Jos avioliitto on ns. normaali, siis on molemmin puolista ymmärrystä, välittämistä, rakkautta, koti ja raha-asiat ok, lapset jo melkein aikuisia. Miksi se ei riitä miehille? Mitä muuta mies haluaa? Voiko se elämä olla todella parempaa uuden naisen ja hänen lastensa kanssa.
Miten mies ajattelee asioita. Miten se voi olla niin helppoa että ensin jättää oman rakkaan perheen ja sitten heti aloittaa uuden elämän uuden perheen kanssa.
Tiedän että mies eroaa vaimosta, mutta eikö myös samalla lapsistaan? Koska "vaihtaa" omat lapset "uusiin"? Tokihan isi joskus (enintään 2 kertaa kuussa) viettää yhden yön oman lapsensa kanssa(16v).
Pohtiiko isät asiaa riitävästi lasten kannalta? Miten tälläiset teot vaikuttaa isä-lapsi suhteeseen? Murrosikä, opiskelut ym. hiertää jo lapsen ajatuksia.
Miksi miehille ei tunnu mikään riitävän? Miksi luovutettaan liian helposti? Minusta tuntuu ainakin että meillä olisi alkanut ns.uusi elämä yhdessä mieheni kanssa kun lapset ei tarvitsisi ihan kokoajan vanhempaa vierelle.
voiko kaikki asiat olla lähtijälle niin yksinkertaista ja helppoa?
En todellakaan halua kaikkia miehiä syyllistää. Mutta haluaisn tajuta tätä asiaa miesten näkökulmasta. Omalta mieheltä kun ei vastauksia saa. Ainoastaan sen että hänestä tuntuu että elämä on niin lyhyt eikä ole saanut aikaiseksi vielä mitään. (Meillä kaksi lasta, kaunis omakotitalo.autot, moottoripyörä..)
kysymyksiä
miehille
201239
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
mietteitä asiasta... Vaimon kanssa harkinta-ajalla eletään. Kolmatta tai neljättä osapuolta ei kuvioon sisälly, mutta muutoin taustalla tuo kuvailemasi ns normaali liitto. Vaimon mielestä kaikki nuo sinunkin listaamat seikat olemassa, paitsi ettei hän tiedä, mitä minä olen ajatellut jo vuosien ajan. Viimeisen viisi vuotta olen päivä päivältä ollut väsyneempi tähän rumbaan. Olen yrittänyt sanoa, että kaikki ei minun kannaltani ole ok, vaan olen matkan varrella uupunut kaikkiin vaimon vaatimuksiin. Kahden lauseen jälkeen vaimo on "unohtanut", että minulla oli jotain asiaa, joten se siitä, riitelyn kautta en halua asioita sanoa. Pitää tehdä sitä ja tätä, rempata puoliuusi keittiö, lähteä Kreikkaan, alkaa kuntoilla yhdessä... No selvä, hienoja asioita, mutta vaimo ei ole kertaakaan kysynyt, että haluanko minä samoja juttuja?! Minä tienaan meistä kahdesta paremmin, joten on ollut selvää, että vaimon mielihalut toteutetaan suureksi osaksi minun palkallani. Aikani ajattelin, että no, jos edes toinen meistä on onnellinen, niin ok. Mutta sitten kun tuli tuo 40:n rajapyykki, aloin miettiä, mitä minä haluaisin... En uutta naista elämääni, en uusia lapsia (lapset nyt 12 ja 15). Valehtelisin, jos sanoisin, etten uutta naista haluaisi koskaan, mutta en ainakaan juuri nyt, kun tässä yhdessäkin on enemmän kuin tarpeeksi! Lapsiani haluan nähdä jatkossakin, siis sikäli kuin eroon päädymme, säännöllisesti. Mitä siis haluaisin..? Rauhaa. Aikaa "vain olla" ilman, että koko ajan pitää säntäillä siellä ja täällä ja olla pätemässä joka paikassa. Elämää ilman jatkuvaa aikataulutusta, ilman jatkuvia uusia suunnitelmia ja vaateita. Elämää niin, että tietäisin ensi viikonloppuna olevan edes päivän aikaa tehdä minulle mieleisiä asioita, mennä vaikka mökille istumaan laiturin päähän tekemättä juurikaan mitään. Mutta ei, ei ole mahdollista, sillä sinnekin vaimo tulisi perässä kysymään, miksi sinä nyt siinä istut etkä tee mitään?! Jos vain istuisin siinä, vaimo hakisi varmaan ämpärin ja harjan ja alkaisi kuurata sitä h-vetin laituria, että minun olisi pakko siirtyä. Niin... Meidän ongelmamme on se, että minulle riittäisi paljon vähempi kuin vaimolleni.
tiesitkö muuten että kirjoittamasi teksti on monen miehen kohdalla erittäin yleistä, sääli mutta näin on....
että te saisitte asiat korjatuksi. Kirjoituksesi on hyvä, huomaan että sinulla on paha olla. Jos vaimosikin haluaisi vielä jatkaa puhukaa vielä lisää. Meillä ei kyllä mielestäni ollut ongelmana se että miehellä ei ollut omaa aikaa. sitä hänellä oli kyllä, hän vietti paljon aikaa kavereiden kanssa. ja siinä ei ollut minun mielestä mitään väärin. Mieheni toteutti unelmiaan, minä ehkä en niinkään. Olen aina ollut sitä mieltä että liitto kestää paremmin kun molemmille on omaa aikaa ja oma tahto. Mutta ei sekään riittänyt.
miehille: tasan ei mee onnen lahjat... Meillä se toppuuttelija olen minä, nainen. Olen yrittänyt sanoa, että pysyy se talo pystyssä, vaikka joka nurkkaa ei uudelleen naputella jokatoinen vuosi. Minulle riittäisi vain kahdenkeskinen hämyinen ilta, mutta ei. Jos vaan ajattelenkin ääneen, että tuon asian voisi tehdä toisin, niin toi pahuksen mies menee ja tekee sen uusiksi vain sen vuoksi, että sanoin niin. En vaatinut, en pyytänyt, en edes halunnut. Kunhan ajattelin ääneen. Olen monesti sanonut, että miksen saa edes haaveilla jostain ilman, että yrität heti muuttaa asioita siihen suuntaan, mitä haaveilin. Johtuu lapsuudenajan kasvatuksesta: miehen vanhemmat pakertavat (vieläkin) mielestäni ihan turhien asioiden kimpussa kesät, talvet: pitää tehdä sitä, pitää hoitaa tuota. Milloinkaan ei uskalla mennä ja istua hiljaa pihakeinussa, kun niin moni asia on hoitamatta. Vanhemmat ovatkin aika kärttyisiä, ilmeistä sen huomaa kun on taas jotain kränää ollut. Tiukat omat säännöt, miten suvun pitää elää. Jos joku poikkeaa ruodusta, niin sitä taivastellaan suureen ääneen. Anoppi varmaan kiehuu sisäisesti, kun olen monesti kohauttanut olkiani: ehtiihän tuon, tai: Ei se minua haittaa, jos se sinua haittaa, niin hoida itse :D Mies tuntee riittämättömyyttä, koska aina on joutunut näyttämään, että hän osaa ja tekee ja pärjää. Apua ei huoli minulta, tekee otsa kurtussa, eikä usko, että antaisi jo olla. Multa menee pian hermo, en halua olla paikassa, jossa saa tuntea syyllisyyttä jo siitäkin, ettei tee mitään.
tiedät miehesi taustat, miksi valitat ?! Ei sinun tarvitse potea syyllisyyttä siitä, ettet ole koko ajan kauhan tai luudan varressa! Sen sijaan, että tuhlaat energiaasi turhan valittamiseen ja potemiseen, yrittäisit YMMÄRTÄÄ miestäsi - joka ilmeisesti on tuosta touhuamisnarkomaniastaan huolimatta kunnon mies? Tai vaihtoehtoisesti: mene mukaan tekemään, niin asiat hoituvat nopeammin - ai niin, mutta kun hän ei huoli apua... Oletko vain mennyt ja tehnyt sen sijaan, että olisit valittaen asian todennut = että voisit kyllä auttaa, MUTTA..?
Ruoat oli aina väärään aikaan, hänen aikataulunsa mukaan olisi pitänyt sekin olla. Lapsista viis, pitää odottaa kun iskä tulee. Kaupassa kävin itse, kun yritin järkätä sitä yhteistä aikaa meille,ei sekään käynyt. Makasi sitten naama rypyssä kaukosäädin kainalossa, puhumatta mitään. Joka paikkaan olisi pitänyt lähteä vartin varotusajalla. Jos en ollut siitä mielissäni, niin olin nipo enkä muka halua kahdestaan mihinkään lähteä. No unohtipa aina,että lapsille ei hoitopaikkaa ihan vartissa järjestetä. Selvää on että hän haluaa vaan kahden aikuisen liittoa,vailla lapsiperheen murheita. On jopa kahdesti vkossa "isänä" vkolla n. 2 tuntia ja pyhänä n. 5 h. Nistään ei saa puhua, kun häntä ahdistaa, kaikkiin kyselyihin vastaus on EN TIEDÄ(?)Asunut jo useamman vuoden uuden luona, mutta soittaa päivittäin minulle ja sitten pitäisi jaksaa liibalaaba puheita asioista, jotka eivät liity mitenkään perheeseen ja asioiden hoitoon. En todella ymmärrä miehen ajatuksia. Toivon todella joskus löytäväni miehen,joka jaksaa osallistua myös siihen arkeen ja OSAA ja HALUAA KESKUSTELLA, sillä minä en ole ajatusten lukia.
Kyllä itselläkin jossain ajatusten taustalla kytee se, että kunpa tämän suhteen saisi vielä toimimaan jotenkin... Vähän molempien ehdoilla tai jotain..? Kovin vaikealta vain tuntuu tuo totutun muuttaminen niin, ettei vaimo sen yrittämisestä loukkaannu verisesti. Kas kun eihän hän pahaa tarkoita hössöttämisellään, että tehdään kaikkea yhdessä. Omia kavereita minulla on tasan yksi, kun muut jäivät taakse jo suhteemme alkumetreillä. Ehkä tämä yksi jäljellejäänytkin sen vuoksi, että vaimomme tulevat hyvin juttuun keskenään. Siksi kai tulee sellainen olo, ettei tuokaan kaveri ole minun "omani", vaan vaimon kaverin kylkiäinen. Tässä kun omia kirjoituksia lukee, tulee sellainen olo, että taidan olla aika kyrsiintynyt... Yhteinen loma-aika häämöttää heinäkuussa, osittain sekin jo "ohjelmoitu". Taidan kaiken uhallakin sanoa vaimolle, että menisin pariksi päivää sinne mökille aivan yksin...
pienelle lomalle ja kerro siitä etukäteen vaimollesi. Kerro ajatukset hänelle miksi haluat mennä. Pyydä häntäkin sillä aikaa miettimään millä asiat saisi korjattua. Sinä tarvitset omaa aikaa, mutta varmasti haluaisit elää myös perheesi kanssa. Kuulostat todella väsyneeltä. Mutta älä vielä luovuta:) Minä olisin halunnut mieheltäni kuulla asioista etukäteen ja olisin ollut valmis parantamaan suhdetta. Mutta minulle ei annettu sitä mahdollisuutta.
Vaikka nainen olenkin. Totta joo, oma onni on tärkeä. Minä ja inhoan siivouhulluja ihmisiä. Ei siitä tule maailman loppua jos sen väliin unohtaa. Miehet pitäkää puolenne. Miten vaimosi sitten otti eron?? Siis suhtautui siihen?
taas annoin exälle mahdollisuuden parantaa suhdetta reilut vuotta. Hän aina lupasi, mutta mitään ei tapahtunut. Oli kuitenkin ihan huuli pyörenä, kun sanoin, etten enää usko hänen lupauksiin, en suhteeseemme, en yhteiseen tulevaisuuteen. Kusetan itseäni, petän itseni, jos niin tekisin. Tuossa, ettei heti luovuta on vaarana se, että jää johonkin kummalliseen suhteen ja eron välitilaan. Ihminen sopeutuu ja tottuu kaikenlaiseen. Sellaiseenkin, johon ei ikinä olisi kuvitellut sopeutuvansa. Minulle on parisuhde aina merkinnyt paljon - ja siksi välillä hampaat irvessäkin "taistelin" suhteen puolesta. Kunnes heräsin todellisuuteen, siihen, ettei kukaan voi yksin ylläpitää parisuhdetta. Ajattelin aina, että minun velvollisuus on tehdä kaikkeni suhteen eteen. Eli ts. vuosien varrella unohdin ja laiminlöin itseäni toimimattoman parisuhteen vuoksi.
Kiinnittyi huomio tuohon "kun tuli tuo 40:n rajapyykki" -kohtaan. Niin se vaan on. Suuri osa eroista ja muista sähellyksistä sattuu (miehile) juuri 40 vuoden ja 60 vuoden kohdalla: alkaa miettiä, että tätäkö on loppuelämä ja sitten yrittää muuttaa tilannetta eroamalla tai uudella suhteella tai ihan millä hölmöilyllä tahansa. Samoin rajapyykki on myös lapsen 2-vuotispäivä, jolloin aika moni eroaa. Näissä kohdissa kannattaisi olla tekemättä ratkaisevia päätöksiä tai mitään sellaista, mitä saa katua (ero, irtisanoutuminen duunista, sivusuhde). Parempi olisi 1) vähentää stressiä ja työpaineita (jos voi), 2) yrittää järkätä aikaa vain itselleen ja hankkia mielihyvää mukavan tekemisen kautta, 3) selittää puolisolle, että nyt on kriisi päällä, ja 4) lisätä liikuntaa, nukkumista ja vähentää viinanottoa. Näillä selviää kriisin yli ja sitten pää onkin jo selvempi ratkomaan ongelmia. Eli nyt jäitä hattuun ja hidasta elämää pari vuotta. Itse mokasin 40-kieppeillä oikein mojovasti ja nyt ihmettelen, että miten saatoin olla niin hölmö ja epätoivoinen.
ehkä olen sitten sokea tietyille seikoille elämässäni... Kun en stressiä ja työpaineita mielestäni pode: sama duuni ollut yli 10 vuotta, kaikki menee tuttuja latuja. Tuo oma aika olisi tietysti suotavaa,mutta miten saada vaimo ymmärtämään se ilman, ettei suutu tuhannen kamalasti...Sen verran herkkänahkainen on, että kaikki tavallisuudesta poikkeava saa hänet takajaloilleen ainakin ensin alkuun. Ja ikäkriisit ovat emännän mielestä ihmisten tekosyy selitellä typerää käyttäytymistään. Liikuntaa olen säännöllisesti harrastanutkin, ja mitäpä sitä kotonaan tasaista elämää elävä ihminen muuta tekisi kuin nukkuisi. Viinaa otan suurinpiirtein pikkujouluissa ja juhannuksena. No, ehkä tuota omaa aikaa saamalla selviäsi "täyspäisenä" ja parisuhteenkin saisi pysymään kasassa.
Ikäkriisi ei ole tekosyy, vaan ihan selkeä tietyissä ikäkausissa tuleva vaihe, jossa alkaa kyseenalaistaa omaa elämäänsä ja tekemisiään. Ikäkriisin olemassaolo on tukevasti dokumentoitu psykologisessa kirjallisuudessa. Esim. avioerojen syynä tuo ikäkriisi on 2. tilalla uskottomuuden jälkeen (joiden eräs tärkeä vaikutin on myös tuo ikään liittyvä kriisi). Miksiköhän muuten parisuhdeongelmien, avioeron ja uskottomuuden piikit osuvat tilastollisesti juuri samoihin ikävaiheisiin? Minusta fiksu ottaa nämä huomioon ja varautuu.
Olisiko niin, että juuri nuo tutut ladut jäytävät, että alkaa miettiä "tätätkö loppuelämä". Juuri silloin oman ajan otto ja mielihyvää tuottavien ja tärkeiden asioiden harrastaminen on tärkeää. Niillä saa latuihin lisää luistoa ja vauhtia niin, että jaksaa hiihdellä tylsien peltoaukeidenkin yli. Ylämäkihän ei tunnetusti ole raskas, vaan tasainen tappava ja tylsä puurtaminen, jossa loppua ei näy.
Voi sitä tietenkin yrittää harrastaa puolisonsakin kanssa, mutta minusta omat jutut ovat ne, jotka auttavat kriisin yli. Siinä kun ei ole kyse ennen kaikkea parisuhdekriisistä vaan itsestä.
löysin itseni tästä.
Mitähän tuonkin kirjoittaja oikein ajatteli, vai ajatteliko mitään. Niin, eihän siitä PITÄISI joutua tuntemaan syyllisyyttä ettei ole koko ajan touhuamassa, mutta jos puoliso touhuaa otsa rypyssä ja appivanhemmat paheksuvat kun ei touhuta tarpeeksi, niin elämä vaan käy kertakaikkiaan sietämättömäksi, olipa se puoliso miten kunnonmies vain.
"Oletko vain mennyt ja tehnyt"
Etkö siis ymmärtänyt, että se aloittaja haluaisi olla rauhassa eikä mennä ja tehdä milloin mitäkin? Eihän ongelma ollut se että asiat hoituisivat nopeammin, vaan se että puolison hysteerinen touhuaminen on rasittavaa. Eihän tuollaisen touhunarkomaanin työt tekemällä koskaan lopu.
Tuntemuksesi ja ajatuksesi ovat sinulle täyttä totta. Tästä on lähdettävä. Vaimosi voi olla eri mieltä, mutta se on taas hänen sokeuttaan tuntemukisiasi kohtaan. Minkälaiset puhe- ja viestintävälit teillä on keskenänne? Puhutteko toistenne ohi ja tulkitsette toistenne tarkoituksia?
Sä kerrot olevasi väsynyt kaikkeen ja haluaisit vain olla ja ihan rauhassa. Ootko ajatellut mistä tällainen sinusta kumpuaa. Oletko ehkä tunnollinen, helposti syyllistyvä, erittäin vastuuntuntoinen, kova yrittämään ja suoriutumaan - siis aika tyypillinen suomalainen mies. Mitä tällä kaikella haet ja tavoittelet? Hyväksyntää, rakkautta, tunnustusta... Nyt on kuitenkin jaksamisen rajat tulleet vastaan ja kaikki vaimon ääneen lausutut ja lausumattomat asiat tuntuvat hirveiltä vaatimuksilta. Oletko ajatellut, että ovatko ne kaikki tosiasiassa niitä vai oletko kenties itse itsesi pahin piiskuri ja käskyttäjä. Joskus se on niinkin.
Mikä on se kauhein asia, joka voisi tapahtua jos sanoisit vaimollesi, että "kulta, toi on ihan hyvä idea, mutta tiedätkö ettei se nyt oo mahdollista, koska mä en oikeasti jaksa enkä muutenkaan oikein innostu tommosesta. Mä tarvitsen nyt omaa aikaa ihan vain olla ja ajatella. Elämän pitäisi olla muutakin kuin pelkkää suorittamista. Muuten kaikesta menee maku." Jostain tämmöisestä se voisi alkaa...ja jos sun vaimo ei suostu ymmärtämään eikä ole sen verran empaattinen, että pystyisi asettumaan sun asemaasi, sä et oikeastaan voi sille mitään etkä myöskään voi olla vastuussa vaimosi tunteista etkä hänen reaktioistaan. Sulla on oma itsenäinen elämäsi ja sun on pakko huolehtia myös omasta itsestäsi. Sellainen ei ole itsekkyyttä, se on viisautta.
miehet eroavat vain vaimostaan- toiset vaimostaan sekä lapsistaan. Sanoisin, että suurin syy siihen miksi mies eroaa molemmista, on suhde exään ja suhde lapsiin. Jos parisuhde on hyvin tulehtunut, niin suhde lapsiinkin saattaa olla jäänyt etäiseksi. Jos miehen ja exän välillä on kaikenlaista/jonkinlaista (pahaa) eripuraa, niin saattaa lasten kannalta olla parempikin, että isänsä vetäytyy kuvioista tai sitten ne kuviot lasten kanssa jäävät tuohon lähes viralliseen 1-2 yötä kuukaudessa. Etkö voisi vain hyväksyä tosiasian, jonka miehesi on sanonut: "elämä on niin lyhyt eikä ole saanut aikaiseksi vielä mitään"? Hänestä tuntuu siltä - varmaan monesta syystä. Juhlimme lapsen 15-vuotissynttäreitä. Vanha sukulaiseni sanoi "voi kun nuo lapset kasvavat. Kohta jäät miehesi kanssa kahdestaan asumaan tänne - teillä on paljon tilaa". Säpsähdin, ajattelin "ei jumatsukka, tuon miehen kanssa en ikinä jää kahdestaan tänne asumaan, ahdistaa ajatuskin". No siinä meni muutamia sekunteja ennenkuin vastasin "niiiin". Mutta siinä, että jaksoin erota meni muutamia kuukausia.
ovat tavallaan tyytyväisiä tähän tilanteeseen että isä ei asu kotona. He eivät hyväksyneet hänen käytöstään varsinkin minua kohtaan Siis viimeajat aina menossa. Minä kotona.
Minä olen kuulemma paljon kivempi nykyään (passaan piloille..) ja heilläkin on rennompi olo.
Tais mies olla aika kireenä...
On oikeesti vaikea hyväksyä sitä että mies yhtäkkiä (luultavasti) ilmoittaa että ei tämä ole sitä mitä haluaa.
Vain kolme kuukautta aiemmin ostettiin uusi koti ja kaiken piti olla helpompaa. Siis ilman remontteja ja pihatöitä. Nyt olisi pitänyt olla enemmän vapaa-aikaa. Yhdessä.
siis ois voinu miettii vähän kauemmin tai sit jos on miettinyt pitkään. Niin miksi lähtee uuden kodin hankintaan. olis lähteny sillon kun edellinen talo myytiin.
Asiallehan ei mitään enää voi, mutta sen hyväksyminen on hyvin vaikeaa. Ikäväkin on kova. Mutta yhteen ei palata. En minä häntä huolisi, kaiken jälkeen.
Siis aloittajalla kysymyksiä miehille. Eipä kuitenkaan moni mies hänelle vastannut.
Oikeastaan täytyisi olla pakollinen jokavuotinen kuraattorin/Perheterapeutin luona käynti yhdessä.
Katsastetaanhan se autokin joka ikinen vuosi.
"siis on molemmin puolista ymmärrystä, välittämistä, rakkautta"
Onko? Todella? Jos mies (tai nainen) eroaa ja/tai vaihtaa suhdetta, niin se kertoo jostain muusta kuin molemminpuolisesta ymmärryksestä, välittämisestä ja rakkaudesta. Eikä ero läheskään aina ole helppo, etenkään jos kumppani ei suostu tajuamaan, että se on toisen kannalta välttämätön.'
Suhteet lapsiin hoituvat eron jälkeen useinmiten samalla volyymillä kuin ne ovat hoituneet liiton aikanakin. Jotkut vertaavat mielellään lapsen isän ja lapsensa suhdetta omiin ihanteisiin, mielikuvaansa hyvästä isän ja lapsen välisestä suhteesta. Tästä juuri lähtee syyllistämisen kierre. Täytyisi ymmärtää, ettei toisten ihmisten edes voida odottaa toimivan juuri sillä tavalla kuin itse haluaa. Keskusteluja voidaan käydä molempien niin halutessa, mutta nekin kannattaa lopettaa, ellei mistään suunnasta päästä yhteisymmärrykseen.