Olen reilusti päälle parikymppinen mies,kuitenkin alta 25. Olen hetkiä asunut yksin mutta enimmäkseen vanhempieni luona maalla alueella joka kuuluu enintään keskikokoiseen kaupunkiin. Minulla ei ole ajokorttia ja menemisteni suhteen olen perheeni armeliaisuuden varassa.
Harvoin ylipäänsä keksin mitään paikkaa minne mennä. Olen silloin tällöin käynyt erilaisissa työharjoitteluissa ja -kokeiluissa sekä tehnyt hieman vapaaehtoistöitä mitä nyt voi mutta varsinaista palkkatyökokemusta minulla ei ole ollenkaan. Vuoden vaihtuessa ajattelin hommautua kortistoon mutta läheiseni ( hoitohenkilökunta) eivät pitäneet sitä hyvänä ajatuksena ja niinpä olen taas vuoden loppuun kuntoutuseläkkeellä.
Usein kun luen palstoilta erilaisia kertomuksia tyyliin "mieheni jonka kanssa asun on siellä ja siellä töissä pitkää päivää ja sitten me päläpälä" jne. ja tajuan kirjoittavan olevan minun ikäiseni tai jopa nuorempi nainen (tai mies) niin tavallaan häkellyn koska tajuan kuinka kauas ihmiset voivat jo minun iässäni päästä. Itse olen lähes vihreä neitsytmies ja minun on vaikea käsittää miten ihmiset jo minun ikäisenä kunnostautuvat pariutumaan,saman katon alle,menettävät vähintään puolet päivästään töissä ja vielä lisääntyvät samassa. Jotenkin mielessäni nuo puheet tuovat aina mieleen 30-50 vuotiaat. Jollakin tavalla tunnen jo itseni vanhaksi ja väsyneeksi,ja ne pienet ei-sosiaaliset harrasteet mitä minulla on imevät minusta paljon energiaa.
Kun olin joitakin vuosia nuorempi,tunsin häpeää kai lähinnä siitä että asuin kotona ja en ollut koulussa. Nyt ehkä enemmänkin työkokemuksen puutteesta,vaikka kovasti nyt yritänkin saada itselleni normi-ihmisen statuksen,ensisijaisesti hakeutumalla kouluun. Kun olin aikuisuutta lähentelevä ja aikuinen teini,minulla oli muutamia lyhyitä koulukokeiluja mutta jostain syystä voimani eivät silloin siihen riittäneet ja toisaalta kaverien puuttuessa ei ollut myöskään mitään esimerkkiä mitä seurata ja minulla kesti aikaa tajuta kuinka ulkopuolinen muun maailman menosta tavallaan olenkaan.
Olen saanut jonkun verran lohtua sen asian tiedostamisesta että en ole yksin tilanteeni kanssa ja monille jämpteille ihmisille tulee taantumuskausia jolloin he eivät ole yhteiskunnallisesti hyödyllisiä. Itseluottamukseni on muutenkin kasvanut hieman muiden asioiden takia niin että pystyn olemaan avoimempi elämästäni. Arvottomuuden tunne omasta tekemättömyydestäni on varjostanut minua hyvän aikaa. Jollain asteella mietin onko tämä psyykkeen tila missä nyt olen lopullinen minulle; en tiedä tunnenko itseäni vielä kokonaiseksi mieheksi. Fyysisesti kyllä olen melko hyvässä lihassa ja elinvoimainen,mutta minua varjostaa epävarmuus omista kyvyistäni ja yllä mainittu arvottomuuden ja turhuuden tunne,joka osittain johtuu epäluonnollisesta joutiluudesta ja osittain kiusaustraumoista ynnä muusta sellaisesta. Tavallaan tuntuu etten ansaitse edes valittaa jos minuun koskee,ja mietin että jos saisin tyttöystävän,olisinko oikeasti hänen arvoisensa ja pitääkö minun ehkä kulkea vielä jonkun symbolisen portin läpi joka on jonkinlainen haaste ja kasvukokemus jolloin minusta lopulta kuoriutuu oikea ja karaistunut mies josta sitten alitajuisesti myös nainen voi nähdä että olen turvallinen ja luotettava kumppani.
-
Yksi asia mikä minua kannustaa eteenpäin on entisistä kiusaajistani ja muista negatiivisista ihmisistä jotka olettaakseni ovat vielä paljon syvemmällä mudassa ilman muutokseen tarvittavaa itsetutkiskelua. Ajatus siitä että minut rinnastettaisiin jonkun teknisen seikan perusteella heihin auttaa pitämään minua liikkeellä ja taistelemaan hohdokkaamman statuksen puolesta.
Jos kaikki olisi mennyt normaalisti,olisin kerennyt opiskella itselleni peräkkäin kaksi ammattitutkintoa ja ehkä hyvällä säkällä jopa työllistyä valitsemassani ammatissa ennen 20v. ikää.
Mutta nyt olen sitten vasta aloittamassa omaa opiskelu-uraani,mitä siitä sitten tuleekin.
-
En tiedä mitä ajatella itsestäni,en tiedä mitä tarkalleen minusta ajatellaan. Onko nyt kauheaa kun minulla kesti tavallista kauemmin hakeutua sille opiskeluasteelle? Tekeekö opiskelu minusta sitten normaalin ihmisen,vaikka olisinkin nuorempien kanssa enimmäkseen? Pitäisikö minun samalla hommata jotain hanttihommia että en olisi sosiaalipummi? Entä jos en jaksa? Mitä jos olisin jo 30 vuotta ja aloittaisin kaiken vasta nyt, saavuttaisinko ikinä ympäristön kunnioitusta ja hyväksyntää? Entä nyt?
Tiedän että jos vuoden päästä en olekkaan menossa missään,ei myöskään kovin moni ole patistamassa minua minnekkään. Elämä voisi jatkua näin vielä hyvin pitkään. Tällaisessa elämässä on tietynlainen jatkuvuus ja turvallisuus,mutta se ei ole myöskään kovin palkitsevaa.
Joillakin ihmisillä on hyvin nuoresta lähtien selvät tavoitteet ja primitiivinen draivi ja kunnianhimo paikkaansa auringossa. Toisilla tätä ei niin suurena ole ja he vain yksinkertaisesti seuraavat lauman esimerkkiä ja päätyvät tekemään 9-to-5 päivää,jotain jossain,vanhuuteen asti. Sitten on sellaisia kuin minä jotka ovat tavallaan jotain ykkösen ja kolmosen väliltä. Minulla on haaveita (tosin hieman epäselviä) mutta toisaalta olen kyyninen ja ehkä jollain tavalla heikko tähän maailmaan. Yritän sopeutua siihen jotta omatuntoni olisi puhdas ja voisin tuntea kuuluvani johonkin,ja tietäisin miltä se tuntuu kun elämäni ei ole muiden kyseenalaistettavissa ja halveksuttavissa.
'Aikuistumisesta'
Twenties male
111076
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Oliks täs joku kysymys vai tekikö mieli vaan avautua?
Täällähän nimenomaan sopii avautua, niinhän sinäkin juuri teit?
Missäs muuallakaan. Mut kysyin et oliks tos jossai joku kysymys vai missasinko sen?
Missasit sen.
ei kerro tunteistaan ja ajatuksistaan ja sitten kun joku mies niin tekee, valitetaan siitäkin.
Ihmisten välisen vuorovaikutukseen kuuluu muutakin kuin kysymys-vastaus - jatkumo. Miesten on varsinkin hankala asennoitua tähän. Aloittajan tarina oli kertomus joka arvokas itsessään.
kysymystä tivaava kirjoittaja nainen mutta jos on, niin harvinaisen putkiaivoinen yksilö.
Ja silti harvinaisen putkiaivoinen.
Olen aikanaan ollut hyvinkin samanlaisessa tilanteessa ja kokemuksesta voin sanoa, että aikaahan sinulla on. Olet vielä todella nuori. Omalla kohdallani vaikeat koulukokemukset jarruttelivat elämääni monta vuotta, kunnes asioita kotona hissukseen mietittyäni, ja toki patoumia keräiltyäni, päätin uskaltaa elää. Liikaa ei kannata miettiä sitä, millainen 'status' on normien mukainen, miten muut elävät, missä iässä elämän kuuluu olla minkäkinlaisessa kuosissa.. Harva kuitenkaan kykenee täysin tai edes osittain elämään sitä "ideaali-elämää", jota meille joka suunnasta tuputetaan. Eikä tarvitsekaan. Itseään täytyy oppia kuuntelemaan. Omaa ääntään on vain joskus mahdottoman vaikea kuulla. Muistan parikymppisenä murehtineeni juurikin samaa, kuinka oman ikäisillä, ja nuoremmillakin, on jo niin ja niin paljon saavutettuna, se ja se etappi ohitettuna. Nyt tajuan huolehtineeni turhaan. Suht myöhäisellä iällä (tiettyjen normien mukaan tietenkin) lähdin opiskelemaan, pääsin työelämään, tutustuin vastakkaiseen sukupuoleen etc. eli tuo perussetti, mitä nyt hyvään tai siihen "normaaliin" elämään usein liitetään - tylsää sinänsä, koska elää voi niin monella tavalla. Mulle silloin kuitenkin tärkeintä oli nimenomaan saada nuo perusjutut kuntoon, juuri ne mitä muillakin, etten vaan olisi liian erilainen, enkä erottuisi massasta. Nyt se ei enää pelota, oma identiteetti on löytynyt ja vaikka elämä toisinaan potkii päähän, voin uskoa, että se kantaa kuitenkin. Analysoit elämääsi ja ajatuksiasi syvällisesti, harvinaisenkin kypsästi - sanoisi varmasti moni. Uskon, että löydät oman paikkasi. Älä anna pelon jarruttaa matkaasi liikaa. Et todellakaan ole yksin tilanteessasi ja sinulla on vahvuutenasi älysi - se välittyy tekstistäsi. Rohkeutta!
Historiasi kuulostaa osittain samalta kuin minun. Asuin myöhään vanhempieni luona, sairastin masennusta villin ja "päihderikkaan" nuoruuteni jälkeen. Katselin kavereiden valmistumista ja yhteenmuuttoja ensimmäisten lasten saamisiin saakka, masennus oli ja pysyi. Keskeytin useita kouluja, tuntui kuin mikään ei olisi minun paikkani. Lopulta sain sen verran virtaa että muutin suurempaan kaupunkiin ja aloitin opiskelut sekä suhdekokeilut päälle 25-vuotiaana. Seksiä harrastin ensimäisen kerran 28-vuotiaana. Nyt olen onnellinen, tasapainoinen, ammattiin valmistunut pätkätyöläinen. En seurustele tällä hetkellä mutta tärkeintä on se, että olen ollut jo vuosia ilman masennuslääkitystä. Voin hyvin. Elämä voittaa, usko pois. Kirjoitat fiksusti ja tunnut älykkäältä henkilöltä. Älä vaivaa enää yhtäkään ajatusta muille ja heidän olettamuksilleen. Minä olisin tullut hulluksi jos olisin miettinyt muiden ajatuksia(minulle kyllä niitä lauottiin ihan suoraan aika ajoin, se ei ainakaan parantanut tilannetta, kai he yrittivät vain auttaa, mutta jäkikäteen ajateltuna se vain pahensi tilannetta). Tee kuinka parhaalta tuntuu. Oletko ajatellut muuttoa isommalle paikkakunnalle kauaksi kaikista tutuista? Minua se ainakin auttoi, ei ollut ketään joka olisi tiennyt historiani, pysytin aloittamaan puhtaalta pöydältä ilman arvostelevia katseita ja seläntakana supinointia. Kysyt tekeekö opiskelu sinusta normaalin ihmisen. Kuules, normaalia ei ole olemassakaan. Mitä minä ymmärrän normaalilla(=naimisissa, kaksi lasta, koira, auto ja asuntovelka, kulissit kunnossa, iltaisin väsyttää eikä yhtään omaa aikaa) ei ole kyllä minun juttuni. Joku toki on onnellinen "normaalinakin" se ei vaan välttämättä ole sinunkaan juttusi(ainakaan vielä) joten älä tuhlaa energiaasi ajattelemalla koko asiaa. Kyllä sinä pärjäät! Kaikkea hyvää Sinulle!
Jo tuo pohdiskelusi oli sen verran tarkkanäköistä ja analyyttistä, että uskon että pärjäät kun vain valitset oikean alan, millä viihdyt ja mihin sinulla on kykyjä. Useimmat niistä "normaaleista", jotka ovat seurustelleet 18-vuotiaasta saman ihmisen kanssa, valmistuneet koulutukseen, saaneet hienon työpaikan ja asuvat nyt rivarissa puolison ja lasten kanssa, eivät pystyisi läheskään yhtä syvälliseen itseanalyysiin. Tässä asiassa voi avoimesti halveksua "normaaleja"; ne, jotka ovat saaneet elämänsä liian helposti, eivät oikeasti tunne itseään, ja joutuvat mahdollisesti käymään elämänkoulua sitten, kun heille ensimmäistä kertaa tapahtuu elämässä jotain musertavaa. Olet siis jo nyt yhdessä asiassa huomattavasti parempi kuin joku Keskiarvo-Matti. Miksi et siis pystyisi saavuttamaan sitä koulutuksen käyntiä ja työelämää etc? Muista vain valita oma juttusi, ja haistattaa paskat Keskiarvo-Mattien ajatuksille ja neuvoille. =)