Kirjoittelin eräässä edellisessä keskustelussa itsetunnosta ja itsevarmuudesta, niin kerron vielä oman tarinani. Tämä on yksinkertainen ja konkreettinen esimerkki... jos tästä on jollekin jonkinlaista apua, niin hyvä niin.
Joitakin vuosia sitten kävin tämän astisen elämäni alhaisimmassa kohdassa. Olin sairastanut syömishäiriötä pitkään ja koin vahvasti, että aikani on tullut. Inhosin itseäni, enkä ajatellut, että tilanteesta olisi enää mitään ulospääsyä, paitsi se viimeinen keino, eli elämäni päättäminen. Koin vahvasti, että itseinhoni ja kyvyttömyyteni rakastaa itseäni olivat syynä pettymyksiini ihmissuhteissa.
Pitkä tarina lyhyesti: olin siis aika huonossa kunnossa, kun tapasin elämäni rakkauden. Mutta juuri siksi, että juuri hän ja juuri hänen rakkautensa tuli vastaan, pystyin luopumaan itseinhostani ja vastaanottamaan hänen rakkautensa.
Se ei ollut raskasta tai vaikeata sillä hetkellä, kun se tapahtui. Koin sen ennemminkin "patojen murtumisena", aivan kuin olisin päästänyt irti kaikesta entisestä, se tuntui helpotukselta. Ilman kyyneliä tämä muutos ei tullut, sillä kun ensimmäisen kerran kerroin hänelle rakastavani häntä, itkin niin kovasti, ettei puheestani meinannut saada selvää. Hän luuli, että jotakin pahaa oli tapahtunut. Vaikka antautuminen hänen rakkautensa armoille oli helpottavaa, niin oman rakkauteni tunnustaminen itselleni sisälsi oman kuolemani kohtaamisen: "jos tämä ei onnistu, jos sinä jätät minut tämän jälkeen, jos otat tämän minulta pois, niin tiedän, etten voi jatkaa elämääni". Olin saanut hänen rakkautensa ja elämän kauneuden ja niistä luopuminen olisi murskannut minut. Vaikka tämä kuulostaakin kornilta näin kerrottuna, niin silloin se oli vakava paikka minulle, otin valtavan riskin. Koska tiesin, että tämä on nyt se, tämän vuoksi annoin kaiken, minun piti luopua kaikesta tutusta ja turvallisesta, ja jos hän päättääkin, ettei rakasta minua enää, niin menetän kaiken. Kaiken. Sillä kerralla, kun tunnustin rakkauteni hänelle ensimmäistä kertaa, pyysin häneltä, ettei hän jättäisi minua koskaan, mistään syystä. Näin jälkeenpäin ajateltuna, olin kuin pikkulapsi, joka vain itkee ja haluaa vanhempiensa ehdotonta rakkautta.
En ole saanut pettyä, uskon tähän rakkauteen enemmän kuin mihinkään maailmassa. Ajatuskin tästä rakkaudesta luopumisesta saa minut epätoivon valtaan. En tiedä, mikä hänessä ja hänen rakkaudessaan juuri sillä hetkellä, siinä paikassa sai minut luopumaan kaikesta. Sen tiedän, että se voi tapahtua kaikkein epätoivoisimmassakin paikassa elämää.
:)
Itsetunnosta, taas.
Erilainen.
9494
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
sinulle ja rakkaudellenne! :)
tuosta ei hyvä seuraa. Onpa siinä miehellä taakka kannettavanaan. > No, ensimmäinen vastaaja oli tippa silmässä, joten minun mielipiteeni jälkeen tilanne on taas tasoissa. Toivottavasti unitilasi pystyy jatkumaan koko loppuelämäsi, ihan totta.
Toivon myös kaikkea hyvää, mutta kannattaa onnen huuman syrjässä opetella myös pärjäämään itsensä kanssa. Luonnollinen tai tapaturmainen kuolemakin voi korjata rakkautesi pois eikä suinkaan heittäytyminen hänen kanssaan samaan hautaan ole sinun elämäsi vaihtoehto. Anteeksi, kirjoituksesi on kiva ja hienoa että se oikea tuli oikeaan aikaan sinulle mutta elä silti itsesi, älä toisen ihmisen kautta =)
Niinhän se on, että elämä yllättää kun kaikki on päin helvettiä :) Minäkin olen ollut vakavasti masentunut ja itsemurhan partaalla sekä huonossa suhteessa. Sitten tapasin nykyisen mieheni ja olen kasvanut ihmisenä huimasti. Oikea ihminen rinnalla kasvattaa rikkinäisestä kokonaisen ja vahvistaa itsetuntoa. Voin jo rakastaa itseäni, koska en olekaan niin kamala ihminen kuin luulin. Ensin pelkäsin, että en selviäisi, jos joskus eroamme. Nyt tunnen, että selviän mistä vaan. Hän on eheyttänyt minut ja mikään ei enää pelota. :) Lisäksi olen oppinut, että kaikella on tarkoitus. Jos en olisi elänyt huonoja aikoja ja kärsinyt, en osaisi arvostaa ja vaalia niin paljoa sitä, mitä minulla nyt on. Elämä on ihana ja ihmeellinen. Katkeroitumisen sijasta ikävät asiat voi ottaa opiksi ja kasvaa ihmisenä ja auttaa muita.
alatoobia että... Kaikella on tarkoituksensa vielä sokerikuorrutuksena päällä.
Mä toivon sydämestäni, että sä saat joskus kohdalle sellaisen onnen, että tiedät, mitä tarkoitan :)
tekstiä , en jaksanut lukea loppuun =/
...kaikille vastauksistanne. Älkää olko huolissanne, kyllä minä osaan pitää huolen itsestäni ja omista asioistani. On hyvä huomata, että kirjoitukseni herätti vastakaikua, sillä teen tämän puhtaasti auttaakseni muita. Hyvää kevättä kaikille! :)
ettäsinulle kävi noin, mutta olen 100% varma että minulle ei tuosta noin vain tupsahda, kornisti "kun vähiten odottaa" jotain ihmistä, joka rakkaudellaan korjaa minut. Ei niin vain käy. Olisi käynyt jo jos olisi ollut käydäkseen.