Haluaisin mielipiteitä nyt johonkin suuntaan, tilanteemme on niin pysähdyksissä tällä hetkellä..
eli.. olemme päälle parikymmpisiä kumpikin, mieheni pari vuotta vanhempi kuin minä. Olemme seurustelleet teini-iästä saakka, yhteensä yli kuusi vuotta jo, josta asuttu yhdessä n. 2 ja puoli vuotta.
Nyt on tapahtunut asioita, jotka voivat tarkoittaa "entistä vakavampaan" siirtymistä, ts uutta askelta suhteessa. Nyt sitten olemme jutelleet ja kumpikin on alkanut tosissaan miettimään onko tämä nyt todella "sitä oikeaa", voisiko jossain olla parempaa, onko valmis vielä sitoutumaan jne.
Jos tunteita ei olisi, niin asia olisi jotakuinkin selvä.. molemmat lähtevät eri suuntiin, eroamme ja etsimme itseämme, kumpikin löytää sen oikean jne.
MUTTA.. rakastamme kumpikin toisiamme, sovimme monelta osin varmasti toisillemme.. meillä on samanlainen huumorintaju, on myös omia kavereita, vietämme aikaa myös yhdessä, hulluttelemme, meillä on omia, pieniä hölmöjä juttuja, meillä on jokseenkin samanlaiset arvot ja elämänkatsomus ylipäätään, samoin moraalikäsitys menee jokseenkin yksiin.
Toisaalta suhteemme on ns. epätasapainoinen; mieheni vie ja minä vikisen monessa kohtaa, ihan joissain pienissä arkisissakin jutuissa, joilla kuitenkin on merkitystä.. Itse haluaisin enemmän "valtaa", koska olen pohjimmiltani aika tempperamenttinen, vaikka aika kiltti, empaattinen ja epäitsekäs olenkin.. mieheni taas haluaisi myös olla välillä "pomotettavana", koska on luonteeltaan välillä vähän itsekäs, jääräpää ja omat mielipiteensä omaava.. kaipaisi siis tasoitusta omalle luonteelleen tms.
nomutta, tämä meidän "asetelma" siis ongelmana ollut jo vuosia ja muovautunut joskus vuosia sitten kun poikaystäväni oli "ah niin ihanan aikuinen" omissa teini-iän silmissäni. Ei siis pystytä muuttamaan tätä kuviota vaikka kuinka yritetään, on niin jossain alitajunnassa tää asetelma!
Lisäksi olemme olleet niin kauan yhdessä, että oman itsensä etsiminen on vähän ehkä jäänyt kummaltakin kesken. Ei oikein osaa sanoa mitä haluaa, mitä kaipaa suhteelta jne kun ei ole mitään pohjaa mihin verrata.
Eli, siis.. mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?? Punnitseminen on todella vaikeaa, lähteäkkö ja katua oikeen kunnolla kun on menettänyt elämänsä miehen.. vai jäädäkkö ja huomata kolmevitosena kun on oma talo ja lapset, että ei hitto, väärä mies..
Tilanne junnaa kirjaimellisesi paikoillaan, eikä uskalla tehdä päätöstä kumpaankaan suuntaan! Rakkautta siis ei kuitenkaan puutu.. mutta puuttuuko jotain muuta? Riittääkö että rakastaa vai eikö luonteemme vain sovi yhteen?
Kommentteja kaipailen, kiitos jos etukäteen.
totaalisen pihalla
eivaantiedämitätehdä
7656
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
tilanteessa oman elämäni rakkauden kahdeksan vuoden jälkeen.. Mieti vielä.
Unohdetaanpa heti ensimmäiseksi mainokset ja sadut suurista rakkauksista ja intohimoista, mitkä kestää itsestään läpi elämän. Niitä ei ole ensimmäinen eikä kymmenes mies. Unohdetaan että ruoho olis vihreämpää, ei ole. Samat vehkeet kaikille ja blaa-blaa, kokemus syntyy sen ihmisen kanssa kenen kanssa on. Unohdetaan se, että nähtäisiin tulevaisuuteen: vaikka vaihtaisitte, voitte silti yhtä suurella mahdollisuudella olla joko tyytyväisiä tai epätyytyväisiä 35-vuotiaina. Ennustajia ei ole oikeasti olemassa. Unohdetaan se vlhe, että olisi olemassa joku täydellinen kumppani, joka tekisi meidät täydellisen onnelliseksi, eikä me enää oltaisi vastuussa itse omasta kasvusta, onnellisuudesta ja valinnoista. Sellaista ei ole. Unohdetaan se, että roolit joskus menisi täydellisesti. Ei mene. Siihen, että unohtaa yhden tavan, pystyy vaihtamaan sen jne. vaatii aina 3 kk harjoittelua. No niin. Joko nyt alkaa valkenemaan? "Ei siis pystytä muuttamaan tätä kuviota vaikka kuinka yritetään, on niin jossain alitajunnassa tää asetelma! " Niin, sinä siis tulet toistamaan tätä myös tulevassa suhteessasi: jos et pysty muuttamaan sitä nyt, et (-te) pysty muuttamaan sitä muittenkaan kanssa. Sori, mutta näin se on: vaihdat miestä, luulet ottavasi toisen roolin ja ennenkuin huomaatkaan, olet samassa kuviossa, koska et ole sitä pystynyt muuttamaan. Joten MUUTTAKAA se. Siis ota ohjat, kasva, äläkä odota, että joku tekee. Se tietää vastuuta, veemäistä oloa, ikäviä päätöksiä ja työtä. Ja poikaystäväsi taas täytyy opetella sinun virheisiisi. Opetella siihen, että päästää irti, eikä päätä eikä hallitse. Näin. Ja onko se helppoa? Ei, mutta yksinkertaista se on. Jne. Kyllä tästä jo pitäisi tajuta, mimtä tarkoitan. Mun mielestä te olette todella tyhmiä, jos eroatte, vaikka rakastatte ja kaikki on noin hyvin. Mun mielestä te pidätte suhdetta itsestään selvyytenä, mitä se ei todellakaan ole. Joten, alkakaa tehdä jotain.
esimerkki siitä, että jos niitä ongelmia ei ole, niin niitä väännetään sitten jostain vaikka väkisin.
parisuhteesta ja tehkää omia juttuja pari kuukautta tai kauemmin. Voi olla, että opitte jotakin uutta itsestänne tai toisesta tai parisuhteestanne. Tauon "pelisäännöistä" voitte sopia yhdessä.
Voitteko harkita parisuhdeterapiaa ja kertoa terapeutille, että teillä on kommunikaatio- ja valtaongelmia, mutta muuten kaikki on hyvin?
Ehkäpä nimenomaan sinä nuorempana osapuolena tarvitsisit myös enemmän ns. omaa tilaa, eli omia harrastuksia ja omia menoja, jotta saisit tilaa omaa henkiseen kasvuusi ja itsesi etsimiseen. Elämään kuuluu sitä paitsi aina itsensä etsimistä, olipa sitten hyvässä tai huonossa parisuhteessa tai ei parisuhteessa lainkaan, olipa nuori, keski-ikäinen tai vanha. Varsinkin uuden elämäntilanteet vaativat aina henkistä kasvua, esim. ensimmäinen työpaikka, äidiksi tai isäksi tuleminen, oman vanhenemisen huomaaminen jne. Omasta kasvusta voi parhaiten huolehtia itse. On tietenkin aivan mahtavaa, jos tietää, että lähellä on lisäksi rakastava ja välittävä ihminen, joka tukee sinua tai ainakin on läsnä, kun kipuilet itse oman itsesi ja identiteettisi kanssa.
Haluan vielä lisätä, että toimiva ja elävä parisuhde on aina jossakin määrin epätasapainossa. "Täydellinen suhde" on mahdoton ja olisi sitten jo taas liian tylsäkin. Elämän mekanismeihin ylipäänsä kuuluu, että etsitään tasapainon lyhyitä katoavia hetkiä. Oman persoonallisuuden kehittyminenkin seuraa samoja mekanismeja, eli että pyrimme aina kehittämään itseämme tai tulemaan enemmän sen kaltaiseksi kuin haluamme olla. Nimenomaan etsimisen ja hakemisen prosessi on olennainen ja kuuluu siis tärkeimpänä elementtinä ihmisenä olemiseen.
Lisäksi valta on nimenomaan se asia, josta kamppaillaan enemmän tai vähemmän kaikissa ihmissuhteissa. Olipa kyse koululuokasta, työtiimistä tai perheestä. Valtataistelu on terveessä tilanteessa hienovaraista, eikä ahdista liikaa ketään ryhmän jäsenistä. Se ei saa johtaa yksipuoliseen alistamiseen ja henkiseen nujertamiseen eikä myöskään fyysiseen väkivaltaan.
Jos sinulla on kotona alistuneemman rooli, sinun pitäisi miettiä, missä määrin se häiritsee ja tuhoaa suhdettanne. Jos se on pahasta, eikä enää normaalin rajoissa, kannatan ehdottomasti vähintäänkin pariterapiaa.
Minulla itselläni on vähemmän dominoivan / alistuneemman rooli parisuhteessani, mutta tiedän, että mieheni rakastaa ja kunnioittaa ja kuuntelee minua ja kysyy aina mielipiteitäni, eikä siis oikeasti alista minua enkä minä myöskään koe alistuvani. Lisäksi olen työelämässä johtavassa asemassa ja pystyn kyseisellä asemalla kompensoimaan rooliani.
Kiitos kaikille kommenteista.. päädyimme nyt siihen ratkaisuun, että pidämme taukoa, ts. eroamme, otamme etäisyyttä ja katsomme päivä kerrallaan miltä tuntuu.
Meidän kohdalla uskon että tämä oli ainut mahdollinen ratkaisu, ennen niitä lapsia ja yhteistä asuntolainaa. En ikipäivänä haluaisi omille lapsilleni sitä, että joutuvat kokemaan vanhempien eron ja kärsimään siitä. Nyt tässä kohtaa meitä on vielä vain me kaksi, jolloin on hyvä aika vielä epäröidä ja katsoa mitä oikeasti tuntee ja haluaa.
Muutan viikon pästä yhteisestä kodistamme pois. Sisimmässäni uskon, että palaamme vielä yhteen, ero sattuu kumpaankin niin paljon, olemme tosi hyvissä väleissä ja rakastamme toisiamme kaikesta huolimatta. Ulkopuolinen voisi kysyä, että "miksi sitten eroatte", mutta itse tiedämme miksi juuri tämä ratkaisu on juuri meille niin tärkeä ja välttämätönkin. Nyt näkee, mitä todella haluaa ja tuntee, millaista on elää yksin.. asioita, joita en esim itse ole koskaan saanut kokea, en tosissaan edes tiedä kunnolla mitä tarvitsen/haluan toiselta.
Uskon, että jos palaamme yhteen, palaamme siihen ihmisinä paljon rikkaampina ja tuomme suhteeseen uutta valoa ja uskallusta olla omana itsenään toisen vierellä.
Aina on toki mahdollista, että emme palaa vaan löydämme jotain parempaa, toisinsanoen itselle sopivamman kumppanin.
Nyt voi vain todeta, että aikaa näyttää vaikka olo onkin pahin mitä on koskaan kokenut.