Kasvatusvinkkejä

mutta väärä palsta..

tarina joka kulkee monella eri tavalla.

Minusta tarina on osuva ja palsta oikea. Monesti anoppi ja miniä -tarinoissa hiertää juuri tuo, ettei suvun asioihin saa puuttua ja toisalta odotetaan, että tulokas sopeutuu vastaan panematta olipa perheen tavat sitten miten eriskummalliset tahansa. Samahan se on hemmotelluissa lapsissa, niitä ei saa vieraat kommentoida ja komentaa, itse ei asiaan puututa vaan lapsi saa tehdä mitä tahtoo. Kaikki on sallittua MINUN lapselleni ja MINULLE. Seuratessani sodan jälkimainingeissa syntynyttä äitiäni ja anoppiani on paljon yhtäläisyyksiä. Heillä kummallakin on monta lasta ja hyvin erilainen suhtautuminen omiin lapsiinsa. He myös puhuvat siitä, kuinka itse aikanaan eivät olleet vanhempiensa suosikkeja. Miniät on heille kummallekin kiusallisia, oli miniä millainen hyvänsä. Jos on laiska, ei hyvä. Jos on tarkka ja nipottaa pikkuasioista, sekin on paha. Ei ole siis vaimon vaihto parannusta tuonut. Tuntuu, että miniän pitäisi olla täydellinen pyhimys, joka alistuisi kaikkeen ja hymyilisi vain vienosti tekipä poika ja anoppi mitä hyvänsä - eikä taatusti kelpaisi sittenkään. Mistään anoppi (pätee myös äitiini anoppina) ei ota vastuuta, vika on aina muissa. Huvittavinta ja surullisinta mielestäni on se, että oma äitini sysää vastuun poikansa käytöksestä miniälle ja on aivan aidosti hämillään, että mitä tekemistä hänellä on poikansa ongelmien ja käytöksen kanssa. Aivan kuin kasvattajana hänellä ei olisi mitään vastuuta. Pojan käytös oli ongelma jo lapsena, mutta vanhemmat vain silitti päätä ja katseli toisaalle pojan saadessa tehdä mitä lystäsi. Isä ja äiti aina totesivat, että armeija tekee miehen....ei tehnyt, senkin suorittaminen oli vaikeaa kun pojan oli vaikea alistua. Nyt on kuulemma miniän aika kouluttaa tuore aviomiehensä, jonka ohimot jo kasvaa harmaata, tavoille.....? Tanssin varmaan nakuna torilla, jos joku siinä tuossa iässä vielä onnistuu! Onneksi maailmassa on varmaan kasapäin ihan tervejärkisiä anoppeja ja miniöitä. Toivottavasti myös äitejä ja kasvattajia, jotka osaavat opettaa lapselle tapoja. Jos niitä tapoja ei perheessä ole pienenä, turha niitä on odottaa ilmestyväksi kouluiässä saati myöhemmin. Hyvä taito meille kullekin olisi osata myöntää, että teemme virheitä ja yrittää ottaa niistä opiksi.