haluat sitten olla kun se aika koittaa. Vaihteeksi olis mielenkiintoista lukea ihan tosissaan kirjoitettuja tulevaisuuden näkymiä, että antakaahan palaa, hyvät nuoret naiset !
Vois jättää sarkasmin ja ironian ja koettaa eläytyä niinkin kauas tulevaisuuteen....
aloitetaan vaikka, että kun minusta tulee anoppi...-----
no minkälainen anoppi
IHAN OIKEASTI
5718950
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 57
Vanhimmat
Noh, aloitetaas sitten ja harpataan vuosien päähän tulevaisuuteen :-) ... Minusta kun tulee anoppi, suhtaudun asioihin siten kuinka ne minulle avautuvat ja millaisina ne tulevat. Minulla ei ole mitään ennakkoluuloja ja annan mahdollisuuden. En pidä tuomitsemisesta etukäteen ja näkemättä ihmistä. Käyttäydyn ihmisiä kohtaan hyvin usein siten niinkuin he minua. Tietenkin sitä katselee oman lapsensa puolisoa tarkemmin, koska on läheinen ihminen kyseessä, joten sitä menee helposti ylisuojelevaksi ja haluaa sitä parasta lapselleen. Tämä lapsi tekee kuitenkin omat valintansa ja valitsee sen, jota pitää parhaimpana itselleen, joten en tuomitse tutustumatta ja ala ketään erottamaan. Vakka kantensa valitsee ;-) Tutustumisvaiheessa sitten tiet voivat lähteä mielipiteineen vaikka minne suuntaan, mutta asiallinen sävy kuitenkin olisi mukana kaiken aikaa jossei mitään radikaaleja temppuiluja ilmaannu ilmoille. Tällaista vakiokamaa siis kaiketi :-)
jos minusta tulee anoppi niin menen kyllä johonkin tarkistamaan ,et onks mulla edes sellaset vehkeet ja jos on niin eihän siin sitten mitään.
Äänestäkää tätä! Mene linkistä ylen satumaa-sivulle ja Klikkaa "tykkään". Tämä on hyvä juttu. Turha pingotus pois tangokisoista :) http://satumaa.yle.fi/tangomarkkinat/tangomarkkinakilpailijat/antti-kortinen?page=1
kuollut
Koko anoppi sana pitäisi poistaa sanastosta koska siihen liitetään niin paljon negatiivista.. Toivon ettei minua ikinä anopiksi haukuttaisi. Olen neljä lasta kasvattanut ja vanhin on nyt kihloissa. Kun he menevät naimisiin, niin olen läsnä kun tarvitaan, mutta muuten en jaloissa pyöri. Innolla odotan että lapset lentävät pesästä ja jää aikaa omalle elämälle..matkusteluun ja lepoon. Haikeaahan se tietysti alkuun on, sitä en kiellä.
mitä pahaa anopissa taitaa taas olla tyyppi joka hakee julkissuutta
Kirjoitat, että kun lapset lähtevät, jää aikaa omalle elämälle. Miten on mahdollista, että nainen hankkiin neljä lasta ja hänen elämänsä alkaa vasta, kun lapset ovat poissa hänen kodistaan. Mitähän se elämä mahtaa pitää sisällään? Itse olen iloilla anoppi vävylleni, joka on aivan ihana nuori mies, tyttäreni puoliso ja lapsenlapseni isä.
Elin voimakasta tunne ja suoriutumis vaihetta kun lapset oli pieniä ja sitten kasvoivat ja nehän toi elämää jota nyt kaipaa, siten tuli pieniä lapsenlapsia jotka nekin nyt kasvaa ja siinä mummi vain kasvaa mukana. Tunne on mukana kaikissa vaiheissa ja en tiedä milloin omaelämä alkaa,tai se on kokoajan menossa ja hyvältä tuntuu,saada olla osana tätä anopinkin elämää, nehän on lasteni tekemiä valintoja ja en puutu moittien heidän elämään, tosin viisaasti valittu.
Ei anoppi sanaa saa poistaa. Sitä pitäisi käyttää vain enemmän positiivisessa hengessä. Itse ainakin käytän paljon anoppi sanaa. No mulla onkin maailman paras anoppi!
Asioita joita pystyn tekemään kun lapset ei enää tarvitse minua..Voin matkustella kun siihen jää varoja koska tiedättehän miten kallista suuren perheen kanssa on pelkästään ulkona(ravintolassa) syöminen, lentämisestä puhumattakaan. Jokainen äiti myös tietää miten lapset sitovat jo pelkästään koulunkäynnin vuoksi. Eipä sitä paljon mihinkään mennä silloin. Ehkä omaelämä oli väärä sana..voihan sen sanoa että erilainen vapaampi elämä. Olen aina haaveillut asuntovaunusta, mutta turha kapistus se silloin on kun on kotiinsa sidottu.. Oma elämä on juuri sitä ettei se jääkaapin ovi pursuile lippuja ja lappuja lasten lääkäreistä, retkistä, vanh.illoista, juhlista, myyjäisistä ym. ei sillä etteikö ne juhlat ole kivoja vaan aikansa kutakin;D
Toivon ja haluaisin. Mutta lienenkö kypsä? Vai raakile? Toivon, että tuntisin tehneeni kasvatustehtäväni "valmiiksi". Ja hyväksyisin sen, että en yritä enää kasvattaa aikuista lastani. Tuskin lapsistani kasvaa kovinkaan täydellisiä, mutta kun he ovat täysi-ikäisiä (kaksi jo on, kaksi on vielä vaiheessa), niin kasvatustehtäväni on tehty. Sen jälkeen neuvon vaan kysyttäessä. Ja silloinkin yhdessä pohdiskellen eikä totuuksia sanellen. Haluaisin päästää irti niin, että en laittaisi tuleville lasten puolisoille mitään odotuksia ja oletuksia. Sitä vaan toivon, että lapset valitsevat itselleen sopivan kumppanin ja elämän. Mutta jos lapseni kompuroivat ja erehtyvät, niin olen valmis näkemään, että niinkin elämä voi mennä. Ja kukapa sen tietää, mitä mistäkin erheestä myöhemmin seuraa. Vaikkapa hyvääkin. En odota, että lasten puolisoilla olisi tiettyjä ominaisuuksia tai avuja. En odota heistä ystävää tai läheistä ihmistä. Mutta jos niin käy olen siitä tietenkin iloinen. Mutta se olisi ikäänkuin bonusta - perustoive ja olettamus on, että lapsi tekee valintansa ja jos lapsen elämä on kutakuinkin vaaterissa, niin sepä riittää minulle. Toki toivon, että nykyiset hyvät välit nuorisooni säilyvät. Mutta jos ne haalenevat tai takkuilevat, niin varmaankin surisin sitä, mutta näkisin sen kuitenkin " vaan elämänä". Sellaista tämä on - harvemmin asiat menevät kovin optimaalisesti. Olen aika änkyrä ihminen enkä kovinkaan seurallinen. Ne ominaisuuteni varmaan säilyvät anoppinakin. Pidän lapsista, mutta jotenkin olen jo väsynyt. Juuri nyt tuntuu, että en ehkä paljon jaksa hoitaa mahdollisia tulevia lapsenlapsia. Lapseni ovat minulle tärkeitä, mutta minulla on paljon muutakin elämänsisältöä. Yksi osa minusta odotaa aikaa, jolloin tehtäväni äitinä on tehty ja saan enemmän aikaa ja tilaa muulle kiinnostavalle. Iloitsen, jos lapset pysyvät elämäni osana, mutta he eivät ole koko elämäni eivätkä ainoa tärkeä asia. He eivät ole vastuussa hyvinvoinnistani ja mielialoistani.
oikein kiva niitä lukea näin anoppina ja täytyy todeta, että juuri noin yritän minäkin elämääni elää. Silti täällä lukiessa tulee usein paha mieli, kun meitä niin yleisesti haukutaan. Mutta kiitos näistä, näillä taas jaksaa...
mene sukset yksiin, sen olen saanut huomata omassa suhtautumisessani ukkoni äitiin ja hänen suhtautumisessaan minun äitiini. Kun on aivan eri persoonat (ja minä olen melko ääripään persoona, en sellainen "kun tulee KAIKKIEN kanssa toimeen on HYVÄ-MIELI") niin joko se kestää aikansa että rupeaa kepillä jäätä kokeilemaan, tai sitten moista ei tapahdu koskaan jos vain toinen on halukas tutustumiseen. Minusta tehrään muutenkin jo tarpeeksi aivan turhia ja tyhmiä johtopäätöksiä ulkonäköni ja tapojeni vuoksi, joten kun huomasin sen alkaneen ukkoni äidin kohdalla tunteet sen naikkosen suuntaan kääntyivät pakaste-tasolle, "ahaa..yksi niistä..taas kerran" . Tokihan on tullut vastaan useita tuttavien äitejä joiden kanssa on oikein mukavasti aika kulunut jutellessa ja tullut sanottua toiselle "sun mutsis on tosi mukava!" mutta kaipa moinen tuuri käy harvemmin anoppi-puolella? Mutta kuinkas appiukot sitten?? O_O Kauheasti kuulee anopeista valitettavan mutta entäs nuo miekkoset? Ovatko kaikki muka meidän isän tyylisiä eli hiljaisempia, eivät halua ottaa osaa riitoihin, viihtyvät omissa oloissaan pihatöissä, kirjan tai lehden äärellä? Vai paljastuuko tässä semmoinen fakta että suurin osa anoppien haukkujista on MIEHIÄ..? =/
Kiitos.Pidin viestistäsi. Olen samoilla aaltopituuksilla kanssasi. Minusta tuli anoppi viime kesänä ja juuri näin olen suhtautunut asiaan ja hyvin on mennyt ja samoilla linjoilla aijon jatkaa, poikkeuksena odotan tulevaa jälkikasvua innolla. Ehkä jonain päivänä, toivotaan:)
mihin anoppi ei totisesti ole syypää. Vaikka tuntuukin näyttelevän suurta roolia valitussa lapsettomuudessamme. Vihjasi jopa kuinka mahdollista on tulla raskaaksi toisen sitä tietämättä..vink-vink ...heh.. Erikoista, etenkin kun valinta tähän on myös itseni. Anoppi on muuten oikein mukava, kunhan nyt pääse vaan se yli ettei me hänelle lastenlapsia tarjoilla.
Nuorillani on jo kumppanit, ja olemme tutustuneet ilman ongelmia. Lapsistani on tullut aikuistuessaan parhaita ystäviäni ja äiti-lapsi-suhde on muuttunut tasavertaiseksi kaveruudeksi, aikuisiahan kaikki ollaan. Otan heidän kumppaninsa myös uusina tuttavuuksina ja ystävinä, joiden kanssa jaetaan kuulumiset ja kokemukset ihan samalla tavalla kuin muidenkin ihmisten kanssa. Ikäerolla ei ole enää aikuisena merkitystä, onhan muissakin ystävissäni kaikenikäisiä. En ymmärrä miksi äidin tarvitsi enää huoltaa, phjailla tai murehtia aikuisten lastensa asioista, lapset ovat lapsuuden ajan lainaa ja sen jälkeen meitä on joukko aikuisia, jotka viihdytään yhdessä.
Mulla on kaksi aivan ihanaa vävyä joista olen tosi onnellinen. Yhdessä tyttärien kuin vävyjenkin kanssa käydään yhteisissä bileissä ja hauskaa on ollu aina. Anoppi-miniä-vävy keskustelua on käyty paljonkin vuosikymmenien varrella, mutta itse olen sitä mieltä että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan... :)
poikani kihlatun avo-anoppi, eli avoppi? niin koin tulleeni hyvin hyväksytyksi omana itsenäni sekä miniä-ehdokkaan että hänen vanhempiensa puolelta. Menin kerran sattumalta samaan ravintolaan jossa poikani ja kihlattu olivat, kihlattu tervehti jo kaukaa ja tuli halaamaan. En tehnyt mitään erityistä, olin oma itseni ja pidin samat säännöt myös silloin kun miniä-ehdokas oli talossa. Ei mitään herrastelua tms...Ero tuli miniän taholta, mutta minulle laittoi viestiä ettei tämä minusta johtunut. Että semmoista
Valitettavasti epäilen olevani hirveä anoppi. Kyseiseen "pestiin" on toivottavasti vielä parikymmentä vuotta aikaa, mutta ensimmäisenä uhkailen ja pelottelen vävypojat hyväksi. MINUN TYTTÖJÄ KOHDELLAAN HYVIN JA ARVOSTAVASTI! Mutta jos tyttöni ovat OIKEASTI onnellisia ja saavat kuningattaren kohtelun niin olen ehkä ihan hyvä anoppi. Lapsen kasvatus jutut saattaa olla suurin riidan aihe, sillä haluaisin nykyäänkin vähällä kokemuksellani neuvoa muita :/
meitsill oli HIRVITTÄVä ANOPPI JOTA YRITIN VÄLTELLÄ KAIKINKEINOIN mut hän sairastui syöpään jolloin olin valmis auttamaan häntä nyt olemme mitä parhainpia ystäviä jos en pääse käymään hänen luonaan niin kysyy heti missä oon
Kyllä käy nuoria miehiä sääliksi nykyään, sillä nuorilla naisilla on ihan älyttömät vaatimukset ja sitten anopit vielä peesaavat :)) Itse olen jo anoppi ja yritän aina palauttaa tytärtäni maan pinnalle, kun vaatimukset käyvät liian koviksi. Vävypoikani on ihan kiva, mutta ei tietenkään täydellinen niin kuin ei kukaan. Miniäkin on ihan ok, mutta ei ihan ystäväainesta. Pääasia kuitenkin, että poikani on tyytyväinen.
Siinä vaiheessa kun anoppius uhkaa, joudut pakosta hyväksymään pari asiaa: tyttäresi eivät ole täydellisiä, eivätkä vävysi. Heidän suhteessaan on kahnauksia kuten kaikissa liitoissa alusta mahdolliseen loppuun asti. Joten voisitko harkita, että sinulle riittäisi vävy, joka on tyttärellesi hyvä mies. Taivahan tosi on, että ei sitä morsmaikkua prinsessana pidetä iän kaiken. Ja ylipäätään... asetat ehtoja hyvälle kohtelulle: "jos ... tyttäreni saavat kuningattaren kohtelun, voit ehkä..." Eikö lähtökohdan pitäisi olla, että kaikkia kohdellaan kauniisti ja asiallisesti, ellei ole erityisesti perustetta toimia toisin? Anopit ja apet ovat yleensä tärkeitä parisuhteen tukijoita, etenkin kun suhde on uusi. Entä jos tyttäresi menettää hyvän miehen asenteidesi takia?
aina sellainen ajatus, että jos en hyväksy tulevaa miniääni niin menetän poikanikin. Pääasia on että rakastavat toisiaan niin ylä- kuin alamäetkin ja minä ole taustalla tarvittaessa apua antamassa jos sitä pyytävät.
tarina elävästä elämästä, lyhyenä ja ytimekkäänä. seurustelimpa nuorena miehenä tyttösen kanssa, joka ei todellakaan ollut miesten liiassa suosiossa, mutta minulle se oikea ja rakas. Tuleva anoppini taas ei tykännyt ajatuksesta, että hänen ainoa tyttärensä olisi avioitunut, hänen sanoinsa: "vain rekkakuskin" kanssa. Eipä minusta juuri hyviä asioita löytynyt. Anoppini kyllä oli ihmisistä varsinainen malli esimerkki, alkoholiin vetoa tunteva, kuin myös vieraisiin miehiin. No iso osuus oli hänellä siihen ettei tyttärestä ja minusta sitten sitä paria tullut. No eipä tainnu muitakaan tarpeeks hyvii vävyi olla kun tytön, nykyisen naisen biologisest kellostki veto loppus ja naimaton on edelleen. Tapauksest noin 25 vuotta. No enpä se minäkään varmaan se paras ollut kun vieläkin sinkkun olen, biologises kellos kuitenkin viel vetoo on. Ehkäpä se oikee ja anopiton tai mukavemman anopin mukanas tuova löytyy. Eihän se anoppi sais vaikuttaa kahden aikuisen ihmisen väleihin, vaan vaikuttaahan se kuitenkin, kun rinssessat ain äitis helmois olleet, ei mihinkään mennä ilman äitii tai ainakin äitin mielipidet.
Kun minusta tulee anoppi.... haluaisin olla avoin ja avulias ja hyväksyä lapseni valitseman puolison täysin sydämmin........... mutta epäilenpä pahasti että minust tulee yksi noista anopeista jotka eivät vain voi päästää irti ja joiden pojalle kukaan ei ole tarpeeksi hyvä......... Anteeksi jo etukäteen =( ....
musta tulee anoppi niin sitten oon vaihtanu sukupuolta eli kärsän tilalle tulee nenä. sit lakkaan heti antamasta toosaa suomessa. annan vain ulkomailla esim. italiassa ja epsanjassa. niille komeille urhoille ja äijän rahoilla sinne vielä matkustelen. sit oon vielä tosi veemäine anoppi puutun kaikkeen.
asiaan, tekoon tai tapahtumiin ellei sitä erikseen pyydetä. En ilmaise jokaiseen asiaan omaa mielipidettäni tai sano miten pitää toimia ellei sitä erikseen pyydetä. En pidä omia kokemuksiani tai tapojani yhtenä ainoina oikeina. Enkä myöskään tyrkytä niitä. Toivon antavani anoppina tasavertaisen, toista ihmistä kunnioittavan ihmissuhteen. Samoja asioita odotan toiselta osapuolelta. Onnea kaikille äideille ja anopeille!
Anoppina olen parasta A-luokkaa. Pidän omatekemille lapsilleni kodin ovet auki jos parisuhde vaikka alkaa mennä kiville tai lapset väsyttää. Hieron jalat ja kuuntelen jos vaikka työssä on rankkaa. En sano juuta enkä jaata ennenkuin kysytään. En käy pyytämättä kylässä enkä osta mitään oman maun mukaan. Annan rahaa jos sitä on. En utele enkä tunkeile. En arvostele ketään enkä rasita päätäni esim.nuorenparin raha-asioilla. Pidän itseni naisena ja huolehdin ystävyyssyhteistani. Huonona puolenani voitaisiin pitää sitä etten osallistu tulevien lastenlasten kasvatukseen enkä hoitamiseen. Joskus käyn ehkä ravintolassa nuorenparin kanssa syömässä. Lapset saa silloin hoitaa toinen anoppi jos haluaa. Toivon että saan säilyttää suhteet lapsiini hyvinä ja läheisinä. Onhan heitä minulla 4, ihania sellaisia. Lisää en kaipaa.
Minulla on kaksi poikaa. Yritän kasvattaa heistä järkeviä ja tasapainoisia, hyviä miehiä. Toivoisin että olisin siinä onnistunut. Koska toivon voivani luottaa poikien valintoihin. Ja jos pieleen valinnat menee elämän varrella olen avuksi jos siitä tarvitaan. En väkisin tyrkytä mitään vaan että haluan että pojat tietäisivät että olen heitä varten tarvittaessa. Mutta en halua olla niin sinisilmäinenkään poikiani kohtaan etteikö miniäkään voisi puoleen kääntyä jos apua tarvitsee. Olemme kaikki ihmisiä, hyveineen ja paheineen, joten silloin kun tukea ja apua tarvitsee sitä on saatavilla, ja kun kaikki menee hyvin ilo jaetaan. Se miten läheisiä poikien puolisoitten kanssa on niin sehän on tavallaan kiinni siitä miten läheinen miniä tahtoo olla. Miniähä ei mun kanssa ole naimisissa ei hän mua valinnut vain poikaani. JA se hyvä muistaa minunkin :). Olen yrittänyt poikia opettaa kaikilla elämän aloilla että valinnoilla ja sitä kautta teoilla on seurauksia, ja niitten mukaan on elettävä. Ja niin on puolisonkin kanssa. en usko itsekään olleen maailman paras puoliso joten en voi vaatia sitä myöskään tulevan pojankaan puolisolta. Kunhan tekee parhaansa. Ja avioliitto se on kahden ihmisen välinen asia ja siitä pysyköön ylimääräiset poissa. Jos joskus ei ymmärrä toisen valintoja niin voi kumminkin olla hyvä muistaa että ihmiset ovat erilaisia ja erilaisuus ei ole aina pahasta. JA voihan olla että se mitä sinä näet niin se on ihan erilaista kahden kesken. Koska on meillä kaikilla "julkinen" minä ja "yksityinen" minä. hmm...taisin eksyy aiheesta... :) joten ehkä hyvä lopettaa :)
Minun vävyni on ajattelematon välillä ja olen hänen kanssaan muutaman kerran ottanut yhteenkin , mut en sen kummemmin heiden elämäänsä puutu ,näemme silloin tällöin, koska he asuvat minusta muutaman sadankilometrin päässä . oma äitini aikooinaan ei ollut hyvä anoppi joten koetan sitä olla kaikin puolin .Tyttäreni on puolisonsa valinnut ja minä en saa siinä asiassa päätöksiä tehdä.
Eli oon ollu jo pidemmän aikaa anoppi (tyttäreni seurustellut 3.v ja toinen 1,5v)En oo ainakaan kovin ilkee anoppi, tuun molempien poika ja miesystävän kans hyvin toimeen :) En puutu heidän asioihin. Toinen tyttäreni asunut reilun vuoden poissa kotoa ja toinen asuu satunnaisesti vielä kotona. En tunkee kylään, kuin pyynnöstä, mutta meille voi tulla koska haluaa. Ostan välillä' ruokakassin molemmille ja annan rahaa silloin tällöin. Maksan myös välillä heidän laskujansa.OMA ANOPPINA on todella rasittava, valitettavasti. No anoppiaan ei voi valita, jollain käy hyvä säkä jollain ei :)
toivottavasti en tule anopiksi poikani nykyiselle tyttöystävälle :( - ei se entinenkään kovin kummonen ollut, mutta tätä nykyistä en kestä senkään vertaa. Edellinen oli arka ja kiltti, mutta nykyinen on sellainen päällepäsmäri, että ihan varmasti menee napit vastakkain joskus. Toivoisin, että voisin olla yhtä hyvä anoppi kuin oma anoppini oli, vaan eipä tuo taida minulta luonnistua. Toivoisin olevani opastava, auttava, hyvä toveri ja "se vanhempi, luotettu henkilö". Toivoisin myös voivani olla puolueeton, mutta onnistuuko se meiltä poikien äideiltä ihan noin vain?
Olen anoppi, mummo, miniä ja paljon muuta. Ennen kaikkea olen nainen ja puoliso miehelleni. En kilpaile suosiosta ja enkä leiki roolileikkejä lasteni kustannuksella. Terveesti itsekäs ja omat rajat tunteva.
se vaatii opettelemista meiltä poikioen äideiltä :)
Tulla ÄIDIKSI??
En ymmärrä mikä siinä on vaikeaa. Olen antanut poikien valita vaimonsa ja olen kunnioittanut miniöitä poikieni valintoina. Itsehän he elävät elämäänsä ja ottavat myös vaimot itselleen, ei minulle. Meillä ei tule riitaa kun kukin saa päättää itse omat asiansa.
Miksi juuri anoppi kuvittelee olevansa joku opastaja ja auttaja, ystävä ja tuki miniälleen? Eiköhön sillä miniälle ole omakin äiti, jolta hän saa tämän kaiken? Tässäkö se miniä-anoppi-suhteiden ongelman ydin on? Anoppien, aikuisten poikien äitien kuvitelmissa, että he haluavat olla oman pojan vaimon elämän tärkein ihminen - aivan kuten se oma poika on äidille edelleen elämän tärkein ihminen? Pitäisi kasvaa ja päästää irti; se oma pieni poikamussukka on kasvanut aikuiseksi mieheksi. Hän kykenee elämään itsenäisesti ja etsii vaimon / elämänkumppanin ITSELLEEN, ei äitiä varten. Olen minäkin jo anoppi. Olen joutunut miettimään rooliani ja osaani aikuisten lasteni elämässä ja todennut, että itselleen he kumppaninsa ovat valinneet. Minä en elä ja asu sen enempää vävyn kuin miniänkään kanssa; he eivät ole minun kumppaneita eikä minun tehtävä ole pitää tai olla pitämättä - minun tehtävä on hyväksyä lasteni valinnat.
minulta poistuisi munat, ja paikalle tulisi... ;)
lapsieni kanssa läheiset välit ja asioista puhutaan avoimesti. Varmasti lapseni tulee ensin valitsemaan epäkelpoja kumppaneita, mutta joku päivä sitten löytää sen mukavan kumppanin jonka kanssa arki oikeasti sujuu. Todennäköisesti haluan tutustua lapseni kumppaniin syvällisesti ja kyselen kaikkea, mutta varmaankin molemmat osapuolet vähän ujostelevat aluksi. Uskon että lapseni ei kaamean kumppanin kanssa kauaa olisi, joten karsinta tapahtuu aivan luonnollisesti. Aivan niin kuin minullakin on mennyt. Tosin geenejä tulee miehenikin puolelta joten se tuo vähän positiivista jännitystä asiaan.
anopiksi. Minulla on oma elämä ja se riitää.
Kun minusta tulee anoppi niin aion rakastaa lasteni puolisoja ihan niinkuin lapsianikin. Koska jos lapseni ovat onnellisia niin olen minäkin!=)
Naisesta tulee sellainen anoppi jollainen hän on luonteeltaan.
Tyttäreni poikaystävä pelkäsi kun oli tehnyt tyttäreni raskaaksi,"et sitte kerro äitillesi" oli sanonut hän, tyttöhän keroi, ostin konjakkipullon vävylle hyvästä työstä, nyt on ihana lapsi, vävy, ja kaikki.
kuin äitinä eli ymmärtäväinen,tiukka,hauska ja huumorintajuinen,kiltti,auttavainen...
Näin miehenä minua kiinnostais tietää mitä tuleva anoppi ajattelee, jos tyttärensä mies on samanikäinen kuin tuleva anoppi? Pakko hyväksyä tyttärensä valinta..vai? :)
Minulla on 33-vuotias miesystävä. Itse olen 56. Mitenkähän se anoppi tulee suhtautumaan minuun? Naimisiin en tosin aio mennä, mutta....
Herää kysymys,,, Seurusteleeko koko suvun vai hänen kans,johon on ihastunut ????
Aikuiset ihmiset antavat toisilleen,ymmärrystä ja kunnioittavat toistensa elämää ja yksityisyyttä,niin ei komflikteja ole syntynyt miniä-anoppi suhteessa.
Jo anoppi. Empä taida olle sen kummemmin muuttunu ihmisenä anoppina ollessa, miniä ja vävy ovat kun omia lapsia ainakin samoin kohtelen. En puutu nuorten elämään, kehun kun on tarvis mut moiti en saavat taaplata tyylillän. Se avioliitto/avoliito on kahen kauppa ja anopille/apelle korvapuusti.
Kun minusta tulee anoppi(minulla 2 poikaa) muistan kunnioittaa lasteni yksityisyyttä. Muistan myös kunnioittaa lasteni valitsemia puolisoita. Jaan mielelläni elämänkokemukseeni liittyviä neuvoja, kuitenkin varovasti loukkaamatta. En arvostele miniöitäni. Pyrin aina sopuisaan ja sovittelevaan kanssakäymiseen. Jos minulle suodaan lastenlapsia, lupaan olla läsnä heidän elämässään. Anoppina tai yleensäkin ihmisenä en ole täydellinen, ja toivon miniöideni tämän hyväksyvän, kuten hyväksyn miniöideni epätäydellisyyden. Haluaisin miniöihini luottamuksellisen kaveruussuhteen.
yhtä ihana anoppi miniöilleni ja vävyilleni kun oman kihlattuni äiti on minua kohtaan.Hän on minun hyvä ystäväni ja tulemme toimeen loistavasti.Puhumme ja vietämme aikaa toistemme seurassa päivittäin.Puhumme kaikki asiat hyvin suoraan.Hän ei puutu parisuhteeseemme millään lailla.Olen siis onnekas ja toivon että joskus miniät ja vävyt voisivat minusta ajatella samanlailla.
Kun minusta tulee anoppi..... Minusta on tullut anoppi.. Olen noin vuoden ajan saanut elää anopin elämää, vanhin poikani on "akottunut" kuten meillä päin tavataan sanoa. Itselläni on ollut todella vaikea anoppi-miniä suhde, joten olen päättänyt olla hyvä anoppi miniälleni. Yritän olla tekemättä samoja virheitä joita anoppini tekin minun kanssani. Koko hänen elinaikanaan en tuntenut oloani hyväksytyksi mieheni suvussa. Anopin kuoleman jälkeen kaikkien mieheni sukulaisten suhtautuminen minuun muuttui. He hyväksyivät minut sellaisena kun olen. Nykyään viihdyn mieheni sukulaisten seurassa. Minulla on lapsiini hyvin avoimet ja läheiset välit. Olemme aina pystyneet puhumaan kipeät ja vaikeat asiat läpi, itkemään toistemme kanssa. Tovon että läheiset välimme säilyvät ennallaan vaikka lapseni muuttavatkin pois kotoa yksi kerrallaan. Kun taas miniälläni on todella vaikea äitisuhde. Hänen suhtautumiseni minuun oli aluksi tosi epäilevää, hän ei voinut uskoa että tahdon myös hänenkin parastaan, enkä ole hänen vihollinen. Miniäni luottamuksen voittaminen oli todella hankalaa. Viihdyn miniäni kanssa käymme yhdessä ostoksilla, puuhailemme pihatöiden parissa, keskustelemme asioista välillä hyvinkin syvällisesti. Hän on minun ystäväni, en ajattele häntä miniänä. Luulen että hän pitää minua jonkilaisena "äiti-ystävänä". Se käy minulle, olen siis onnistunut olemaan hyvä anoppi. Vaikka rakastamme lapsiamme kuinka, emme voi heitä omistaa. On osattava päästää irti. Monet itkut olen itkenyt ikävääni, niitä kyyneliä en pojalleni tai miniälleni näytä. En voisi syyllistää miniääni siitä hän on poikani vienyt. Ei äidin ja lapsen suhde mihinkään häviä, se vain muuttaa muotoaan. Siihen minun äitinä ja anoppina on sopeuduttava jos tahdon olla osa heidän elämäänsä.
Aihehan ei ole vielä kovin ajankohtainen, sillä oma poikani on vielä alle 2v, mutta jos visioisin omaa anoppiuttani niin.. Haluaisin olla anoppi, jota tahdotaan kyläilemään ja jonka luona kyläillään. Joka osaa elää omaa elämää ja antaa pojan ja miniän elää omaansa. Haluaisin, että miniä kunnioittaisi minua samalla lailla kuin minä kunnioittaisin häntä (= oltaisiin samanvertaisia). Äh, vaikeaa kuvitella itseään vielä anopiksi! :)
olipa hyvä vastaus tuolla aiempana:
että ihmisestä tulee sellainen anoppi kuin on luonteeltaan.
(Näinhän se kyllä menee, jos ei oteta lukuun sitä, että jotkut oppivat vaikeuksistaan "paremmiksi ihmisiksi" - niin ja jotkut katkeroituvat ? mutta sekin taitaa olla jo luonteessa alunperin tuohon suuntaan meneminen, vai mitä ?)
Kiitos kaikille kommenteista!
Minä olen kolmen miniän anoppi ja viiden lapsen mummo, ja voin sanoa, että kaikki kolme poikaani ovat erilaisia luonteeltaan, samoin miniät ja lapsenlapset ja sehän on suuri rikkaus kuitenkin. Ymmärrys on vaan se, jota täytyy opetella koko elämänsä ajan.
Minusta kasvaisi tukea antava anoppi, siten että olisin paikalla kun tarvitaan, mutta etten tunkisi liikaa nenääni tulevan vävyn ja tyttäreni elämään. Toivon että osaan suhtautua huumorilla mahdolliseen kritiikkiin, jota kumminkin jossain vaiheessa tulee osakseni.
Itsellä on ollut anopin kanssa vaihtelevasti sekä hyvät ja joskus huonot välit (molemmilla kun on se oma tahto niin voimakas..) . Asioissa on ollut oppimisen paikkaa molemmilla, niin itsellä kuin anopillani.
Tämän oppimisen/ paremmin ymmärtäminen on hieno asia että pystyy ottamaan ihmisen vastaan sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin "haluamme" hänen olevan ;)
Kun ketään ei voi kumminkaan muuttaa täysin mieleisekseen ,tulee aina pyrkiä ottamaan vastaan sen mitä saa, ja olla siitä (parhaimmillaan) erittäin kiitollinen. Sama kai pätee mihin tahansa ihmis-suhteeseen. Anoppina olemisessa on varmaan haasteensa jokaisella, samoin miniällä/vävyllä. Aika näyttää miten käy, emme hän voi tietää varmasti sitä mitä emme ole kokeneet..
Mielenkiintoinen ajatus...
1. Suhteuttaisin huolehtivaisuuden lapseni ikään. Mitä vanhempi, sitä enemmän odottaisin häneltä itsenäisyyttä niin päätösten kuin rahankäytönkin suhteen. 18-20 vuotias tarvitsee vielä vanhempiensa tukea, mutta 25 alkaa olla jo siinä määrin aikuinen, että on osattava päästää irti ja luotettava lapsen kykyyn tehdä omat ratkaisut.
2. Vaalisin yksityisyyttä. Jos lapseni alkaisi puhua minulle parisuhde ongelmistaan, kehottaisin häntä puhumaan mahdollisimman paljon oman kumppaninsa kanssa. Olisin neutraalin sävyinen ja opettaisin lastani kuuntelemaan oman sydämensä ääntä. Jos miniä/vävy paljastuisi väkivaltaiseksi tai muuten vahingolliseksi tyypiksi niin sitten puuttuisin asiaan rankemmin. Kukapa nyt ei omaa lastaan haluaisi suojella.
3. En käyttäysi väärin asemaani "vanhamepana ja viisaampana" vaan hyväksyn sen, että myös nuorilla on tietoa asioista ja myös nuorilla on omat aivot joilla ajatella. En tuputtaisi joka asiaan mielipidettäni ja esiintyisi siihen tyyliin, että " minä tiedän paremmin koska olen vanhempi".
4. Ostaisin lapseni kotiin vain ja ainoastaan sellaisia tavaraoita, joita hän tarvitsee. Opettaisin kysymään myös miniän/vävyn mielipidettä hankintojen suhteen, enkä vain olettaisi että voin ostella ominpäin kaikkea mahdollista mitä mieleen juolahtaa vain koska lahjojen ostelu on kivaa. En opettaisi lastani siihen, että äidltä saa aina rahaa kun omat loppuu. Opettaisin lapsen siihen, että kaikkea ei voi saada mitä haluaa ja omaisuuden hankkimisen eteen on tehtävä itse töitä.
5. Kunnioittaisin vanhaa sananlaskua " Kukin elää tavallaan ja vieraat kulkee ajallaan". Eli en tunkisi kutsumatta kylään aikuisten lasteni kotiin vaan kysyisin ensin, että sopiiko vierailu ja ilmoittaisin siitä hyvissä ajoin etukäteen.
6. En rasittaisi lapsiani omilla sairauksillani ja mahdollisella yksinäisyydelläni. Se ei ole heidän miniän/vävyn vika. Onhan minulla omiakin ystäviä ja omakin elämäni. Miksi roikkuisin lapsissani kun voin aina etsiä uutta sisältöä elämääni uusilla harrastuksilla ja tavata uusia ihmisiä.
Mun lista vois vielä jatkua pidemmällekkin, mutta tuossa on pääasiat mitä nyt ensimmäisenä tulee mieleen....
Minun tulee olemaan vaikea hyväksyä että poikani rakastaa jotakin naista enemmän kuin minua. Haluanhan olla hänen elämänsä tärkein ihminen!
Minun on varmasti vaikea oppia hyväksymään, että miniäni laittaakin parempaa ruokaa ja leipoo maukkaampia pullia.
Miniäni ulkonäössä täytyy olla myös jotain huomautettavaa, samoin hänen käyttätymisessään. Jos hän siivoaa usein, hän on siivoushullu, jos taas ei siivoa, hän on sottapytty. Jos hän käy kampaajalla, on hän turhamainen, jos hän taas kulkee hiukset takussa, on hän homssuinen.
Lastenkasvatuksesta hän ei tietenkään voi ymmärtää juuri mitään, eihän hänellä ole sitä kokemusta kuin minulla.
Hänen koulutuksensa, työpaikkansa ja harrastuksensa ovat varmasti myös vääränlaisia, koska ne ovat erilaisa kuin minulla.
jos hän taas muistuttaa kovin paljon minua, sehän johtuu vain siitä,että poikani on halunnut yhtä hyvän vaimon kuin äitinsä.
Kirjoitn tämän huumorilla, mutta miettikää näitä, sekä miniät että anopit!