhde on molemminpuolin tasapainoinen ja hyvä, ei toinen missään vaiheessa elämää ala "iljettää ja tuntua vihattavalta". Tuo kertoo enemmän etääntymisestä kuin hyvällä pohjalla olevasta suhteesta. Toisen teot tai sanomiset voi joskus ärsyttää ihan täysillä, mutta se kiukku ei kohdistu rakaaseen ihmiseen itseensä ja on helposti ohimenevää. En tarkoita, että joku olisi onnellinen vain menemällä klooninsa kanssa yhteen. Yhteistä on toki oltava.
Ei hyvä suhde mitään raskasta työtä voi olla. Huono suhde sitä kyllä on. Hyvä suhde perustuu molempien vapaaehtoiseen yhdessä olemiseen. Siinä on aitoa kestävää rakkautta, tilaa molempien persoonille, seksiä, erotiikkaa, halua olla yhdessä ja jakaa asioita, pystyä puhumaan toisilleen, olla miehenä ja naisena. Samalla se on kahden itsenäisen ihmisen liitto, jossa molemmilla on oma alueensa; harrastukset, ystävät, työ. Sitten on ne arjen asiat, jotka yhdessä hoidetaan ja lapset kasvatetaan.
Oletko miettinyt, mitkä ne syyt oikeastaan olivat, joiden perusteella valitsit ex-miehesi. Kirjoitat, että ihailit alussa hänen seurallisuuttaan ja ulospäinsuuntautuneisuuttaan. Hänessä oli sellaisia ominaisuuksia, joita toivoit itsellesi. Aika yleistä on, että juuri tämä itsen täydentäminen ja oma tarvitsevuus on parinvalinnassa tärkeimpänä. Silloin suhteen perusta ei ole kovin kestävä. On totta, että sitä mukaa kun oma itsetuntemus kehittyy, selviää myös se minkälaista elämää oikeasti haluaa elää ja minkälaisen ihmisen kanssa. Me sekoitetaan hirveän usein rakkaus ja tarvitsevuus toisiinsa. Ollaan rakastuneita ja ihastuneita ja siinä huumassa kuvitellaan, että just tämä on se ihminen jonka kanssa loppuelämä vietetään. Rakkaus on ihan oikeasti sokea. Sanotaan, että rakastuneena ei koskaan pitäisi mennä naimisiin. Usein me luodaan siitä toisesta ihannekuva ja eletään sellaisen kuvitelman kanssa, joka ei sitten lopulta pidä yhtä todellisuuden kanssa. Pitäisi odottaa 1,5-2 vuotta eli sen ajan kun rakastumisen tunnetta riittää ja vasta sitten katsoa muuttuuko tunne oikeaksi rakkaudeksi.
Jossain sanottiin, että ihmisiä yhdistää - ei rakkaus - vaan traumat. Kun toisen trauma poistuu, kumppanit etääntyvät - ja eroavat.No, ehkä se on niin, mutta usein myös jotenkin toisin. MUTTA. Minun tapauksessa ei ollut suurta rakkautta, ei huumaa. Vain tunne, että tässä on se ihminen, jonka kanssa perustan perheen. Odotimme lähes seitsemän vuotta ennenkuin avioiduimme. Sen jälkeen saimme lapset. Vaikka kuinka suunnittelisi, unelmoisi, ajattelisi, kuvittelisi, miettisi, harkitsisi jne. elämä saattaa mennä toisin. Ja usein myös menee. Kertokaa tämä kaikille: juuri minä harkitsin maailman eniten, että mies olisi takuulla "se oikea", testasin vielä, useaan otteeseen. Kaikki toimi. Vuosien kuluessa olikin pahinta myöntää itselle, ettei ihmissuhteille etenkään ole takuuta. Voi tapahtua mitä tahansa. Ihmiset muuttuvat, kukin omaan suuntansa eikä sille voi mitään. Ei edes sille, että itse muuttuu.
Ihminen muuttuu koko elämänsä ajan. Parisuhteessakin totta kai muututaan. Muutoksessa on ratkaisevaa, onko suunta yhteinen ja kestääkö toinen puolison kasvupyrkimykset. Muutos tapahtuu harvoin yhtä aikaa. Rakkaudesta on sanottu myös näin: Rakkaus on lämmin tunne, jonka kohdistat ihmiseen, joka vastaa neuroottisiin tarpeisiisi. Melko kyyninen määritelmä, mutta tarkemmin ajateltuna ei ehkä kovin harvinaista.
sitä naiseltasi. Täällä on vaikea vastata kun on asiaa tuntematon.
Etten ole raskasmielinen ja puhu ikävistä asioista. Hän ei halua kuulla ikävistä asioista, kuten siitä, että jokin asia ei tunnu mukavalta.
poissa mielestä, niin se menee, kun ei halua tehdä vaikeita ratkaisuja, pelkää vastuuta. Kun asioista ei puhuta, niin niitähän ei ole olemassa. Aika kylmä herätys tulee lopulta, kun asia paiskahtaa päin pläsiä. Sillä lopulta se kuitenkin sieltä piilosta paiskahtaa esille. odota vaan. Tai siis vaimosi joutuu sen toteamaan aikanaan, kun se lentää hänen silmilleen.
Itse olisin sitä mieltä, että jos mitään perustavaa laatua olevaa muutosta ihmisissä ei ole tapahtunut, niin mikä estää tutustumasta uudelleen? Lähtekää treffeille vaikkapa toiseen kaupunkiin, teeskennelkää ettette tunne entuudestaan. Katsokaa toisianne uusin silmin, tehkää hulluja juttuja, älkää puhuko vakavista asioista... Niiden aika tulee sitten kun puheyhteys on ensin luotu ja vakaalla pohjalla. Jotain tämänsuuntaista ajattelisin itsekin, mutta meillä on tapahtunut niin suuri muutos ettei siitä taida enää paluuta olla. Hävisin Jeesukselle 2 v sitten 10 - 0.