ollaan oltu nyt reilun vuoden yhdessä. rakastamme toisiamme todella paljon. ongelma on siinä, että poikaystävälläni on taipumusta väkivaltaisuuteen, joka ilmenee itseänsä lyömisenä ja tappelemisena. vanhempani ovat ostaneet kämpän, ja ajattelivat että me voitaisiin poikaystäväni kanssa muuttaa siihen, silleen että seinä laitettaisiin väliin. kämpässä on siis kaksi uloskäyntiä. ajatus kuulosti kivalta ja muutimme sinne ja mietimme innokkaina sisustusta ja sen semmoista.. kuitenkin eräs yö niin poikaystäväni rupesi huutaa ja riehua kämpässä sillee että naapurit soittivat vanhemilleni ja vanhempani saivat varoitusilmoituksen (heillä oli itsellään remontti kesken niin he eivät edes asuneet vielä silloin siellä). poikaystäväni heitteli tuoleja ja olutpulloja seiniin ja rikkoi puhelimeni. verta oli joka puolella, sitä tuli hänen kädestään kun hän oli hakannut sitä. ja kaikki tämä ihan pienestä kinasta. hetken päästä hän sitten rupesi itkemään. aina sama kuvio. napsahtaa tollee..
tuon jälkeen poikaystäväni ei enää kuulemma saanut asua kämpässä, muutimme poikaystäväni vanhempien luo. se oli ahdistava kokemus asua jonkun toisen perheen luona, pitää koko ajan olla varpaillaan.. asuttiin siellä joku pari kuukautta.
sen jälkeen muutettiin minun porukoiden vanhaan kämppään missä saisimme asua pari kuukautta, ennen kuin kämpän uusi omistaja muuttaisi sinne...
yritin sopeutua jatkuvaan outoon tunteeseen, missä oli kotini? tavaroita kolmessa eri kämpässä, ja ekan kerran erossa vanhemmistani noin 4 kk ajan ettemme nähneet melkein ollenkaan.
toiseksi.. olemme tämän vuoden ajan mitä olemme olleet niin olleet ehkä yhteensä kaksi viikkoa erossa. olemme olleet joka päivä yhdessä. yritin sanoa että haluaisin asua kotona vielä vanhempieni kanssa, etten ole valmis vielä muuttamaan poikaystäväni kanssa samaan kämppään.. hän on siis muuttamassa vuokra-asuntoon. kysyin että voitaisiinko olla silleen että ei oltaisi niin tiiviisti, että nähtäisiin ehkä jotain neljä päivää viikossa, että haluaisin omaa aikaa. mutta hän ei kestänyt ajatusta. tuntuu siltä kuin minut yritettäisiin lukita pieneen koppiin. ahdistun koko ajan enemmän ja enemmän kun en saa mitään vapautta. olen vasta 18 vuotias.
me kuitenkin tulemme todella hyvin toimeen. meillä on paljon yhteistä ja hauskaa. viime aikoina vain on ollut riitaisaa ja sillee. musta vaan tuntuu että en haluaisi että tää loppuisi tällä tavalla. tämä tuntuu ihan hirveältä. siltä kuin elämä loppuisi. en halua ketään muuta kuin rakkaan poikaystäväni, mutta yritän jotenkin epätoivoisesti saada elämäni kasaan. lisäksi minulla ei ole melkeen mitään ystäviä jäljellä koska olen ollut niin tiiviisti poikaystäväni kanssa..
onko jollain jotain neuvoja?toivoisin että joku olisi lukenut tämän tekstin, koska olen ihan neuvoja vailla ja aivan epätoivoinen.
tuon jälkeen poikaystäväni ei enää kuulemma saanut asua kämpässä, muutimme poikaystäväni vanhempien luo. se oli ahdistava kokemus asua jonkun toisen perheen luona, pitää koko ajan olla varpaillaan.. asuttiin siellä joku pari kuukautta.
sen jälkeen muutettiin minun porukoiden vanhaan kämppään missä saisimme asua pari kuukautta, ennen kuin kämpän uusi omistaja muuttaisi sinne...
yritin sopeutua jatkuvaan outoon tunteeseen, missä oli kotini? tavaroita kolmessa eri kämpässä, ja ekan kerran erossa vanhemmistani noin 4 kk ajan ettemme nähneet melkein ollenkaan.
toiseksi.. olemme tämän vuoden ajan mitä olemme olleet niin olleet ehkä yhteensä kaksi viikkoa erossa. olemme olleet joka päivä yhdessä. yritin sanoa että haluaisin asua kotona vielä vanhempieni kanssa, etten ole valmis vielä muuttamaan poikaystäväni kanssa samaan kämppään.. hän on siis muuttamassa vuokra-asuntoon. kysyin että voitaisiinko olla silleen että ei oltaisi niin tiiviisti, että nähtäisiin ehkä jotain neljä päivää viikossa, että haluaisin omaa aikaa. mutta hän ei kestänyt ajatusta. tuntuu siltä kuin minut yritettäisiin lukita pieneen koppiin. ahdistun koko ajan enemmän ja enemmän kun en saa mitään vapautta. olen vasta 18 vuotias.
me kuitenkin tulemme todella hyvin toimeen. meillä on paljon yhteistä ja hauskaa. viime aikoina vain on ollut riitaisaa ja sillee. musta vaan tuntuu että en haluaisi että tää loppuisi tällä tavalla. tämä tuntuu ihan hirveältä. siltä kuin elämä loppuisi. en halua ketään muuta kuin rakkaan poikaystäväni, mutta yritän jotenkin epätoivoisesti saada elämäni kasaan. lisäksi minulla ei ole melkeen mitään ystäviä jäljellä koska olen ollut niin tiiviisti poikaystäväni kanssa..
onko jollain jotain neuvoja?toivoisin että joku olisi lukenut tämän tekstin, koska olen ihan neuvoja vailla ja aivan epätoivoinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Se on aivan millilleen tarkoitettu juuri sinulle!
se on tarkoitettu juuri sinunlaisille
Onko kyseessä ensimmäinen "vakituinen" suhteesi? Olette varmasti molemmat kovin nuoria, ja vaikka itse olenkin hieman nähnyt maailmaa jonkin aikaa, en voi tarjota valmiita vastauksia. Tässä kuitenkin muutama ajatus:
1. Ihminen tarvitsee kodin, jossa tuntee olonsa turvalliseksi. Tämä maa(ilma) on täynä näitä tarinoita, joissa naiset elävät huonossa tai väkivaltaisessa suhteessa, koska ovat sitä mieltä, että pystyvät muuttamaan miehen, kunhan vaan rakastavat tarpeeksi. Tämä ei pidä paikkaansa, sen sijaan nämä naistet alistuvat väkivaltaisen kohteluun ja heittopussin rooliin. Henkisestä väkivallasta puhumattakaan. Kenenkään ei tarvitsisi tällaista sietää. Kerrot, ettet haluaisi suhteenne loppuvan tällä tavalla, ja haluat vain rakkaan poikaystäväsi. Tämä käytös on osa rakasta poikaystävääsi, jos haluat takaisin sen toisen puolen, on sinun huolittava myös tämä pimeä puoli.
2. Parisuhteessaan alistettuja ihmisiä on myös paljon. Miksi olet jättäytynyt kaveripiirisi ulkopuolelle? Ymmärrän, että suhteen alussa, ne vaaleanpunaiset lasit on päässä, ja haluaa vain olla toisen kainalossa. Kieltääkö poikaystäväsi sinua tapaamasta ystäviäsi? Manipuloiko hän sinua esim todeten: "Mä jään sitten ihan yksin, kun sä menet kavereittesi kanssa" tai muuta vastaavaa?
3. Itse tuhlasin 20 ikäisenä elämääni monta vuotta odottaen muiden ihmisten ratkaisuja, jotka koskettivat omaa elämääni sen sijaan, että olisin itse tehnyt jotain elämälläni. Mitään muuta en kadu, kuin sitä että annoin elämäni toisten ihmisten "määräiltäväksi", sen sijaan että olisin tehnyt ratkaisut itse.
Sinulla on nyt tulevaisuutesi edessä, opiskelut ammattia varten tai mahdollisesti työpaikka. Toisinsanoen sinun kuuluisi tehdä nyt jotain ihan muuta kuin murehtia sitä muutatko yhteen väkivaltaisen poikaystäväai kanssa. Sinuulla on nyt täysi-ikäisyys taskussa ja baana auki tulevaisuuteen, älä jää tieviereen istumaan ja odottamaan mitä suhahtaa ohi. Yritä tehdä päätökset siten, että ne sinusta tuntuvat parhaalta, ei sen mukaan mitä poikaystäväsi tai vanhempasi haluaisivat sinun tekevän. Jos poikaystäväsi uhkailee sinua, ota yhteyttä poliisiin.
oletko valmis sitoutumaan. Jos mahdollista älä muuta vielä yhteen, kirjoituksestasikin sai sen kuvan että ero vanhemmista ei ole sinulle helppoa, ts. et ole vielä kypsä muuttamaan omillesi, saati toisen kanssa yhteen. Vaikkapa vuosi nyt lisää miettimistä voi pelastaa sinut monelta murheelta jälkeenpäin!
Älä hyvä tyttö jää tuollaisen väkivaltaisen tyhjäntoimittajan komenneltavaksi!
Totesit itsekin, että ahdistaa ja tuntuu kuin sinua pidettäisiin pienessä kopissa, ja olet jo menettänyt ystäväsikin tuon takia. Tuo asia vain pahenee mitä pitempään annat pojan manipuloida itseäsi. Lopeta heti! Muuten hukkaat itsesi ja oman elämäsi ihan kokonaan.
Näilläkin sivuilla on tukuittain surullisia kertomuksia, kun elämä on jatkunut tuollaisena kymmenen vuotta ja lapsiakin on jo mukana kärsimässä. ÄLä sinä tee samaa virhettä!
Väitit että tulette hyvin toimeen. Tiedät itsekin, ettei tuo ole totta. Kaikki muu mitä kerroit osoittaa selvästi että te ette tule toimeen ollenkaan.
Lähde pois vielä kun voit! Muuta vanhempiesi luo tai omaan opiskelija-asuntoon, mutta älä missään tapauksessa asu mokoman riehujan kanssa. Katkaise välit kokonaan. Älä jatka edes tapailua. Äläkä anna periksi. Jos poika yrittää manipuloida sinua vaikka uhkaamalla tappavansa itsensä jos jätät hänet, niin älä sittenkään mene takaisin. Tuhoat vain oman elämäsi. Voimia sinulle!