Moi!
Minä tunnun kuuluvan tähän ihmisryhmään, joka päätyy aina ihmisten "luottoystäväksi", mikä siis tarkoittaa roskakorin hommaa. Olen miettinyt tätä ilmiötä.
Olen kyllä luotettava, vahva ja määrätietoinen. En valita, en inise, kannan vastuun itsestäni. Mutta jotain muutakin tässä on oltava, mitä en huomaa, joten auttaisitteko te tajuamaan?
Jos autokyyti on satunnainen, en pyydä siitä rahaa. Jokaisen aikuisen pitäisi tajuta itsekin joskus maksaa takaisin päin. En halua pyytää rahaa pikkuasioista periaatteesta. Joten: ihmiset eivät maksa. Eivät maksa, tarjoa kahveja eivät muista. Okei, eihän kaikki tajua. Tämä on esimerkki pikkuilmiöistä.
Ystäviä on vain pari. He muistavat ja auttavat, kuten minä heitä. 2/3 miehiä, yksi nainen. Loput sen sijaan... No, naiset purkavat huoliaan, kysyvät neuvoa, pyytävät kyytiä, muuttoapua, ja kannustusta, kuulijaa... Mutta eivät itse pidä yhteyttä, tarjoa apua, eivätkä ehdi pyydettäessä, eivät oikeastaan edes koskaan huomioi, että puhuvat puhumistaan vain itsestään, ja kaatavat kuin roskatynnyriin kaikki paskat. Miehet yrittävätkin iskeä, jos se ei onnistu, myös "ystävyys" loppuu siihen. Pääosin, kun tarve loppuu, he katoavat.
Naiset löytävät miehen ja minä olen heitettävissä pois. Viimeistään, kun lapsia saadaan, minä olen vain pahan päivän varalle: minullehan voi sitten soittaa, kun menee huonosti ja muutenhan ei tarvitsekaan muistaa. Jos olen muuttanut, enkä olekaan lähipiirissä enää, on myös ystävyydet unohtuneet.
Parisuhteissa asiat kaatuvat pikkuhiljaa päälleni. Yksi asia toisen jälkeen jää minun hoidettavakseni. Tai sitten viehätän itsetuntonsa korjaajia. Minulla, ihmisenä, ei ole virkaa, vaan sillä mitä ihmiset hyötyvät. Miehet haluavat kompensoida, hauskaa seuraa, mitä milloinkin, kunhan olen olemassa heitä, enkä itseäni varten.
Tämä on pintapuolinen raapaisu, mutta ehkä siis tiedätte mitä tarkoitan... Mutta mikä tekee ihmisestä hyväksikäytettävän? Toki autan, mutta en ole avuton, enkä "nynny". Toki olen ennakkoluuloton, ja itse hirveän rehellinen, joten on vaikea lukea, jos joku valehtelee, mutta miten ne sen tietää..?
Kaverit tuntuvat pitävän itsestään selvänä, että päälleni voi kaataa mitä tahansa, eikä minulla ole huolia tai murheita, ja jos on, ei tarvitse koskaan varoa... Hmmm.
Kun olen yrittänyt keskustella asiasta, se ei yleensä tuota tulosta, eikä ihmiset tunnu ymmärtävän. On jotenkin ärsyttävää, että joku alkaa "vaatia oikeuksiaan".
Toivottavasti tämä nyt oli riittävän selkeä juttu, mutta itse olen tyytynyt sitten tähän. En siis pidä yhteyttä juuri enää ihmisiin, en luota kun näihin kolmeen, enkä juuri yritä rakentaa ihmissuhteita... Hmm. Mutta ehkä olen itse tehnyt sitten jotain. Mitä sinä sanoisit? Oletko törmännyt ilmiöön?
Ketä sinä kohtelet näin? Onko sinulla ystävä, jota pidät itsestään selvyytenä ja miksi?
Kenet sinä olet unohtanut ja miksi?
Milloin ystäväsi on roskakori?
ystävyyttä miettivä
251715
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
28 vuoden ikään ehtineenä olen onnistunut tunnistamaan tuollaiset "ystävyydet" ja lopetan alkuunsa. Roskakorina ei ole kivaa.
Niin, kun mä en todellakaan tunnsta niitä heti alkuunsa, enkä tee edes ihmisistä mitään mielipidettä ensivaikutelman tai edes ensi viikkojen perusteella. Mistä sitä tietää millainen ihminen sitten kuitenkin on? Miten sä löydät niitä oikeita ystäviä? Jollainlailla sä olet onnistunut siis muuttamaan itseäsi, että tunnistat heidät, uskallat sanoa, ja että sulla on siis muitakin ystäviä... Ja tuleeko enää niitä "ystäviä" kun olet alkanut heidät tunnistaa? Jotkuthan sanoo, että kun ongelman tunnistaa ja ratkaisee se katoaa kokonaan. Onko sulla käynyt näin vai miten? Ei, roskakorina ei ole kivaa. Tuntuu just kuin olisi oikeasti merkityksetön, ja käyttötavaraa, enkä voi ymmärtää noitten ihmisten käytöstä, kun itse yritän aina huolehtia muistakin ja että kaikki menisi jotensakin oikeuden mukaisesti. Mä en siis jotenkin vaan tunnista enkä ymmärrä sellasta käytöstä. Mutta onhan se siis opeteltava.
Tarkkaile että jos et ota pitkään aikaan yhteyttä, niin ottavatko he. Jos siis yhteydenpito on kovinkin yksipuolista, niin ehkä siitä voi alkaa jotain johtopäätöksiä tekemäään. Ja sit jos sä aina kysyt kun näette heidän kuulumisia, mutta he eivät sinun, on tilanne minusta aika selvä... Mutta tiedän että se on hankala jos kaikki kaverisi ovat sellaisia, niin ei sitä tyhjälleen haluaisi olla, mut on vain yritettävä löytää uusia. Ja sitten kuten mun tapauksessa, osa kavereista ovat siinä rajoille, välillä aattelen että olen heille vain varakaveri, mut sit välillä tuntuu että olenkin tärkeä heille. Eniten mua tuottaa vaikeuksia vetää se rajan, kun kaikki ovat kuitenkin joskus aika ikävästi kohdelleet, siis olleet itsekkäitä tms. joissakin tilenteissa.
Niinpä, mihin vetää raja, ja minkä ymmärtää... En itekään oikein tiiä, ja tottahan mä ymmärrän, että eihän kaikista vaan jää ystäviä. Ja itsekin on joskus itsekäs. Mutta mietin myös, mitä itse tekee, mikä sen aiheuttaa, koska kun tähän kerran törmää aina, niin ilmeisesti mä jollainlailla viestin, että näin saa tehdä. Enpä tiedä. Mulla ei ole harmainta aavistustakaan olenko yli näitten kolmen ihmisen tärkeä kenellekään. Olen myös miettinyt, että onko vaan he, kenellä ikäänkuin ystäviä on paljon, sellaisia, jotka tähän "hyväksikäyttöön" sopeutuvat jotenkin paremmin. Voihan sekin olla. Ehkä mä odotan ihmiseltä vaan liikaa. Suurin osa ei pidä yhteyttä koskaan, jos en pidä. Eivät tule kylään, eivätkä ainakaan matkusta toiselle paikkakunnalle. Minun pitäisi kyllä mennä heidän luokseen aina, ja ei siinä, saan sentään kutsuja, että tule tänne. Mutta tietkö... Voisko joku muukin liikuttaa joskus sitä persettään? Miten se on aina niin vaivanloista heille, mutta mä kyllä joutasin hyppäämään ja mun jotenkin oletusarvosesti pitäiski. No, ei se, en tee sitä enää, ei siinä mitään. Ihmettelen vaan, miten yksinäinen sitä sitten onkin :)
Noi on minullekin tuttua. Räikeimmät ovat tunnistettavissa ja niistä ihmisistä osaan ottaa etäisyyttä. Eniten kuitenkin vaivaa naiset jotka ysävystyvät minuun, ovat päivittäin yhteydessä, kunnes löytävät miehen ja sit häipyvät, eivätkä halua enää olla yhteydessä. Siinä mua ärsyttää että jos useita kertoja viikossa keskustelee mesellä tunnin ajan puolivuotta, niin olet uhrannut valtavasti aikaa heihin, mutta sitten et olekkaan oikea ystävä heille, koska livenä eivät halua tavata ja sit roskiin joudut kun mies astuu kuvioihin :(
Tässä nelikymmpisenä lueskelen noita edellisiä ja ah niin tuttuja juttuja. Nuo on paljon kiinni ihmisen luonteesta ja kasvatuksesta.Mä olen ikäni ollut se kuuntelija ja auttaja. Nyt yritän tietoisesti muuttaa toimintatapojani sillä asiat ei muutu itsekseen.Vähän edistystä on jo näkyvissäkin.
saman olen itse huomannut omassa tuttavapiirissäni. Ollaan menty läpi kouluajat, opiskelut, rakkaudet ja erot ja uudet rakkaudet, ilot ja surut, koko elämän kirjo. Aina minä olen ollut se kuuntelija ja ymmärtäjä, auttajakin. Marttyyri en ole enkä sellaiseksi ala, mutta toisinaan tuntuu, että joillekin olen vain pelkkä roskakori, keneen turvataan silloin kun elämä kolhii ja on vaikeaa. Ystävyys on vuorovaikutteista, iloineen ja suruineen, pitäisi muistaa ystäviä myös silloin kun menee hyvin ja kenties sillä toisella hieman huonommin. Itsekin olen tietoisesti ottanut etäisyyttä sellaisiin ihmisiin, jotka muistavat minua vain silloin, kun heillä menee huonosti ja tarvitsevat kuuntelijaa. Terve itsekkyys on hyvä asia, tiedän olevani liian kiltti ja aktiivisesti siihen pyrin muutosta tekemään.
Kyllähän tuossa muutamia tuttuja juttuja tuli. Olen alkanut itse oivaltamaan, että ongelma on paljolti omien rajojen vetämisessä. Luin kirjan kiltteydestä kipeät, ja siellä verrattiin yli-kilttiä henkilöä kuin avoimeen taloon. Siellä talossa kaikki on avoinna aina ja lähes kaikille, jonne sitten ihmiset tulevat, sotkevat, jättävät jälkensä, kunnes talo on kaaoksessa ja itse joutuu korjaamaan jäljet. Talo on täyttynyt kaikenlaisesta liasta ja törkystä, mutta kukaan muu ei tule auttamaan edes siivoamisessa. Itsellä tällä hetkellä n. 3-4 semmoista kaveria, joita nään säännöllisesti. Tähän olen karsinut kaveri-piirini. Jos huomaan että yhteydenotto koskee aina jonkun asian tarvitsemista, saatan jättää kokonaan viestiin vastaamatta. Jos joku ei pidä itse yhteyttä, lopetan minäkin yhteydenpidon. Ja vaikka kaverisi miten puhuisi pitkään ongelmistaan, niin älä lopeta omien ongelmiesi kertomista. Ystäväsi nimittäin voi tottua tuohon rooliin, että kun hän puhuu, niin sinä kuuntelet. Jos ystävälläsi on ongelma, niin muista kertoa myös omistasi ja tuo ilmi miten hänen mielipiteensä on sinulle tärkeä. Ja jos huomaat miten joku ei anna takaisin mitään, mitä sinä olet muille uhrannut, niin lopeta se antaminen itsekin. Ei helmiä kannata sioille heittää. Moukkahan se on, joka ei tajua takaisin mitään antaa. Itseä repii erityisesti tilanteet, missä ystävyys tuntuu olevan ensin aitoa ja molemminpuolista mm. yhteydenpidossa. Mutta kun sitten henkilön elämässä tapahtuu jotain muutoksia (muuttaminen, opiskelut, työt tms) niin yhteydenpito lopetetaan vähin äänin. Ei edes viesteihin tai puheluihin vastailla. Mutta jos henkilö jää vaikka työttömäksi, tulee vierailemaan kaupungissa, sairastuu jne niin johan ollaan tulossa ilomielin kahville ja viettämään yhteistä aikaa. Ei ystävää kohdella noin, että työnnetään ensin pois, ja vedetään sitten takaisin, ja työnnetään taas pois, aina oman elämäntilanteen mukaan.
Siis munkin on vaan jotenkin... Opittava tuo. Olen itsekin karsinut aika rankalla kädellä, ja tosiaan siihen kolmeen se taitaa jäädä. Mutta toi oli hyvä pointti, että "Ja vaikka kaverisi miten puhuisi pitkään ongelmistaan, niin älä lopeta omien ongelmiesi kertomista. Ystäväsi nimittäin voi tottua tuohon rooliin, että kun hän puhuu, niin sinä kuuntelet. " Koska sekin on varmaan totta: ehkä mä totutan ihmiset siihen rooliin... Koska en itse halua valittaa, ja kun itestä tuntuu pahalta, niin en halua kaataa mitään toisten niskaan. ja sitten ehkä itse luon sen tilanteen, missä mä olen pelkkä kuuntelija ja roskis. Törkeetähän se on, mutta... Mutta täytyy saada selvyyttä, ja tehdä muutos, koska ei kohta luota enää kehenkään ja itsekin käyttäytyy kakkamaisesti, koska luotto on mennyt. Joten teen tässä nyt urakkaa. Kiitos, tässä paljon hyvää vihjettä. "Jos huomaan että yhteydenotto koskee aina jonkun asian tarvitsemista, saatan jättää kokonaan viestiin vastaamatta. Jos joku ei pidä itse yhteyttä, lopetan minäkin yhteydenpidon." Näin mäkin aijon tehdä. Ainakin pikkuhiljaa. Paitsi tietty jos se kuuluu niihin kolmeen, ketkä tekee munkin puolesta asioita.
Hyvä jos viestistäni oli apua! Olen saanut kantapään kautta oppia nämä asiat ja kauan siihen on mennytkin. Myös sellaiset ihmiset, ketkä jotenkin rajoittaa ja hankaloittaa liikaa omaa elämää, saavat elämästäni jäädä. Mutta toki tää on varmaan jatkuva prosessi ja vieläkin mulle on toisinaan tosi vaikea sanoa ei ja kieltäytyä jostakin. Helposti tulee ajateltua että "ystävyys velvoittaa". Mielestäni sinun ei tarvise liikaa miettiä tuota, että mitä jos vain lisäät toisen taakkaa. Tietenkään ystävänä ei halua lisätä muiden murheita, eikä käyttää roskakorina varsinkin jos itsensä sellaiseksi tuntee, mutta joskus omien murheiden kertominen voi myös vapauttaa sitä toista omien ongelmien taakasta. Yleisesti ottaen kyllä olen sitä mieltä, miten ihmiset ovat hirvittävän itsekkäitä tänä päivänä. Nekin ketkä alussa vaikuttavat vilpittömän hyviltä ystäviltä, saattavat alkaa käyttäytyä hirveän itsekkäästi kun paremmin tutustuu.
Minäkin olen huomannut, että itsekkyys on jotenkin lisääntynyt. Tai kai sitä aina ollut.. Tuntuu pahalle, että muutama hyvä ystäväkin on tehnyt niin, että kun heillä itsellään on asiat meneet hyvin, niin yhteydenpito ja kaikki yhdessätekeminen on jäänyt. Itse yrittänyt kysellä kuulumisia ja ehdotellut tapaamisia, mutta aina "kiire". Eräskin hyvä ystävä tapasi miehen, jonka jälkeen yhteydenpito on jäänyt tosi vähiin. Sitten kun heillä on huonoja aikoja, niin minäpäs olen kelvannut kuuntelijaksi. Enää en siihen roolin ryhdy, jos muutenkaan ei seurani kiinosta enää. Monesti varsinki naiset tuntuvat unohtavan ystävänsä siinä vaiheessa kun tapaavat miehen. Toki sen ymmärtää, ettei sitten samalla tavalla ole aikaa ystäville kun on muutakin elämässä, mutta on se kyllä törkeää ettei kiinosta enää sen ennen niin hyvän ystävän kanssa olla tekemisissä. Tunnutaan ajattelevan vain että pääasia että minulla on seuraa ja asiat hyvin. Mitäs muiden tunteista.
Ymmärrän hyvin tunteesi. Myös minusta tuntuu pahalta tuon kaltaiset tilanteet. Tajuan kyllä että arvojärejstys voi muuttua kun mies astuu kuvioihin tai yhteydenpito vähenee, mutta sitä en ymmärrä että viesteihin/puheluihin jätetään kokonaan vastaamatta. Itse kyllä nykyään toimin niin, että jos joku alkaa seurustelemaan, niin jätän suosiolla tämän kyyhkyläis-parin vähemmälle huomiolle. Ja sitten itsekkyydestä.. hirveän monet alkavat esittämään toiveitaan tai vaatimuksiaan milloin mistäkin kun tajuavat toisen kiltteyden tai anteliaisuuden. Pidin yhtä vierasta täällä monta päivää, ja ärsyttää kun hänen mielestään pöydälläni ei olisi saanut olla yhtään tavaroita, koska ne häiritsevät hänen olemistaan ja lukemistaan. Halusi mennä myös paljon aikasemmin nukkumaan kuin minä, jolloin huoneessa ei olisi saanut tehdä mitään, ettei hänen yönsä häiriinny (minulla on vain yksi huone). Ei saanu pitää valoa, ei olla tietokoneella, ei lukea jne.. Aamulla olisi pitänyt nousta samaan aikaan hänen kanssaan ylös ja mennä laittamaan aamupalaa. Minähän nousen omassa kodissani milloin lystään ja jos ei vieras osaa itelleen aamupalaa tehdä luvankaan kanssa niin olkoon sitten syömättä. Ihmiset näyttävät jotenkin tottuvan tietynlaiseen kohteluun, ja alkavat sitten vaatimaankin sitä itse jatkossa. Mutta ei tässä voi syyttää ku itteensä, sillä siitähän se lähtee, mitä itse sallin ja mitä en.
On mukava, että tavallaan voi puhua asiasta, eikä vaan "päättää olla itsekäs" tietkö, on helpottavaa jotenkin, että joku muukin tekee samaa työtä: antaa rohkeutta! Tänään juuri asetin uudet ehdot muutamalle tyypille, jotka luulivat, että hyppään ja palvelen. Siis ystävällisesti ja asiallisesti kyllä, mutta määrätietoisesti, että näin on asia ja tästä ei neuvotella. Ja se meni oikein hyvin, yksi ehkä suuttui, mutta mulle ei edes tullut enää paha mieli! Mahtavaa, ennen olisin murehtinut ja valvonut varmaan ensi yönkin. Nyt ei, mitta tuli täyteen. Ja tuo on niin tottta: itse kouluttaa ihmiset kohtelemaan itseään jollain tavalla ja vihdoinkin mä tajusin, että vaikka kuinka odottaa, että muut vaan tajuaa, niin se voi olla liikaa odotettu, eikä sille mitään voi: me ollaan erilaisia, eikä kaikki pahalla ole itsekkäitä, eivät vain ajattele! Eikä yksinäisyys pelota enää mua, itseasiassa vähemmän. Että en pelkää, että vaikka en aina olisi kiltti, jäisin yksin. Tottapuhuen, yksin mä olen just nimenomaan ylikilttinä ollut, joten mitäs hävittävää tässä on ;) ? Ja: kiltti voi olla olematta ylikiltti, ehkä mäkin nyt tajuan sen. Eikä aina tarvitse olla kiltti ja epäitsekäs ja se ystävä, joka sitä vaatii, ei ole ystävä. Mutta! Älkää ihan heti ja automaattisesti unohtako seurustelevia ystäviä, nimittäin mulle kävi silloin just niin ja se oli todella kurjaa: se oli yksi tapa ystävien jälleen olla pitämättä yhteyttä. Itse pidin ja harrastin ja yritin olla yhteyksissä, mutta muutama ystävä ei enää pyytänyt minnekään, kutsunut mukaan jne. kun mullahan oli mies. No, nyt ei ole miestä, eikä niitä ystäviäkään, koska he vaan kaikkosivat miehen tultua. Sanokaa ennemmin vaikka, että "haluaisin lähteä ulos juttelemaan ilman noita seurustelukumppaneita, olisiko siihen joskus aikaa?" tai vastaavaa. Älkää suoraan jättäkö ystäviä etäälle. Vasta sitten, jos oikeesti toinen ei tee itse mitään, niin sitten :) Ollaan tästä lähtien sitten reiluja MYÖS itseämme kohtaan, tai ainakin yritetään. Kertokaa, jos vielä keksitte jotain oivaltavaa, ja kiitos jo näistä!
Pitää oikeasti vain sanoa suoraan, että käytät minua hyväksi vaan. Tai sitten sanot vaan ei, en jaksa, ei ole aikaa, teen vain rahasta jne. Ihmiste käyttävät AINA toisiaan hyväksi. Jos joku, jota et ole nähnyt vuosiin soittaa ja tarvitsee apua on se selvä merkki, että sen avun takia hän soittaa Opettele sanomaan ei. Olet miellyttäjä ja siksi ihmiset tekee noin. Minäkin olen.
Tuhannet kiitokset näistä neuvoista, olen pyörinyt jo neljä pitkää vuotta palstalla odotellen rakentavia vastauksia postaukseeni!
Minusta kolme ystävää on paljon. Loput ovat tuttavia vain. Itselläni on vain yksi sellainen ystävä, jonka tiedän varmuudella olevan rinnallani myös pahana päivänä. Sairastuessani huomasin sen.
Muistan lukeneeni Hesarin tiedesivuilta tutkimuksen, jonka mukaan ihmissuhdeverkoston laajuudesta riippumatta hyviä ystäviä voi olla vain muutama. Ei siis kannata katkeroitua. Itse autan ihmisiä odottamatta vastapalveluksia silloin kun itsestäni tuntuu hyvältä tehdä niin. Mutta olen joutunut opiskelemaan sanomaan ei eikä kukaan pidä enää auttamista itsestäänselvänä. KUitenkin auttaminen on itselleni tärkeä arvo. Kuinka haluaisin itseäni kohdeltavan... Se ei tarkoita, että toiset käyttäisivät hyväksi.
Kun monet kerrat huomaa joutuvansa toisten esiliinaksi tai ukkosen johdattimeksi eli hyvät ja huonot päivät vuorottelee tai välillä mielistellään ja ollaan roskikisia, niin kyllä sitä alkaa miettiä, että miksi näin käy. Ja kun miettii, niin oppii pikku hiljaa oivaltamaan miten ne tyypit tunnistaa heti alkuunsa. Tuo tässä ketjussa aikaisemmin mainittu kirja ja vertaus avoimesta talosta on hyvä!
Sanotaan että niin ihmiset biologisesti toimivat, ehkä tiedostamattaan monet, eivät ajattele hyväksikäyttävänsä? Ihminen alati kaikesta miettii mitä se tarjoaa minulle? Jos ystävä ei tarjoa ystävyytta, työnantaja työtä ja bussi palvelua, niin kiinnostus lopahtaa ja etsitää toinen. Niin se menee eikä siinä oikeastaan ole mitään muuta kuin itsensäsuojelua ja tervettä järkeä taustalla. Ongelmia tulee kun rakas ei rakastakaan takaisin, ystävä olemasta ystävä jne.
Roskakorina on kamala olla ja ehkä voi hieman pistää itseään etualalle keskeyttämällä joskus ja kertomalla omasta tilastaan. Siinä näkee että jos toinen jatkaa omaa tarinaansa eikä osoita kiinnostusta sinun murheeseesi, onko tämä tosi ystävä.
Tässä käsitellään ystävyyttä, eli kenen voidaan olettaa olevan sitoutunut ja tasapuolisesti vuorovaikutteinen.
Meidän tapauksessamme kävi niin etten tunne serkkujeni lapsia vaikka he asuvat polkupyörämatkan päässä. Ystäviä on matkan varrella ollut, mutta syystä tai toisesta yhteydenpito on loppunut. En osaa sanoa moniko ihmettelee sitä miksi minä en soita tai käy.
Mustasukkaisuus on negatiivinen tunne, mutta joskus pitäisi vaatia hieman huomiota itselleenkin jottei jäisi yksin. Uusien ystävien löytäminen on vaikeaa, niiden säilyttäminen on onneksi hieman helpompaa, muttei sekään sentään ole itsestään selvää.
Tunnistan olevani roskakori-ihminen myöskin. Olen aina kaverisuhteissa se joka kuuntelee ja odottaa vaikka sateessa koska niin ystävät tekevät?
Nyt onnistuin suututtamaan pitkäikäisen ystäväni.
Myönnän että koko kiista lähti omasta välinpitämöttmyyden purkauksesta kun toinen alkaa intoilemaan asiasta josta ei itse välitä vähääkään. Mutta nyt kun vuorokausi on vaihtunut ymmärrän että ei minunkaan pahaolo tullut tyystin tyhjästä. Olen saanut vuoden kestää ystäväni masennusta joka on vetänyt häntä aina vain pahempaan kuntoon. Kiukunpuuskat ja suoranainen vittuilu olivat arkipäivää.
Pari päivää aiemmin ystäväni sitten alkoi vaihteeksi kunnolla puhumaan tuntemuksistaan ja sanoi että poikaystävänsä on ainoa joka pitää hänet tällä hetkellä järjissään. Tämä satutti minua syvästi, ne kaikki myöhäiset illat jotka olen istunut hereillä yrittäen ymmärtää sinun pahaa oloasi olivat siis täysin merkityksettömiä? En minäkään loputtomiin jaksa.
Lopulta räjähdän aika pienestä asiasta, tein siitä härkäsen ja kaveri päätyi haistattamaan pitkät. Emme ole puhuneet sen koomin.
Ehkä näin on paras koska en ole ikinä tuntenut hänen kunnioittaneen minua tai mielipiteitäni. Olen aina tuntenut ettei hänen perheensä tai poikaystävänsäkään pitäneet harvoina kertoina käydessäni paikanpäällä. Viimeiset kaksi ja puoli vuotta kontaktimme ovat olleet etäluontoisia. Olemme nähneet noin parin kuukauden välein kerran.
Tämä ero satuttaa kipeästi ja joka tunti saan taistella halua lähettää hänelle viestin. Pakotan itseäni odottamaan pari päivää ja yrittämään sitten kirjoittaa hänelle- jos minulla en enään sellainen tarve.
En ole koskaan kertonut hänelle miten olemattomaksi tunsin itseni, ehkä kerron sen jos hän vaikka ymmärtäisi viimeinkin oppimaan olemaan täysi kiukkupussi. Luultavasti ei.
Se mitä tarvitset on ns. englanninkielinen termi "closure" jolle ei suomeksi oikein löydy hyvää sanaa, se tarkoittaa suurinpåiirtein jonkin asian saattamista päätökseen, antamalla jollekin suhteelle kunnollisen ja hyvän lopun. Ehkä sinun kannattaa päättää tämä ystävyys ja tilanne rehellisellä kirjeellä tunteistasi. Niissä ei ole mitään pahaa. Kerro miltä hänen kiukkunsa tuntuu jne. Jos hän ottaa yhteyttä sinuun niin jotain on jäljellä, jos hän soittaa haistatellakseen ta ei ota ollenkaan yhteyttä, ei hän koskaan ollutkaan tosi ystävä.
toi on niin tuttua!! just on sellasia kavereita et jos tarvii lastehoito apua niin joo mullehan voi sillon soittaa ei muullon tai matkaseuraa ikeaan tms jos ketään muuta ei oo saatu niin kyllä toi lähtee, No en mee lapsen vahix kun se todellakaan ei oo mitään herkkua! ja ykskin "kaveri" soitti vaan todellakin sillon kun sen sekopää ukko hakkas sitä tai oli jääny pakkasella ulos ja se tarvi turvapaikan!!! ja olen hälle sanonu et muutenkin voi käyä mut eipä oo akkaa näkyny ja enää en ees pyyä ja jos joku päivä ois tulossa niin sanon kyllä etten ole kotona!!! ,mun puolesta voi painua hevonkuuseen koko akka!!!
>>"niin kyllä toi lähtee"
Sinun tilaanteesi on parempi kuin minun. Minua ei kukaan pyydä Ikeaan tai matkalle.
>>"en mee lapsen vahix kun se todellakaan ei oo mitään herkkua! "
Meidän ystävämme eivät luottaneet meihin niin paljoa että olisimme kelvanneet siihen, vaikka oma lapsemme on selvinnyt hengissä ;). Mieluummin riitelevät keskenään kuin pyytävät "apua".
ei koskaan
Dollygirl kirjoitti: "Ihminen alati kaikesta miettii mitä se tarjoaa minulle? Jos ystävä ei tarjoa ystävyytta, työnantaja työtä ja bussi palvelua, niin kiinnostus lopahtaa ja etsitää toinen"
Onko tämä ihmissuhdeverkosto näin kyynistä?