3 vuotta naimisissa, 7 vuotta yhdessä ja vuoden ajan on tuntunut, että rakkaus on loppu omalta kohdaltani, en tunne mitään miestäni kohtaan. Seksielämä ei ole toiminut yli vuoteen, kun minua ei kiinnosta.
Olen alle kolmekymppinen, miehessä ei mitään vikaa millään tavalla, oikea anopin unelma, mutta suhde on ainakin minun puoleltani lähinnä ystävyyttä.
Olisi kai aika tehdä lapsiakin, mutta ensin haluan olla varma, mitä haluan tehdä avioliiton suhteen. Mies tuskin aavistaa edes, että mikään on huonosti.
Onko teillä muilla ollut samanlaisia tuntemuksia ja mihin olette päätyneet (nuoren) avioliittonne suhteen. Kannattaako jatkaa tasaisen turvallisessa ystävyyssuhteessa vai elää vain itselleen ja jatkaa yksin eteenpäin? Tuntuu, että petän sukuni yms. kun ja jos eroan. Tiedän -se on minun elämäni, mutta kuitenkin.
Olen alle kolmekymppinen, miehessä ei mitään vikaa millään tavalla, oikea anopin unelma, mutta suhde on ainakin minun puoleltani lähinnä ystävyyttä.
Olisi kai aika tehdä lapsiakin, mutta ensin haluan olla varma, mitä haluan tehdä avioliiton suhteen. Mies tuskin aavistaa edes, että mikään on huonosti.
Onko teillä muilla ollut samanlaisia tuntemuksia ja mihin olette päätyneet (nuoren) avioliittonne suhteen. Kannattaako jatkaa tasaisen turvallisessa ystävyyssuhteessa vai elää vain itselleen ja jatkaa yksin eteenpäin? Tuntuu, että petän sukuni yms. kun ja jos eroan. Tiedän -se on minun elämäni, mutta kuitenkin.
Vastaukset 48
Vanhimmat
juttu, tosin jo se kuuluisa asuntolainakin ja 2 lasta.
Erottiin, juuri samasta syystä, en enää tuntenut mitään miestäni kohtaan. Samat ajatuksetkin kävi mielessä suvusta, tosin itsesyytöksiäkin, että mussa täytyy olla jotain vikaa, missä se meni pieleen ja koska ne tunteet loppujen lopuksi katosivatkaan.
Mieti tarkkaan mitä teet, sitten kun on lapsia, se ero on vieläkin vaikeampi asia ja koskettaa ja satuttaa jo monta muutakin ihmistä.
Pystytkö juttelemaan asiasta miehesi kanssa, ottamaan yhteistä aikaa ja katsomaan yhdessä josko se rakkaus löytyisi vielä jostain takaisin?
Mietityttää kuinka suuren vastuun, joku voi ottaa muiden puolesta. Eroamalla ns hyvästä miehestä, joka kuitenkin on tehnyt kaikkensa perheensä puolesta. Samalla kun se romuttaa miehen, isän mailman, se voi horjuttaa pahasti myös lasten loppu elämän. Ja vain sen takia, että äiti, nainen, odottaa valkoisella ratsulla saapuvaa prinssiä. Useinmiten uusi suhde on vielä huonompi. En ole nähnyt yhtään eroa, joka ei olisi vaikuttanut, joihinkin eross mukana oleviin. Eivät kaikki miehet ole juroja tuppisuita, jotka eivät osaa keskustella, niitä löytyy myös naisista. Kuitenkin mies syyllistetään ja saadaan lapsi kuviot naiselle edulliseksi. Tosin nykyään isä yh huoltajuus on lisääntynyt. Mielestäni joka haluaa erota, menköön ja lapset jääköön sille, joka haluaa pitää perhettä koossa.
No minkäänlaisesta uudesta suhteesta ei ole kokemusta, joten vaikea sanoa josko uusi olisi parempi tai huonompi- ex näyttää olevan onnellinen uuden kihlattunsa kanssa. Mitä tulee prinssi uljaisiin.. en omasta mielestäni mitenkään ilmaissut että sellaisen perässä juoksisin. En tiedä miksi tuon kommentin mulle laitoit? Yleistystä? Mutta yleistystä mihin?
Eroon on monia syitä, ja kyllä se on se viimeinen vaihtoehto, kun mikään muu ei enää auta. Katso ympärillesi, onko parempi että ihmiset elävät kulissiavioliitossa ja ovat onnettomia? Itse valitsin yksin lasten kanssa, kuudes vuosi menossa, ja olen onnellinen. Onko se väärin?
On naurettavaa kirjoittaa, että kaikki asiat hyvin, miehessä ei vikaa, mutta ei tunne häntä kohtaan mitään. Joten eroan. Oletko ajatellut eron jälkeen, että mikään rakkaus ei pysy ikuisesti ilman työntekoa? Ja sitoutumista elämään loppuelämän toisen kanssa.
Sinulle se sopi, koska et ole ollut alunperinkään valmis avioliittoon, saatikka perheen perustamiseen.
Olet onnellinen, mutta moni ihminen on kärsinyt, etenkin lapset. Ovatko he onnellisia?
Pitäisi säätää laki, joka vaatisi avioliittoon purjehtiville psykologisen kokeen, jolla mitattaisiin henkinen kypsyys ja odotukset avioliitosta.
Eron jälkeisistä uusista suhteista sen verran, että psykologien mielestä pahinta mitä voi tehdä, on rynnätä uuteen suhteeseen. Tämä on luonnollinen "pelastuskeino" eroa seuraavaa surua/ikävää/läheisyydenkaipuuta vastaan. Mutta suhteen tulevaisuus on suurella todennäköisyydellä huono.
Yleisesti ottaen pitäisi 90% ihmisten käydä parisuhdeterapiassa jo ennen kuin tulee ongelmia. Ja eron jälkeenkin oikeastaan vain psykologian avulla voi ymmärtää loppuneen parisuhteen todelliset syyt. Tästä on iso apu, koska jos vain aloittaa heti uuden suhteen, samat ongelmat seuraavat uuteenkin suhteeseen ennen pitkää.
kattavasta analyysistä, tosin yksi pieni asia.. en sanonut että kaikki asiat olisivat olleet hyvin... ex oli hyvä isä mutta ei miehenä. Mietin pitkään missä vika on ja syytin itseäni, kunnes tajusin etten se minä olekaan.
Mukava nähdä että teitä on samanlaisia löytyy täältäkin jotka tuomitsee tietämättä sen enempää asiasta, tuntuu kuin entisen kanssa juttelisi..
Mulla meni monta vuotta että sain itseni kasaan sen piilovittuilun ja nollaamisen takia, ja tajusin että olen jotain muutakin kuin ovimatto ja perseenreikä ja osaan jopa tehdäkin jotain oikein.Joten kiitos KOVASTI sun analyysista, eikähän JOKAISELLA erolla ole syynsäkin, mulla ei vaan ole tapana mollata exää koska menneet on menneitä ja nyt on nyt. Teidän mister kaikkitietävien on turha mulle selittää että minä rikoin liittoni. Mukava nähdä että teitä riittää jotka jaksatte repiä muiden ihmisten vanhoja haavoja auki! Te miehet kyllä kaikki olette ihan samasta saatanan kusipäämuotista tehtyjä!
Itse sanoit, että asiasi olivat kuten nm. Eijalla. Eli ymmärsin väärin ja olisi pitänyt vastata Eijalle. Enkä muutenkaan tarkoittanut, että ero olisi ollut yksin sinun vikasi.
Mutta ihmettelen kyllä, miten reagoit heti, kun kaikki kommentit eivät ole vain mielisteleviä. Silloin sinulla on ongelma, jos erosta on kuusi vuotta ja sinusta tuntuu, että joku netin "kusipää" voi vielä repiä haavasi auki.
Ei ollut tarkoitus tuomita ketään, vaan puhuin asiasta yleisesti ottaen psykologian näkökulmasta ajateltuna. Mutta myönnän, että tekstini oli ehkä hieman provosoiva. Pyydän anteeksi, taisi aamu alkaa sen takia huonosti.
kun meistä jokainen, näkee asioita omalla tavallaan. Tällä palstalla eletään suurilla tunteilla. Omasta puolestani voin sanoa, että x rakastui ja jäin lasten kanssa. Syytä yritettiin kaataa päälleni, just samoista syistä. Xn turhautuminen omaan elämäänsä.
Minä kun olin se kiltti mies, josta tuli vain kaveri. Miehiä syytetään, etteivät osaa keskustella. Kuinkahan se totuus oikeesti on? Suuria päätöksiä lasten kustannuksella. Kyllähän se minullakin koville otti. Tuskin minä ja lapset unohdamme koskaan asiaa. Vaikkakin oma elämäni ja ihmis suhteeni on jotenkin kunnossa, meillä kun ei ole tunne asioissa on ja off asentoja. Omien vanhempien erosta on 35 vuotta ja vieläkin kun me sisaret näemme, joskus keskustelu siirtyy vanhempieni eroon. Näillä asioilla on pitkä aikaiset vaikutukset. Joskus jopa lasten kohdalta elin aikaiset. Itse en ole lasteni mieltä kääntänyt äitiään kohtaan päin vastoin.
Minulle on turha sanoa, että erot ovat kauniita asioita ja kaikilla on oikeus elämäänsä. Toisen päätöksen takia minä ja lapseni olemme joutuneet rahallisesti koville. Hyvinhän minulle kävi kaikki rakkainpani ovat lähelläni.
Älä turhaan revi pelihousujasi! Ei täällä kukaan voi Sinun asioistasi tietää, eikä pidäkään. Kaikki täällä toivoo parasta. Se vaan on eri aikoina eri ihmisille erilainen. Valinnan vapaus.
Palstan tarkoitus on anonyymi. Vain sillon voi antaa kiperiäkin mielipiteitä. Joskus ne voi antaa eniten ja koskettaa, kuten näkyy.
Asiat näyttää erilaisilta, kun niitä katsoo eri ihmisten kokemuksista käsin. Siitä voi olla hyötyä. Harkitut teot tutkitaan joka suunnasta ennakolta. Kaikkea hyvää !
aloittanut tätä ketjua vaan vastasin vain Eijalle, en siis kysynyt mielipiteitä omaan tilanteeseeni, tai mikä se joskus oli.Niinkuin sanoin, jokaisella on syynsä eroon, ja kaikkia syitä ei täällä tarvitse sanoa, mun tarkoitus oli vaan rohkaista Eijaa omaan päätökseen, oli se mikä oli, eikä saada syyteryöppyä niskaan siitä minkä valinnan itse tein vuosia sitten.
Aamu meni pilalle ja itkin raivosta, nyt.. enää ottaa pannuun että kirjoitin tuon ensimmäisen viestin. Oppia ikä kaikki.
Olen pahoillani tästä, yleensä nykyään olen positiivinen mutta tuo osui arkaan paikkaan. Jokainen ilmaiskoot mielipiteensä, ei siinä mitään. Samalla lailla kun "Mies" yleistää naiset pettureiksi, minä näköjään vieläkin yleistän miehet ihan omaan ö luokkaansa, mikä sekin on ihan yhtä typerää ja lyhytkatseista, eikä varmasti paremmaksi muutu vastailemalla tänne.
Ihmettelet reagointiani..
Kyllä siihenkin selitys on, niinkuin aina kaikkeen on, mutten sitä tässä rupea sen enempää analysoimaan, syitä on monia ja lopulta "mitta täysi", taitaa olla vieläkin.
Olen pahoillani tuosta nimittelystä.
Muitakin "eronneita" hereillä tähän aikaan :)
Nyt tuli kyllä huono omatunto, jos sain sinut itkemään??? Olet sitten joutunut pettymään miehiin useastikin..?
En todellakaan halunnut sinua syyttää ja luettuani tuon viestisi Eijalle, huomasin sen olevan ihan kannustavaa luettavaa. En minäkään ketään haluaisi patistaa jäämään huonoon suhteeseen, vaan kehotan vain katsomaan kaikki kortit ennen lopullista ratkaisua. Ja miettimään, voiko suhteen hyväksi todellakaan tehdä mitään. Kun ihminen omassa päässään pyörittelee asioita, niin ne valitettavasti kiertävät yleensä vain samaa rataa, eikä rakentavia ajatuksia tyhjästä synny. Siksi esim. parisuhdeterapia on hyvä ratkaisu.(suuri osa eroavista jättää tämänkin keinon kokeilematta)
Otan vastaan pahoittelusi ja myös minä olen todellakin pahoillani siitä, että onnistuin pilaamaan aamusi..
Uteliaisuuteni kylläkin heräsi, olisi kiva kuulla mitä sinulle on käynyt elämässä, mutta jos et siitä halua kertoa, niin eihän sille mitään voi. Kyllähän varmaan tiedät, että kaikki miehet eivät kuulu siihen pahimpaan Ö-luokkaan, siihen ryhmään sitäpaitsi kuuluu ihmisiä sukupuolesta riippumatta.
Parempaa lauantaiaamua toivotan sinulle. Voisin tuoda virtuaalikahvikupin vuoteeseen hyvitykseksi tyhmistä jutuistani.. :)
vain sen että, päätökset mitä tehdään, voi sattua vielä vuosien päästä. En myöskään minä tahtonut syyyllistää sinua kat. Tarkoitin myös miehiä, kun sanoin noista päätöksistä, ero asioissa. Minä olen pettynyt naisiin se on totta, niinkuin sinä miehiin. Täytyy vain yrittää kanavoida se positiiviseksi, toista sukupuolta kohtaan. Harmittaa vain, kuinka heppoisilla syillä ihmiset eroavat. Kuinka monta miestä on joutunut pahoihin ahdinkoihin ja vain että mies oli liian kiltti. Noita esimerkkejä löytyy kapakoista ja hautuumaista. Täytyy olla todella vahva luonne, joka pystyy jatkamaan eteenpäin. Lapset kun usein miten jäävät äidilleen. Miettikääs mies yrittää tehdä kaikkensa perheensä eteen. Mikään ei riitä, mikä tyhjä tunne. Lapsia näkee kun näkee, ei kuitenkaan saa antaa hyvän yön suukkoja ja satuja kuten ennen. Kaikki tämä vain siksi, että on liian kiltti, taikka että nainen elää henkilökohtaista kriisiä. Vielä kerran anteeksi kat olet hieno ihminen, koittakaamme selvitä elämästä hengissä, huomioimalla muitakin. Jaksamista
Liian kilttejä miehiä ei ole olemassakaan. On vain itseensä tylsistyneitä naisia. Kun ei muutakaan osata, alkaa nenänkaivu, - verta omasta nenästä. (Pätee myös miehiin)
Yllättävää on, että suurin ja pysyvin viha näyttää pesivän sillä suunnalla, missä ongelmat on aiheutettu, toista petetty salaa vuosikausia. Erottu, ja kun taivas ei siitä syntynytkään, alkaa vihanpito. Sen kiltin olisi pitänyt pystyä estämään ! Sen vika ! Saakelin pylväspyhimys !
Yleistäminen kunniaan ! Muutoinhan ei voida oppia mitään näistä elämän ja yhteiskunnan lainalaisuuksista. Saati laatia sääntöjä.
Muutoin olen sitä mieltä......, että tylsien, mutta muutoin kelvollisten avioliittojen, joissa on lapsia, pelastaminen kuuluu yhteiskunnalle.
Avioliittolaki uusiksi !
hereillä pikkasen liian myöhään, eilen en ehtinyt vastailemaan.. kevätsiivoukset ja mullanvaihdot..
Ja kyse tuossa ei niinkään ollut muut päonnistuneet suhteet, vaan monia vuosia tunnetut ystävät/hyvät kaverit, tai no, keitä pidin niinä. Mulle ystävät on ihmisiä joihin voin luottaa, ja mun käsitteeseen ystävyydestä seksi ei liity pätkääkään, eli naiset ja miehet on samalla viivalla.
Kun erosin, siinä puolen vuoden sisällä kaikki ne miespuoliset ihmiset joita olin pitänyt avereina, jotenkin oletti että haen uutta Suhdetta, ehdotuksia sateli, eitä ei ymmärretty alkuunkaan, ihan kun eronneena olisin jotenkin Muuttunut sen saman vanhan ystävän sijaan yleiseksi kauppatavaraksi, se oli tosi loukkaavaa.. yksi mies jonka olin tuntenut toistakymmentä vuotta teki jotain tosi anteeksiantamatonta. Eron aikaan myös yksi hyvä
naispuolinen ystävä teki itsarin.. mä masennuin tosta kaikesta ihan totaalisesti ja menetin luottamuksen miehiin. Lyhyt versio, yksityiskohtia en halua muistella eikä niillä enää ole merkitystäkään. Meni monta vuotta että sain asiat selviksi omassa mielessä, jo liitossa tuhotun itsetunnon ja omanarvontunnon takasin ja annettua noita muitakin asioita anteeksi..En tosin suoraan kellekään, nuo "ystävät" katosi mun elämästä ikuisiksi ajoiksi. Vieläkin huonoina päivinä se repii mua..Sitäkö ne koko ajan odottikin? Eronneen naisen arvo todellakaan ei ole yhtikäs mitään, niinkuin jo tuo teidänkin kommentti osoitti hyvin. Itse taas, näin siinä kaksinaismoraalia; se mitä mun luulemat ystävät olikin todellisuudessa..se miten te miehet tuomitsette heti suoralta kädeltä kaikkien olevan pettureita ja juoksevan juuri miesten perässä, ja sitten kuitenkin itse juuri olette sellaisia.. Mitä tarkoitin vanhojen haavojen aukirepimisellä on tuo kaikki yhteensä.Eniten mua rassaa oma sinisilmäisyys..jos ystäviin ei voi luottaa, vaan ne loukkaa, keneen ja mihin sitten voi..? Opin että mikään tässä maailmassa ei ole sitä miltä se näyttää ja lopusta en edes halua tietää. Masentunut en enää ole, en viimeiseen pariin vuoteen, mutta itsepuolustusvaisto on liiankin korkea vielä ja pienet asiat saa mut ihan tolaltaan. Turhauttavaa aina huomata se.. Luulee että asiat on ihan kunnossa jo, ja sitten kuitenkaan ei, tulee raivo päälle jos jotenkin sanotaan sellaista että itsepuolustusvaisto herää. No, pikkuhiljaa.
Mitä tulee ö-luokkaan, enpä ole antanut kenellekään miehelle mahdollisuutta osoittaa että muitakin luokkia on.. ja tuskin annankaan. Kyllä tätä palstaa lukiessa huomaa selvästi mitä miehet ajattelee. Virtuaalikahvikin pistäis mut hyppimään seinille, kiitos tosin tarjouksesta:)
Onneksi sentään on lapset, töitä, terveys, naispuolisia ystäviä, omat mielenkiinnon kohteet, kyllä niilläkin pärjää ihan hyvin:)
miehet ja teidän kaksinaismoraali.. Niinpä niin, me eronneet naiset ollaan pohjasakkaa, mitäs siihen enää lisäämään.Kyllä tällä palstalla tuo suuntaus on vahvasti esillä -miehet on puhtoisia pulmusia, me naiset kaiken pahan alku ja juuri. Petetään tai ei petetä, annetaan tai ei anneta, ikinä se ei ole oikein. Ja naisenhan paikka on hellan ja nyrkin välissä, vaiko, niiden pitää juuri oppia tottelemaan miehiään ja ottaa moitteet rakentavalta kannalta, eikä loukkaantua moisista pikku asioista ja arvostuksen puutteesta, sehän se tuo siihen tylsään liittoon lisäpuhtia kun on jotain mitä parantaa itsessään.
Lobotomia kunniaan.. jos muu konsti ei auta...
laitoin ylhäällä viestiä niistä syistä,siinä oli niin monta muuta asiaa jotka vaikutti mun elämään ja ajatuksiin samaan aikaan, ja ne asiat taitaa vielä kaivella mua..valitettavasti. Mä inhoan kaikenlaista lokerointia, ja itsekin kuitenkin syyllistyin siihen samaan. Tarkoitus ei ollut loukata, oma reaktio oli turhauttava, ei siihen muuta voi lisätä. Taitaa olla syvän itsetutkiskelun aika...
Mitä tulee hienouteen, en pysty sellaisia asioita näkemään, ja tuskinpa sitä olen, en usko että moni on. Joskus luulin että mulla on hyvä ihmistuntemus, ja että on aitoja ihmisiä ja niitä pintaliitäjiä.. hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä, kuvittelin että pystyn erottamaan kuka on kuka ja kuinka väärässä olinkaan.. Toisia ihmisiä ei koskaan tunne..kuka tahansa voi olla ihan mitä tahansa. Monet ihmiset ei edes tunne itse itseään, evät tiedä mitä haluavat, kuinka muut vois sen tietää? Ehkäpä se on yksi syy siihen että avioeroja on niin paljon..en tiedä..
Meillä on exän kanssa yhteishuoltajuus ja lapset voi mennä sinne koska haluaa, ex saattaa pistäytyä täällä viikollakin, joten meillä mikään ei ole keltään pois..lapsilla juuri on 2 kotia. Taisi olla vuosi eron jälkeen kun vihdoin sain sanottua exälle että tuo mollaus on loppu nyt, koville se otti. Monta monituista kertaa olen jälkeenpäin miettinyt että milloin se alkoi, vai olinko vain niin totaalisen sokea?
Miten sellaista ei näe? Olin kotona lasten kanssa 5 vuotta, kunnes menin takasin töihin, ja silmät pikkuhijaa avautuivat. Turruinko siihen? Montakohan muuta turtunutta tänäänkin kuuntelee miehensä sättimistä, että perunat oli liian kypsiä, liha sitkeää, tolu laimennetaan KYLMÄÄN VETEEN, mitä hittoa sä olet mennyt ostamaan?, itse opiskelin työn ohessa, ja kun sain 5sen, mies luki mitä olin kirjoittanut.. ja totesi että jo mulla on kummallinen tyyli sanoa asioita, ei ne asiat tolla lailla edes mene, miten sait 5sen tästä?! Mies olisi silloin eron aikaan halunnut jatkaa tai yrittää uudelleen, mutta en voinut.. kuinka olisin voinut , sellaisen ihmisen kanssa joka ei arvostanut mua laisinkaan? Loppuaika riideltiin.. kyllä siinä lapsetkin kärsi tilanteesta.
Se että kerroin miehelleni ettö haluan erota oli varmasti mun elämän rohkein teko.. ja en kadu sitä tippaakaan, ainoastaan sitä etten nähnyt omaa tilannetta aiemmin vaan todella luulin että en osaa yhtikäs mitään. Tai, tehdä asioita siten kuin ne olisi pitänyt tehdä. Jos olisin jäänyt suhteeseen, olisin minä se joka olis siellä hautuumaalla...paljon itsetuhoisia ajatuksia silloin pyöri päässä.
Nyt, vuosien kuluttua, asiat on ihan ok exän kanssa, pystytään jopa juttelemaan ihan asiallisesti tärkeistä lasta koskevista asioista ja tekemään päätöksiä yhdessä. Meille se ero oli se ainoa oikea ratkaisu, molemmat ollaan tyytyväisiä elämään nyt, minäkin, jopa tuon luottamuspulan kanssa voi elää ja silti ei tarvitse olla onneton.
On ollut monta vuotta aikaa pohtia asioita ja pistää ne oikeaan tärkeysjärjestykseen, erottaa jyvät akanoista..
Hyvää jatkoa ja jaksamista sulle ja tsemppiä; positiivista mieltä... sitä aina tarvitaan..
En enää kommentoi täällä, yleinen buumi täällä valitettavasti on se mitä se on, ja jos nyt asia tulikin selväksi, tuo naisten syyllistäminen ihan kaikkeen täällä näyttää olevan liiankin yleistä ja just osoittaa miten 2naamainen tämä maailma onkaan, omiin kokemuksiin perustuen. Ja kyllä siinä liitossa on 2 ihmistä jotka molemmat vaikuttavat asiaan, niin mun kohdalla kuin ihan kaikilla muillakin... on syy ja seuraus. Mies ei hyväksynyt mua sellaisena kuin olen, en tiedä..tosin tiedän varmasti että vanhojen muistelu ei asiaa auta, elämä on nyt eikä menneisyydessä.
Kat haluan vain sanoa, että arvostan yh äitejä ja isiä. He loppujen lopuksi, ovat tämän ajan selkärankoja. Arvostan omaa äitiäni, joka hoiti mailmalle viisi lasta ja kokolailla yksin.
Arvostan omaa työtäni, neljän lapsen kanssa ja toivon pystyväni, heistä tekemään hyviä ihmisiä.
Kyllähän me kaikki tiedämme, minkälaisia sikoja suurin osa miehistä on. Samaa voisin sanoa naisista, mutta koska naisissa heitä on vähemmän, en myrkytä ajatus mailmaani sillä. Luottamukseni naisiin ja ihmisiin on itselläni aikas alhaalla, minulla taitaa olla paljon tekemistä tällä saralla. Oma ero prosessini ei ollut mikään helppo ja siihen liittyi myös kaveri perhe ja heidän eronsa. Meillä ei lasten äidin kanssa tule koskaan, olemaan samanlaisia välejä kuin esim teillä. Kat pidä itsesi naisena ja äitinä nauti elämästäsi.
mun viesti oli pikkasen mun mustalla huumorilla höystetty; kyllä mä nykyään jo neuvon tietä jos mies sitä kyselee enkä vain mulkaise pahasti:=)
Yksin lasten kanssa ei ole helppoa, ja nostan sulle hattua kun jaksat omiasi hoitaa.. ja varmasti heistä kasvaa tasapainoisia aikuisia. Rikkinäisessä kodissa missä tapellaan, ryypätään, petetään, pahoinpidellään fyysisesti/henkisesti tai ollaan vaan muuten onnettomia yhdessä, lapset vaistoaa että asiat ei ole kohdallaan, ja silloin siitä tasapainosta voi tulla jotain aivan muuta.. opitaan väärät mallit suoraan kodista.
Mitä tulee tuohon luottamukseen ja sen puutteeseen,, niin sulla kuin mullakin.. se on vähän kuin askel eteen ja 2 taakse, mutta pikkuhijaa siitä paranee. Turhauttavinta on se että tiedostaa omat vikansa ja tietää että syyllistää ihmisiä turhankin herkästi.. vaan ei sille mitään voikaan. Ehkä kuukauden kuluttua, vuoden kuluttua.. Itselläni ei ainakaan kiire ole mihinkään ja aikahan se kliseenomaisesti on se mikä joka asiaan auttaa.. tai, niin ne ainakin väittää.
Muista myös itse nauttia elämästäsi:)
Olen kyllä monessa asiassa samaa mieltä. Esim. ystävät tuntuvat erotilanteessa kaikkoavan, mutta se voi myös johtua siitä, etteivät he tiedä, miten eronnutta voi auttaa.
Itselläni on jalostunut 30 eletyn vuoden aikana vain yksi ystävä, joka täyttää omat vaatimukseni. Eli luottamuksen. Sellaisia ihmisiä on todella harvassa, jotka eivät selän takana puhu omia asioita toisille.
Ja minulle ainakin eronneet naiset ovat samalla viivalla, enkä ainakaan juuri eronnutta naista alkaisi "vonkaamaan" (ilman kyseisen ihmisen kiinnostusta)
Mutta ihan rehellisesti sanottuna tekstejäsi lukiessa tulee väistämättä mieleen, ettet nyt ihan toipunut erosta ole, ehkäpä terapia auttaisi? Vai onko sinullakin harhakäsityksiä tyyliin, "tarvii olla mielisairas käydäkseen terapiassa"?
Itsellänikin nuo mainitsemasi elämän kantavat asiat ovat kunnossa, mutta kyllä ihmiselle(ainakin minulle), on luontaista aikuisen ihmisen/elämänkumppanin kaipuu.
Kaikesta huolimatta toivotan sinulle aurinkoista kevään odotusta, kyllä kai se elämä tästä vielä iloksi muuttuu. :)
mä taidan olla niitä jotka ei asioistaan ventovieraille puhu, tosin myönnän että joskus se olisi ollut tarpeeseen, ei tosin enää. Tiedän tätä nykyä tarkkaan mitä elämältä haluan, ja mitä teen, ja mistä mikäkin johtuu ja johtui.. ei siihen terapiaa tarvita. Mulla ne nykyiset ystävyyssuhteet on enemmän sellasia että itse kuuntelen, kuin se että puhun.. Ei ne asiat puhumalla siitä katoa mihinkään, vaan anteeksiantamalla.
Tuo on täysin totta ystävistä mitä sanoit.. mä oon erittäin "yksityinen" mitä tulee omiin juttuihin, mutta myös muiden.. Jokainen tekee omat ratkaisunsa ja elää omaa elämäänsä. Mulla on yksi sellainen jolle voin puhua asioistani jos siltä tuntuu (Ei ole Suomessa, ehkä se siksi tuntuukin turvalliselta), sitten sellaisia joille voi puhua jostakin mutta ei kaikesta, täysi luottamus puuttuu. Se mun ystävä joka kuoli, oli luotettava ystävä. Juuri puitiin viime viikolla sitä mun masennusta eron jälkeen äidin kanssa, ja uupumuksen ja masennuksen eroja, tosin kumpikaan ei täällä ole ajankohtaista.
Olen tuota itsekin miettinyt, miksi ei parisuhde kiinnosta.. On lapset joita halia, kissa jonka kanssa käpertyä sohvannurkkaan katsomaan telkkaa.. Ehkä sen alitajuisesti tiedostaa ettei ole valmis sellaseen, eikä sitä kaipaa. Kyllä kädet on täynnä töitä ilman parisuhteeen kiemuroitakin:)
Onhan sitä elämää vielä monta vuotta edessäpäin... ja sitten ehtii muutakin jos mieli muuttuu.
Ja kyllä se elämä iloksi muuttuu... ne on ne pienet asiat mitkä sen onnen tekee, ei se, että ollaan yhoita ja ilman toista puoliskoa.. no, mun kyyninen ja sarkastinen mielipide:)
Minulla kanssa ei ole kiire, parisuhteeseen tai suhteisiin. Olen samoilla linjoilla kanssasi, halin lapsiani ja kaksi kissaa makoilee vieressäni iltaisin. Toki minulla nais ystäviä ja seksi suhteita on. Samoin erossa hyvin valikoituneita ystäviä, joiden kanssa vietämme iltaa ja keskustelemme. En vain enään luota heihinkään täydellisesti. Eteenpäin sano mummu hangessa.
Oli vielä pakko kirjoittaa, kun tuntuu, että ajatellaan aika lailla samoin asioista.
En myöskään itse erotessani käynyt terapiassa, juuri samasta syystä kuin sinä. Sitä vastoin luin paljon psykologista kirjallisuutta ja löysin sieltä paljon vastauksia parisuhteeni ja myös omiin "ongelmiini".
Ainoastaan tässä asiassa meillä taisi olla pieni ajattelumaailman ero: "Kyllä kädet on täynnä töitä ilman parisuhteeen kiemuroitakin:)"
Itse elän vielä toivossa, että kahden henkisesti "valmiin" ihmisen suhteessa ei olisikaan kiemuroita..
Ainakaan paljoa.. ;)
sanonta.. kävin pikana lekurissa(poltin eilen käden maitiaisnesteellä ja tarvitsin kortisoonia), siellä oli mummo joka oli kaatunut hangessa ja murtanut käden.. joten..varovasti ettiäpäin siellä hangessa ettet liukastu ja satuta itteesi:)Taitaapi koskea meitä kaikkia tuo ohje..Hyviä jatkoja sulle.
täällä pohtinut niitä asioita..ehkä, jos olisi lukenut alan kirjallisuutta, olisi tajunnutkin asiat paremmin eikä märehtinyt niitä niin pitkään. Viimeisin kirja jonka luin oli Hessen Arosusi..siskon "pakottamana". Vissiin hienotunteinen yritys sanoa mulle että pistäs sitä tossua toisen eteen ja ala jo elämään..
Kyllä mäkin joskus mietin että jossain joskus tulevaisuudessa voipi olla vielä jotain parisuhderintamallakin, ja jotain ihan toimivaa ja hyvääkin.. mutta tällä hetkellä, oman itseni tuntien, se on siellä mappi öössä se.. ja tärkeysjärjestyksessä ei edes listattuna.
Kyllä itse pitää olla kokonainen ja onnellinen, ennenkuin pystyy ketään muutakaan onnelliseksi tekemään.. raaka totuus. Luottamus on se kaiken ä ja ö, ja ilman sitä, mikään suhde ei toimi. Mä olen ihan tyytyväinen mun elämään nyt, mutta valmis suhteeseen.. sitä en ole, joten asiaa en edes ajattele, enkä tällä hetkellä kaipaa pätkääkään, mutta suuntaan energian muualle. Sitten joskus kun saa ne palapelin viimeset palaset kohdalleen.. voisi vaikka avata silmiäkin vähäsen ja katsella ympärille. No ihan varovasti tosin.
Kauhean vaikea antaa osuvia neuvoja, kun ei elämäänne kunnolla tunne eikä kuvaamasi tilanne "räikeästi pielessä" (väkivalta, pettäminen, alkoholismi, tms.)
Arvauksena sanoisin, että olette tutustuneet nuorina ja varmasti aidosti rakastuneet -- mutta kasvaneet erilleen, nuoruuden ihastus ei kehittynytkään rakkauden kautta välittämiseksi.
Tai, olette olleet laiskoja suhteessanne. Kumpikaan tai toinen ei ole osallistunut suhteen ylläpitöön ja "huoltamiseen" -- toinen otetaan itsestäänselvyytenä ("naimisissa kun ollaan, tässä sitä sitten köllötellään hamaan loppuun asti" -- iso VIRHE kuvitelma). Ei ole jäljellä niitä pieniä huomionosoituksia, yhteisiä harrastuksia, toisen tervettä ihailua ja rakastavaisten "hulluttelua" => suhde näivettyy, ollaan "kämppiksiä". Kyllä ystävyyskin kuuluu isona elementtinä parisuhteeseen, mutta jos se ainoa mitä jäljellä .. niin äkkiä tehkää asialle jotain (ero helpoin vaihtoehto, ei välttämättä paras).
Jos mies ei aavista, niin ota asia puheeksi -- olisi muuten pitänyt ottaa jo aikaa sitten. Ja mitä tahansa teet, niin älä avioliittoasi jatka suvun tms. takia, vaan koska tahdot / tahdotte.
"it takes two to tango"
"Mies tuskin aavistaa edes, että mikään on huonosti."
Tuohon taitaa kiteytyä teidän ongelmanne.
Meitä jo sinkkuna olleina on jotka etsitään kunnollista kumppania,yksin oloa jo riittävästi teki mieli elämässä saada jotakin esim kesämökki ja kaikkea yksin se vaan tuntuu monet suunnitelmat mahdottomilta, kohtuullista että vapautatte tarpeettomat hyvät miehet metsästyksen kohteiksi.
Hyvin sanottu. Itsekin pitkän parisuhteen päättymisen jälkeen olen saanut huomata, että erosurujen lisäksi on myös elämän rakentaminen käytännön tasolla(juuri kesämökki, talo ym.) aika hankalaa yksinään, vaikka kohtalaisesti tienaisikin. En tällä toki tarkoita, että paria ansiotarkoituksella hakisin :)
Vaan tuntuu silläkin saralla elämä toivottomalta.
Jos rakkaus on kuollut niin mitään kesämökkejä ja taloja ei edes suunnittele. Minä jos kuka tiedän että silloin kun se on rakkaus on ihan finito niin hyvä kun jaksaa toista katella saatikka alkaa suunnittelemaan mökin ostoa. Jo puhuminenkin olisi jotain jos olisi puhuttavaa. Kun parisuhde muuttuu sisko-veli suhteeksi, on vitsit vähissä.
Avioliiton ollessa ihan pielessä se yksinäisyys on niin kauheaa ettei sitä voi uskoa. Yksin saat tehdä ihan kaiken. Harrastaa ym. Ei voi edes kylään mennä katsomaan toisten onnea. Tulee paha mieli ja kateus.
Niin, onhan siinä toikin puoli. Onhan se elämänkumppani tosi tärkeä juttu. Pohdin vain sitä, että mikä on minkäkin arvoista. Se, että riutuu kuivassa suhteessa, mutta on kaksi asuntolainan maksajaa ja kahdet tulot, on yksi näkökulma ja vaihtoehto.
Täytyy punnita näitä asioita ja ottaa asia puheeksi miehen kanssa, että mitä se ajattelee tällä hetkellä ja mitä se haluaa tulevaisuudelta.
Nämä vaan on sellaisia asioita, joita haluaa itse miettiä ensin, että tietää varmasti, että on tosissaan. Tietyllä tavalla keskustelu kuitenkin hetkellisesti romahduttaa sen toisen, jolle ehkä asia tulee yllätyksenä.
Siksipä juuri kumppani kierrätykseen jos vaikka tarvitsija löytyis,
Älä nyt vaan avioliittoja ja lapsia harkitse rakkaudettomassa liitossa, vaikka asuntolainalle olisi kaksi maksajaa ja sukulaiset närkästyy jos eroatte...
Sen virheen kun teet, niin seuraavaksi luetaan tuolta uskottomuusosastolta tilityksiä (tos.näk. miehesi kirjoittamia) miten tässä nyt näin saattoi käydä kun kaikki oli OK. Ja seuraavaksi sinä tiedustelet täällä miten elatus- ja tapaamissopimukset laaditaan.
Totta on, että sinun syytä asioita ensin pohtia keskenäsi .. mutta siltä et voi välttyä, että kissa nostettava pöydälle miehesi kanssa. Ellet niin tee, lakaiset ongelmat maton alle, mistä ne takuulla tupsahtaa esille entistä isompana tuskana. Ja kyllä se mies tilanteenne toimittomuuden aistii ... mutta hänellä (-kään) ei taitoa tai voimia keksiä miten asiaan puuttua (ja tämä kommentti tuli kokemuksesta).
PUHUKAA toisillenne!
Ettäkö vaikeneminen ja kärsiminen auttaa,kun se kumppani voi jollekkin olla tosi hyvä,ruma vertaus, mutta autokin johon on tympäännytty annetaan vaihdossa ja joku ostaa ja on onnellinen
Se viesti oli oikeastaan tuolle N28:lle. Enkä teidän elämästä osaa sanoa, muuta kuin että jos oikein tarkkaan kuuntelet sydäntäsi, niin varmaan kuulet, mitä se käskee tehdä. Eli itse ainakin uskon, että sisimmässään tietää mikä on oikein.
Ja tuohon, että mietit ensin itse asioita: Minun mielestä asioiden pyörittely omassa päässä ei voi mitenkään auttaa tilannetta. (On kokemusta, voit uskoa.) Koska ihan oikeasti miehesi voi luulla että asiat on hyvin, emmehän ole ajatustenlukijoita. Ja siksi pitäisi puhua, ennenkuin on myöhäistä.
Hyvä keino on myös ottaa vaikka kuukauden aikalisä. Jos teillä ei ole lapsia, niin se kai onnistuu helposti.
Luin juuri tuon Fisherin kirjan Jälleenrakennus.(kun täällä palstalla sitä on kehuttu) ja voin sanoa että kannattaisi lukea kaikkien parisuhteessa "riutuvien", eikä vasta eron jälkeen. Siitä saa todella paljon oppia ihmisluonteesta. Olisinpa itsekin saanut sen käsiini jo muutama vuosi sitten. Sitä uskallan suositella kaikille eronneille lämpimästi. Ja muutenkin toivotan jaksamista kaikille näiden asioiden kanssa painiville.
Jos naislla on noin tylsää yksin, ei noista ole iloa kellekään. Päästäkää ne uroot vapaiksi !
Ota hatkat, älä jää tuleen makaamaan niin kuin minä tein. Nyt on sit kaikki päin ....
Meillä on ero nyt vireillä samasta syystä.Lapsiakin on.Jos alatte tehdä lapsia,eropohdinnat ehkä hieman lykkääntyvät,mutta ongelmat ovat maton alla odottamassa.Sitten kun on vauvan takia mahtavat univelat ja elämä rutiininomaista,silloin saattaa tilanteet kärjistyä.Eroaminen on moninkertaisesti kauheampaa,jos on lapset jotka on huomioitava kaikessa!Kuka haluaisi vammauttaa viattomat sielut omien ratkaisujensa takia?Ja kuitenkin ero on sittenkin se viimeikädessä ainut ratkaisu jossain vaiheessa.
Minunkaan mies ei lyö,ei ole juoppo tai narkkari,hän tekee töitä ja on kaikin puolin ok etenkin heidän silmissään jotka sinkkuna seuraavat sivussa kuinka HYVÄ MIES siinä onkaan!!!Hän ei vaan tee tikkua ristiin liittomme eteen.ei huomioi naistaan(minua),yhdessä ei harrasteta ,tehdä mitään.Illat istun ja kirjoittelen päiväkirjaa tai lueskelen,kun mies katsoo tv.tä niin myöhään kuin sieltä jotain tulee.Jos yritän jutella,olen aina häiriöksi.Tunteista ei etenkään keskustella.Myös minun "analyysini"ärsyttävät häntä,jos yritän yksin keskustella.Saan mennä ja tulla miten haluan,mies hoitelee mielellään lapsia.Hän myös tekee taloustöitä ihan mukavasti.Jos shoppailen tyhjyyden tunteeseen,ei hän valita rahan menosta.Mutta läheisyyttä ei heru vaikka kerjäisi,hellyyttä ei ole.Seksi on seksiä,ihan tyydyttävää,mutta ei mitenkään hellää.Suorittamista.kun kumpikin saa orgasminsa,sillä hyvä ja vessaan.
Niinpä sitten viime syksynä sain tarpeekseni.Olin moneen otteeseen puhunut tarpeistani ja siitä että näivetyn jos en saa läheisyyttä.Mies jos yritti parantaa tapansa,sitä kesti korkeintaan pari viikkoa,että hän halaili silloin tällöin tai muisti kukkasin tms.Ja minusta kun se ei niin paljon vaadi,että toisen huomaa arjessa,lähinnä tahdon asia se on!Koin mitättömyyttä j ariittämättömyyttä naisena.Tunsin olevani kuin huonekalu,joka aina vaan on olemassa,huomasi sitä tai ei!Nyt on asuntopaperit jätetty ja huoltajuusasioita puidaan hyvässä hengessä.Saa nähdä miten meidän perspektiivimme puolin ja toisin muuttuu,kun osoitteet ovat eit.Näemmekö kauempaa tarkemmin?Tuleeko sellainen olo,että kaikki oli liian hyvää heitettäväksi menemään ja halu rakentaa uudestaan vankemmalle pohjalle...Vai huomaammeko että rakkaus on todellakin sammunut.En tiedä.Tiedän vain olevani itselleni velkaa tämän mahdollisuuden.Elän täällä kerran,on oma valintani,jos haluan näivettää itseni 3-kymppisenä!Kukaan ei minulta voi sellaista vaatia.Olen velkaa itselleni mahdollisuuden tarkastella asioita kauempaa.Olen oman onneni seppä.Elämälle ei ole käsikirjoituksia tai reseptivihkosia,joista oikeat ratkaisut selviäisivät!Ne selviävät vain elämällä ja kokeilemalle rohkeasti.
Toivotan kaikille samojen asioitten kanssa puntaroiville aurinkoista kevättä!!Oma prosessini alkoi jo vuosia sitten samankaltaisista pohdinnoista.Olen siirtymässä realistisin mutta toiveikkain mielein eteenpäin.En voi hävitä mitään.Koko elämä on auki,edessäni kirkkaana ja valoisana!!!
Kiitos viestistäsi Tuutikki. Pystyn hyvin kuvittelemaan, että olen samassa tilanteessa, kuin nyt, vuoden kuluttua. Vaikea ottaa se askel, kun ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja onko se oikea ratkaisu. Miten sitten, kun olen yksin ja paluuta turvalliseen, mutta tylsään suhteeseen ei ole.
Antaisin tuon miehen kyllä teille kesämökistä unelmoivat ja toivoisin, että hän löytäisi jonkun joka häntä rakastaa ja tekisi hänet onnelliseksi. Minä en siihen kykene vaikka mitään vikaa hänessä ei ole.
Laita lehti-ilmoitus.Näin pääset varmistamaan että kuka hänet saa.
Vaikka keltainen porssi osastolle vaihdetaan:
Vaihdetaan vähänkäytetty mies ja kesämökki pappatunturimopoon!
Eikö olisi ideaa häh?
Mulla oli just tollanen. Tylsä, puhumaton, ei kukkia, ei kehuja, ei henkistä seuraa, surkea keskustelija, laimeaa seksiä, työ oli tärkein asia, työasioista ei kerrottu koskaan mitään.
Mutta uskokaa tai älkää, olin suht. koht. tyytyväinen. Yksinhän tänne tulee ja lähtee. JA SEN VÄLINKIN JOUTUU OLEMAAN PÄÄASIASSA ITTENSÄ KANSSA.
Mies ei estänyt mua, komennellut, vaatinut, kutistanut, sitonut hellaan, haukkunut. Tuli mukaankin, ei katsonut edes urheilua. Ihan hyvä mieheksi. Ei niitä pidä arvioida naisten mitoin.
Miksi mieheen tai vaimoon ei kiintyisi ? Kiintyyhän koiraankin, -tosin ne ovat uskollisia.
Voisikos tästä tilata toisen samanlaisen ? Sellaisen, jolla olisi mieluummin purjevene ?
Ai niin, miksi sitten erosin ?
Enhän minä. Sihteeri äkkäsi herkkupalan.
Näinhän se on. Parisuhde vaatii toisilla enemmän työtä, toisilla vähemmän. On kyllä aivan selvä fakta, että näillä eroa haikailevilla on oma(ehkä puolisonkin) henkinen kasvuprojekti vielä pahasti kesken. Ensin täytyy olla sinut itsensä kanssa, tietää, mitä elämältään ja parisuhteeltaan haluaa. Vasta sitten voi parisuhde toimia kunnolla.
Jos asiaa on pohtinut jopa vuosia, niin on aivan selvä, että muukin mättää, kuin parisuhde.
Parisuhde on vain (tärkeä) osa elämää, se ei voi olla elämän koko sisältö.
Sama homma, miehessä ei tosiaan ole mitään vikaa, mutta en saa tunteitani viritettyä rakkauden tasolle.
Ilmeisesti tunteeni eivät todellakaan ole kovin lämpimiä miestäni suhteen, kun puhelinpalsta-ideakin tuntuu hyvältä ja naurattaa.
Miehen tunteet minua kohtaan näyttävät olevan kovinkin rakastavat. Ehkä on tullut joku pakokauhu, kun on huomannut, että etäännyn ja toimin kaveripohjalta. Pesen pyykkiä, hoidan kotia ehkä paremmin, kuin normaalisti, kun ei ole muuta tekemistä kotona. Ei jaksa lässyttää turhanpäiväsiä. Ahdistaa ajatukset yhteisestä tulevaisuudesta.
Meneeköhän tämä ohi?
Ymmärrä hyvä ihminen pane mies kierrätykseen katsotaan osattaisko rakastaa
Jos sulla onkin meneillään oma kriisi siitä mitä haluat tehdä elämälläsi? Mies ja perhehän voi olla tukenasi eikä esteenä. Kunhan itse päätät, mitä haluat. Olenko optimisti ?
Optinismia ja vastuun ottoa, itsestä ja muista rakkaista. Ymmärrän kyllä, jos alkoholi tai väkivalta kyseessä. Oman kriisin hoitoon uhrataan lapset ja puolison tulevaisuus. Huvittaa sanonta "minulla vain yksi elämä". Jos on lapsia niin se ei vain ole niin.
Vastuu ihmiset vastuu!
Avioliito lupauksessa on "myötä ja vasta mäessä".
Ei tarvitse rakastaa, kunhan kunnioittaa toista.
Ennen kaikkiea pitää lupauksensa.
Miehekästä kerrankin mieheltä.
Kuka sen rakkaudenkin on määritellyt ? Synonyymi on pikemminkin PELKKÄ seksi, vaikka pitäisi olla syvä kiintymys. Luottamus puolison henkisiin ominaisuuksiin ja tasa-arvoiseen kumppanuuteen.
Suurin rakkauden osoitus on hoitaa yhdessä maailmaan saatetut jälkeläiset.
Älkää hyvät ihmiset tälle palstalle puhuko tuollaisia. Täällä kuuluu vain kertoa siitä, miten ero on ainoa ratkaisu ja turha pitää yllä kulissiliittoja.
Kun itse erosin joku aika sitten, oli tämä palsta minusta todella lohdutonta luettavaa. Kommenttia tyyliin, aika parantaa, elämä jatkuu, se oli kaikille parasta jne. Eikä minkäänlaista rakentavaa keskustelua. Jos joku miettii takaisinmuuttamista, tämä tyrmätään heti. Vaikka itse asiassa mahdollisuudet suhteen onnistumiselle ovat melko hyvät.(mikäli molemmat osapuolet ovat sisäistäneet eron syyt oikein, mielellään terapiassa)
Se on vain todella sääli, koska tälläinen anonyymi keskustelu mahdollistaisi paljon sisältörikkaampaa tarinointia.
Itse olen paljolti samaa mieltä rakkauden käsitteestä kanssasi ja oman eroni olen kääntänyt voitokseni.
On itsestään selvää että et voi jäädä nykyiseen tilanteeseen.
Olet kohta alkoholisti taikka masentunut taikka jotain muuta kurjaa. Usko vain että sellainen vaara on olemassa.
Sinun on kuitenkin oltava rehellinen mihesi ja myös itsesi vuoksi.
Sattuu mieheesi kun puhut asiasta, mutta vielä enemmän häneen sattuu jos kaikki vain tapahtuu ymmärätämättä miksi.
On vain ymmärrettävä ettei tunteet ole ojailtavissa, etkä voi elämääsi uhrata.
Olen itse mies ja kokenut saman.
Alkuajan suremisen jälkeen elämäni on parempaa kuin koskaan liiton aikana.
Eroa ja pian.Olen itse kokenut tuon saman ja tiedän,että toisen tuskaa ja kipua on vaikea ottaa vastuulleen.Mutta hei,me eletään vaan kerran,mieti omaa elämääsi.Minä menin naimisiin ja teimme pari lasta,siltikin vaikka tunsin sydämessäni jotain suhteesta puuttuvan.No lopulta hain itse myös eron ja se on ollut hirveä shokki miehelleni,mutta uskon että kun hän toipuu kaikesta,hän tulee löytämään onnensa muualta,ihan varmasti meille jokaiselle on jossain se oikea.Ehkä päätöstäsi vaikeuttaa se,että et vileä ole valmis luovuttamaan häntä toiseen syliin...Minäkin vetkutin ja viivästelin,mutta koitti päivä,jolloin olin varma,että kestän päästää hänet vapaaksi ja itseni myös.