Olen ollut 22 vuotta avioliitossa, menin 19-vuotiaana ja mieheni oli 21-vuotias. Olemme olleet pitkään onnellisiakin ja kaksi lasta meillä on. Jossain vaiheessa mieheni alkoi puhutella ja arvostella mua rumasti, jota jatkui vuosia. Itse en tunnustanut edes itselleni ongelman vakavuutta. Sitten tuli seinä vastaan ja mieleni horjui vakavasti, sairastin psykoosi, josta olen kolmen vuoden jälkeen toipunut työkuntoiseksi. Saimme miehen kans vuosi sitten puhuttua hänen kielenkäytöstään minua kohtaan ja tilanne on aika paljon korjaantunut, mutta ei kokonaan. Muutosta kuitenkin on tullut. Nyt kuitenkin tilanteeni on se, että huomaan olevani väsynyt mieheeni ja liittooni. Milenterveyteni horjuminen oli mulle melkein liikaa. Kuitenkin eroaminen pitkästä liitosta tuntuu vaikealta, mutta en oikein pysty kunnioittamaan miestäni siksi, mitä hänen pahat sanansa minussa aiheuttivat. Onko tästä ulospääsyä ja miten väsymykseni voisi loppua?
Väsyminen avioliittoon
*lumitähti*
71754
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jospa miehesi pystyisi karsimaan loputkin arvostelut ja rumuudet puheestaan.Pyydä ja vaadi asiallista ja kaunista kielenkäyttöä. Parisuhdeterapiat.- leirit ovat antaneet joillekin liitoille piristysruiskeen. Olet varmasti herkkä ihminen,ja uskoisin musiikin kirjallisuuden tai jonkun harrastuspiirin tuovan vaihtelua elämääsi.Tietenkin jos haluat terapiassa keventää mieltäsi ja saada uutta näkökulmaa tilanteeseen on sekin varteenotettava vaihtoehto. Väsyminen mieheen ja avioliittoon noin pitkän yhteiselon jälkeen on ymmärrettävää.mutta siihenkin voi vaikuttaa muutenkin kuin raskaan avioeroprosessin kautta.Ulospääsynä ikävistä muistoista on yksi lähestymistapa käsitellä siihen liittyvät tunteet vaikka psykologin kanssa.Väsyminen.fyysinen kohentuu kunnonhoitamisen kautta.psyykkinen väsyminen voi olla helpompi käsitellä ammatti-ihmisen kanssa. Selviydyt kyllä.Hyvää kesän alkua täältä susirajalta!
Vietimme vastikään kultahäitämme. Avioliiton alkuvuodet olivat vaivalloiset. Pieksin vaimoni kerran. Kadun sitä vielä tänäkin päivänä. Kun sain jonkinlaisen armon vaimoltani, ehdotin sopimusta. Pyrimme joka päivä pitämään toinen toisemme hyvällä tuulella. Aina se ei tahdo onnistua, mutta kuitenkin. Kokeilkaa jos huvittaa.
Telkkarista tuli kerran englantilainen dokumentti, jossa kamera kuvasi perheen arkipäivää aamusta iltaan. Sen jälkeen perhe katsoi sen videon terapeutin kanssa. Yksi sun toinen perheenjäsenistä tuijotti videota epäuskoisen mykistyneenä. Kaikkein rumimmin käyttäytyneet totesivat olevansa ihan hirvittäviä ja epämiellyttäviä ihmisiä. Perheen isä pyyhki kyyneliään ja totesi masentunena: "Olen aivan hirveä isä, miten minusta onkin tullut noin kamala???" Eli, monet eivät todellakaan tajua huonoa käytöstään. Minun lähiperheessäni äidillä ja siskolla on tapana kimpaantuneena päästellä sammakoita suustaan. Isän ja veljen kanssa peräännyimme kotiloissa aina nurkkaan. Jopa siskon pieni tytär kysyi kerran: "isi, miks äiti puhuu noin rumasti?" Sisareni vain ei tajua loukkaavansa rakkaimpiaan, hän pitää "suorapuheisuuttaan" jopa jonakin hyveenä. Sitten isä kuoli yllättäen sairaskohtaukseen. Äidin viimeinen muistukuva isästä oli se, miten hän itse naputti, nalkutti ja haukkui tätä. Sitä hän ei pystynyt antamaan itselleen anteeksi ja sairastui myös psykoosiin. Hän oli kolme kuukautta suljetulla osastolla hoidossa. Eli lähiperheessäni se rumia puhuva lopulta sairastui itse. Ei äiti ole siitä äksyilystään täysin pässyt, olen vain päättänyt siitä hänelle huomauttaa, joka kerta kun se nalkutus alkaa olla loukkaavaa. Sitten hän itkee ja pyytää anteeksi "temperamenttiaan" ja alkaa luetella koottuja selityksiä miksi nyt on niin stressiä mikä saa hermot kiristymään jne. Olen kuitenkin todennut, että kun rauhallisesti sanon, että "Ei toiselle saa sanoa noin kamalasti", niin se helpottaa minua itseäni ihmeesti. En siis suoranaisesti syytä ketään, totean vain ettei niin rumasti saa puhua. Tiedän olevani oikeassa ja se yksi lause aivan ihmeesti vahvistaa minua. Pelkästään arkana kuunteleminen saisi minut ahdistumaan ja vatvomaan asiaa pitkään yksikseni. Voimia sinulle.
Miehesi pitäisi lukea tämä: Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa
Samoin minulla..pitkä avioliitto yhden ainoan miehen kanssa.Nyt 5 viimeisinä vuosina olen myös henkisesti väsynyt ja myös masentunut aika pahasti on tapahtunut paljon sellaista mitä en ikinä miehelleni voi antaa anteeksi. kyse ei pettämisestä.en tosiaan ja tiedä miten meidän käy..itse olisin valmis jättämään hänet.
Kuinka moni meistä kituuttaa epätyydyttävässä avioliitossa vain sen vuoksi,että ajattelee aina vain muita perheen läheisiä tai vanhanaikaisesti.kunnes kuolema teidät eroittaa. Erään papin sanoin:"rakkauden kuoleminen,on se kuolema joka eroittaa." Pitäisi oppia uhrautumisen sijaan,ajattelemaan.Onko oikein itseä kohtaan,pitää elämänsä kärsimyksen täytteisenä,jos sen kerran voi muuttaa.
Minulla hiukan samaalainen tlilane kuin sinulla, olen täs ajatellut seksiä naisfen kesken, mitästäs sie, asun Kemisaä.