Sain noin vuosi sitten tietää puolisoni työpaikkaihastumisesta jota oli jatkunut noin 3-4 kuukautta. Sain tietää asiasta ja puhuimme asiat läpi mutta silti samaa jatkui vielä muutama kuukausi.
Mitään erikoista ei kuulemma tapahtunut tuossa työpaikkasuhteessa mutta tiedän että hän ei ole kaikkea kertonut. Nyt on onneksi ollut hiljaisempaa mutta vielä vuodenkin jälkeen minua ottaa välillä todella paljon päähän ja olen joskus montakin päivää ärtynyt kun ajattelen asiaa.
Meillä oli ennen todella ihana suhde mutta tuon työpaikkaihastumisen jälkeen kaikki jotenkin minun osalta muuttui.
Onko joillakin asiasta samoja kokemuksia tms. Miteä teitte? Miten selvisitte? jne.
Onko vielä toivoa
o.n.t.a.i.e.i
51043
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
...samoja kokemuksia. Meillä avopuolisollani oli työpaikkasuhde ja ihastuminen. Siinä ei menty sen pidemmälle, mutta salailua ja selkäni takana tapailua tapahtui. Sain tietää siitä melkein heti suhteen alussa. Asiasta puhuttiin, mutta silti salailua ja tapailua jatkui. Eli kolmannesta pyörästä ei päästy eroon millään. Silti avokkini painotti, että haluaa jatkaa minun kanssani. Nyt on mennyt jo reilusti yli puoli vuotta ja suhteemme on ollut jatkuvasti yhtä vuoristorataa. Toinen ei pääse irti ihastuksestaan ja minua ottaa päähän tämä. Voin sanoa, että erittäin kuluttavaa on ollut. Eli ei tästä olla selvitty. En tiedä selvitäänkö koskaan. Ainakaan ennen kuin toinen tai kumpikin väsyy tilanteeseen.
Sinulla on lähes täysin samanlainen kokemus kuin minulla. Itse kuitenkin "tiedän" että puolisoni on ihastuksesta pääsyt irti (ainakin toivon niin). Ongelmana on kuitenkin se että ajattelen ettei puolisoni arvosta minua ja yhteistä elämäämme koska näin teki. Olemme molemmat luopuneet paljosta suhteemme aikana ja odotin että arvostus toisia kohtaan olisi ollut suurempaa mutta... jos tämmöistä työpaikkaihastumista tapahtuu niin silloin ei kaikki ole mielestäni kohdallaan. Tuntuu siltä kuin toinen olisi valmis luopumaan KAIKESTA yhteisestä jonkun ihastuksen takia jonka on tuntenut muutaman kuukauden. Odotan tuota samaista vuoristorataa kuten sinullakin on ollut ja tiedän että sellaista se tulee varmasti olemaan.
Minulla on ollut vastaava tilanne ex-avopuolisoni kanssa noin viisi vuotta sitten. Silloin ensin erosimme, palasimme kuitenkin yhteen ja siitä alkoi oma henk.koht. infernoni. Ikinä en saanut ajatusta toisesta naisesta pois päästäni ja vihdoin neljä vuotta sinniteltyäni tajusin irrottautua ja uskaltaa lähteä omilleni. Aluksi oli vaikeaa, mutta nyt voin sanoa, että pitkästä aikaa voin taas hengittää ja ennen kaikkea elää!
toivoa jos vain haluat yrittää. Tuollaisia ihastumisia sattuu mutta ne menevät ohi jos omassa suhteessa on vielä jotain parempaa jäljellä. Näin itse ajattelisin omista menneistä ihastuksistani. Puolisollakin niitä varmaankin on ollut yhteisten vuosien aikana. Jos ihastuksesta tulee enemmän(=toinen ei tiedä kumman kanssa tahtoo olla), on asia vaikeampi. Ihmettelen silti naisia jotka ottavat petturin tai miehen jota eivät voi enää rakastaa takaisin, kun siitä kärsivät kuitenkin myöhemmin sitten molemmat. Jäätte ikäänkuin pelokkaana riippumaan toiseen ja oikein haluatte läpikäydä sen helvetin ja saada toisen kärsimään virheistään. Mitä sekään antaa??
Ihastuminen toiseen vie parisuhteelta energiaa ja toinen osapuoli sen kyllä tuntee. Usein seuraa luottamuspula, mustasukkaisuutta, joka on todella repivää. Suhde on kuitenkin pelastettavissa, jos ihastunut jättää kolmannen osapuolen, eikä ruoki ihastustaan.Toinen asia onkin, että luottaako puoliso enään. Se on pitempi prosessi ja vaatii puhumista, suhteen arviointia ja vaalimista, joskus perisuhdeterapiaakin. Aina kannattaa yrittää, mutta oman ja esim. lasten hyvinvoinnista ei pidä tinkiä.
Säälittävät vain nämä ihmiset, jotka eivät löydä vapaista ihmisistä itselleen sopivaa, vaan rikkovat suhteita ja monen perhe-elämän. Itse ainakin tuntisin syyllisyyttä, sillä jokaisessa parisuhteessa on aikoja, jolloin suhde on matalalentoa. En käyttäisi toisten ahdinkoa hyväkseni.