Vaikeaa tästä jättämisestä on kirjoittaa kun sydän haavoja täynnä. Miten olinkin niin hölmö, että rakkauteen uskoin ja vielä 30 vuotta. Vaikka uskon siihen vieläkin mutten ikinä ennen tiennyt että se voi näin satuttaa.
No nyt on mies lähtenyt, sanoi vain kylmästi, en rakasta sinua enää. Perkele, mitä hän ei rakasta. Sitä että hoidin kotia kun hän oli työmatkoilla puolet vuodesta, toteutti itseään ja kohotti itsetuntoaan. Miksi sitä piti niin kohottaa, siksikö että voisi polkea minua suohon jos jostain asiasta valitan ja uskallan olla eri mieltä hänen kanssaan. Vai jotain itsetunnon puutosta vastaan.
Ja mitä perkelettä häntä edes kaipaan, miestä joka ei ollut ikinä seksuaalisesti halukas, jos ei seisonut, oli aina vika minussa. Minussa joka kuitenkin hänen mielestään olen kaunis ja ainoa nainen jota hän haluaa. En ymmärrä siitä mitään. Tosin hän luokitteli minut idiootiksi, miten annoinkaan hänen viedä itsetuntoni. Ja minähän halusin vain rakkautta ja rakastelua. Ainoa arvoni on että olen hyvä äiti ja siitä hän on kiitollinen. Hänen siitä kiitollinen tarvitsisi olla, olen hyvä äiti ilman häntäkin.
Voi luoja kuinka vihaan ja rakastan häntä, toivon että joskus olisin yhtä tunteeton kuin hänkin, mutta vain häntä kohtaan. Kuinka kaipaankaan rakkautta, tosin en usko että siihen pystyn moneen vuoteen.
Miten te ihmiset olette selvinneet elämänne suurimmasta pettymyksestä ja miten jatkaneet elämäänne. Miten tästä tuskasta pääsee yli vaikka tietää ettei toinen enään ole rakkautesi arvoinen. Sehän se satuttaakin niin, ihminen johon luotit ei ole enään sen arvoinen. Sen tajuaminen on tyrmäävää, paluuta ei enään ole.
No nyt on mies lähtenyt, sanoi vain kylmästi, en rakasta sinua enää. Perkele, mitä hän ei rakasta. Sitä että hoidin kotia kun hän oli työmatkoilla puolet vuodesta, toteutti itseään ja kohotti itsetuntoaan. Miksi sitä piti niin kohottaa, siksikö että voisi polkea minua suohon jos jostain asiasta valitan ja uskallan olla eri mieltä hänen kanssaan. Vai jotain itsetunnon puutosta vastaan.
Ja mitä perkelettä häntä edes kaipaan, miestä joka ei ollut ikinä seksuaalisesti halukas, jos ei seisonut, oli aina vika minussa. Minussa joka kuitenkin hänen mielestään olen kaunis ja ainoa nainen jota hän haluaa. En ymmärrä siitä mitään. Tosin hän luokitteli minut idiootiksi, miten annoinkaan hänen viedä itsetuntoni. Ja minähän halusin vain rakkautta ja rakastelua. Ainoa arvoni on että olen hyvä äiti ja siitä hän on kiitollinen. Hänen siitä kiitollinen tarvitsisi olla, olen hyvä äiti ilman häntäkin.
Voi luoja kuinka vihaan ja rakastan häntä, toivon että joskus olisin yhtä tunteeton kuin hänkin, mutta vain häntä kohtaan. Kuinka kaipaankaan rakkautta, tosin en usko että siihen pystyn moneen vuoteen.
Miten te ihmiset olette selvinneet elämänne suurimmasta pettymyksestä ja miten jatkaneet elämäänne. Miten tästä tuskasta pääsee yli vaikka tietää ettei toinen enään ole rakkautesi arvoinen. Sehän se satuttaakin niin, ihminen johon luotit ei ole enään sen arvoinen. Sen tajuaminen on tyrmäävää, paluuta ei enään ole.
Vastaukset 19
Vanhimmat
jospa lähtisit siitä, että rakkautta on ollut - ja se on vain jossain vaiheessa kadonnut. Onko se miehen "vika", ellet ole herännyt todellisuuteen?
Happoradion lyyrikoita:
"älä huuda että pilasin elämäsi
kyllä se sinä olit
joka lähdit minun matkaani"
Jokainen on vastuussa omista tunteistaan - siitä, että "suostuu" vedätettäväksi. Pettymys on suurelta osalta vain pettymystä omaan itseensä. "Minussa joka kuitenkin hänen mielestään olen kaunis ja ainoa nainen jota hän haluaa. En ymmärrä siitä mitään. Tosin hän luokitteli minut idiootiksi,"
Ei ihme, ettei ristiriitaisesta sanomasta ymmärrä mitään. Mutta suhde on molempien vastuulla. Ei se ole hölmö joka pyytää vaan se, joka maksaa... pätee niin hyvin myös ihmissuhteisiin.
Kun sitä tarkemmin miettii, oikeaa rakkautta tuskin on koskaan ollutkaan. Oma vika se on ollut että väärin on valinnut, se on selvä. Pettymystä koko avioliitto kolmea lasta lukuunottamatta. Mutta sitä saattaa ajautua naimisiin luullessaan rakastavansa kun ei paremmastakaan tietoinen vielä siinä vaiheessa ollut. Miehen "avulla" se todellisuuskin on selvinnyt.
Niin kyllä siinä on vuosia hukkaan kulunut kun hänen matkaansa lähdin, mutta onneksi ne matkat on jo takanapäin eikä uusia ainakaan hänen kanssaan kanssaan tarvitse enää kokea. Kyllä se pettymys on pettymystä itse mieheen, siitä ei pääse mihinkään. Eikä häntä edes voi oikeaksi mieheksi sanoakkaan. Miehisyyttä hänessä ei ole, turhanpäiväistä sairasta egoa kun ei muuhun pysty. Tunteeton, kylmä, ivallinen impotentti hänestä on viinansa kanssa tullut.
Hölmö olen ollut kun hänen kanssaan näinkin kauan kärsinyt, mutta parempi huominen toivottavasti tulossa nyt kun silmänikin ovat onneksi auenneet.
asiaa sellaiseksi, mitä se ei ole.
Ap:n pettymys on aiheellista ja oikeutettua. Jokaisella aikuisella ihmisellä on vastuu omista teoistaan. Missään tapauksessa ei voi sanoa, että mitäs läksit, vaikka ihmiset ja varsinkin miehet sitä usein käyttävät tekosyynään. Kumpikin on avioliitossa lähtenyt kummankin "matkaan", asiasta on tehty sopimus, sen rikkojalla ja pettäjällä ja toisen huonosti kohtelijalla on teoistaan vastuu ihan itse.
Se on minusta hölmö, joka suostuu syyttämään ja soimaamaan itseään, jos toinen on satuttanut ja tehnyt väärin ja pahoin. Sehän vasta emähölmöyttä onkin. Eroon kuuluu pettymyksen ja vihan tunteet sekä toista että itseä kohtaan, ei asiaa voi kuitata vain sillä että olinpas hölmö kun välitin tuollaisesta pa*kasta. Ei ihmismieli toimi niin, ihminen tarvitsee vihan ja surun, jotta hän voi irrottautua ja jatkaa eteenpäin.
Kyllä se on miehen vika, vaikka vaimo ei olekaan "herännyt todellisuuteen." Mihin siitä olisi pitänyt herätä, jos homman nimi on avioliitto ja on luvattu yrittää myötä- ja vastamäissä? Kunnia sille jolle kunnia kuuluu. Ei se ole hölmö, joka kunnioittaa toista ihmistä ja pitää kiinni lupauksistaan, vaan se on sika, joka loukkaa toista ja pettää luottamuksen.
jos kukaan ei soimaisikaan ketään, eikä syyttäisi? Silloin täytyisi todella ottaa vastuu itsestään ja omista tunteista. Toisen tunteista ja tekemistä kun on melko m,ahdotonta ottaakaan vastuuta, koskaan. Surua tietysti kokee jollain tasolla, ehkä vihaakin tai/ja muita kielteisiä tunteita. Ne vaan pitäisi osata purkaa oikein, ts. EI exkumppania syyttämällä ja haukkumalla paskaksi.
Ihmissuhteissa on valttia, jos osataan selvittää pahastikin pieleen menneet asiat - ymmärretään (jo pelkkä ymmärryksen yritys auttaa paljon) ja annetaan anteeksi (itselle ja kumppanille), vaikka eroon päädyttäisiinkin. Näin kun toimii, osoittaa juuri omaa ja toisen arvostusta ja kunnioittamista. Tuossa sinun mallissasi yritetään ylentää itseä ja alentaa toisen arvoa tuomitsemalla hänet kelvottomaksi paskiaiseksi. Täydellinen katastrofi siis vuorovaikuksen ja viestinnän kannalta....
kuten sanottua, suru ja viha ovat luonnollisia reaktioita pettymykseen ja petokseen eikä niitä voi millään järkeilyllä kieltää. Nämä tunteet meillä ovat juuri siksi, että selviäisimme lopulta menetyksistämme. Ne eivät ole turhia tai pelkästään haitallisia tunteita. Perehdy hiukan psykologiaan niin ymmärrät paremmin.
Tietysti olisi kaikkien kannalta miellyttävää, jos jokainen voisi halutessaan ja niin päättäessään hylätä toisen, päättää avioliiton ja lähteä ja puolison ainoa reaktio olisi "ymmärrän sinua, otan itse vastuun tunteistani ja itsestäni, olisi väärin olla vihainen sinulle koska itsehän minä sinun kelkkaasi lähdin." Näinhän se ei kuitenkaan toimi, ei ihmisyksilön eikä ihmisyhteisön kohdalla. Surun ja vihan kieltäminen on vaarallista omaa psyykeä kohtaan. Jos näitä tunteita ei osaa eikä uskalla kohdata vaan selittää ne pois kaikenlaisilla teorioilla, ne jäävät oireilemaan muilla ja paljon haitallisemmilla tavoilla.
Olisihan se ihmissuhteissa valttia, jos pystyisi kuolettamaan omat negatiiviset tunteensa samoin kuin omat odotuksensa, toiveet läheisyydestä, luottamuksesta ja onnesta.. Vai olisiko se? Pitäisikö aina elää toinen jalka oven välissä, valmiina suhtautumaan oikein ja kypsästi ja riippumattomasti jos toinen sattuisi vaikka tänään kertomaan, että haluaa lähteä?
Ihan turhaa on sanoa juuri eronneelle että "sinun on nyt vain annettava heti anteeksi, harjoiteltava vuorovaikutusta ja kommunikointia jne jne." Anteeksiannon aika tulee kunhan asiaa on käsitelty tarpeeksi ja siihen on saatu etäisyyttä, saatu oma elämä jonkinlaiselle pohjalle. Enhän minä käskenyt menemään huutamaan ja haukkumaan miestä, se ei tietenkään ole hedelmällistä. Tuossa sinun mallissasi vain ihmisen pitäisi tukahduttaa negatiiviset tunteensa ja tuntea niistä syyllisyyttä, mikä ei ole yhtään se parempi vaihtoehto.
Tosiasia kuitenkin on, että suhteen toinen osapuoli on tehnyt väärin toista kohtaan. On oikeasti olemassa sellaisia asioita kuin väärin tehty, väärin kohdeltu, on olemassa loukkaamista ja haavoittamista, piittaamattomuutta, suoranaista ilkeyttäkin. Ihmisten välillä on ja tulee aina olemaan riippuvaisuussuhteita, luottamussuhteita, joiden väärinkäytöllä voi olla toiselle osapuolelle vahingolliset, jopa kohtalokkaat seuraukset. Tätä tosiasiaa ei voi selittää pois "ota vastuu omista tunteistasi" -mantralla. Tätä kutsutaan todellisuudeksi, ja todellisuudessa shit happens.
Tosiasia on, että elämässä pärjää parhaiten ne, jotka osaavat/kykenevät ottamaan vastuun omista tunteista. Parisuhteessa ollessakin kaikki menee päin prinkkalaa, jos vain syytellään toista ja etsitään hänestä vikoja, osoitetaan sormella jatkuvasti epäkohtia. Jos ongelmia on, niihin täytyy etsiä ratkaisu. Aina ratkaisua ei löydy, sitten pitää juuri erota.
"kaikkien kannalta miellyttävää, jos jokainen voisi halutessaan ja niin päättäessään hylätä toisen, päättää avioliiton ja lähteä ja puolison ainoa reaktio olisi "ymmärrän sinua, otan itse vastuun tunteistani ja itsestäni, olisi väärin olla vihainen sinulle koska itsehän minä sinun kelkkaasi lähdin.""
AIVAN NÄIN, tuo kirjoittamasi sisälsi juuri ydinajatukseni! Siis todella me pystymme itse vaikuttamaan siihen miten suhtaudumme ikäviin asioihin. Jos kykenemme toimimaan esimerkkisi tavalla, on eroaminen - en nyt sanoisi miellyttävää :) - mutta ainakin paljon paremmin hanskassa eikä kenellekään tule niin paha mieli kuin jos vain haukuttaisi toisia kilpaa. Surua ja vihaa voi toki tuntea, mutta sitä pitää osata purkaa oikein. Siis ei suinkaan haukkumalla/syyttämällä toista, vaan tekemällä asioita, jotka auttavat sen purkamisessa (jokaisella pitäisi olla hallussa tämä keino). Esim. jotkut lähtevät kalaan. Toiset pesevät ikkunat.
Tosiasia on myös, että jokainen voi päättää erota mikäli haluaa. Niin tein myös minä. Avioliitolle kun ei ole takuuta (eikä ihmissuhteille ylipäänsä). Ei se ollut missään nimessä väärin eikä edes loukkaus exkumppania kohtaan. Ei suhteessa ole pakko olla. Aika köyhää, ellei kumppani sitä tajua. Onneksi ex tajusi. Kun ilmoitin eroaikeistani sanoin exälle, että eiköhän me saada se hoidetuksi tyylikkäästi. Ja niin saatiinkin. Onneksi ex tiesi jotain psykologiasta kuten minä ;).
Jos ihmistä kohdellaan väärin, loukataan, ollaan suoranaisesti ilkeitä, haavoitetaan, ollaan piittaamattomia jne häntä kohtaan, niin MIKÄ ESTÄÄ lähtemästä kulkemaan omaa tietä???? Niin ei vain VOI tehdä vaan niin PITÄISI tehdä (itsesuojelua)-. "shit happens", ok. Jos sitä tapahtuu toistuvasti, aina vaan, niin mikä pakko on jäädä siihen paskaan rähmälleen? Se on juuri SINUN asiasi nousta siitä ylös ja varmistaa, ettet enää joudu vastaavaan tilanteeseen. Ota vastuu itsestäsi.
Myös vastuu viestin perillemenosta on sanojalla itsellään. HÄNEN täytyy keksiä keinot, jolla viesti menee perille. Mikään sanoma mene perille, jos tuomitsee/haukkuu/solvaa toista. Jos on asiaa, viesti kerrottavana, toista pitää lähestyä ystävällisesti, vaikka itseä ottaisi nuppiin miten paljon tahansa. Tämä on sitä todellisuutta, nääs :).
"älä huuda että pilasin elämäsi
kyllä se sinä olit
joka lähdit minun matkaani"
Pakkohan ei ole kuin köyhän kuolema, ei kenekään todellakaan ole pakko olla kenekään kanssa, pitää lupauksiaan, ottaa vastuuta teoistaan.
Huomaan, että kysymys on siitä, että elämänasenteemme ja arvomaailmamme ovat täysin erilaiset. Minä olen oppinut ajattelemaan, että ihmisen kuuluu ottaa vastuu teoistaan, haluistaan ja niiden tuloksista. Ei niin, että pitäisi maata rähmällään ja antaa toisen käyttää kynnysmattonaan, vaan niin, että se pidetään, mikä on yhdessä sovittu ja toiselle luvattu. Jos tarkoituksena ei ole tiukan paikan tullen pysyä toisen rinnalla, se on syytä kertoa heti alussa, eikä antaa ymmärtää jotakin muuta.
Ymmärrän tuskaa, jonka luopuminen aiheuttaa, ymmärrän pettymyksen, ymmärrän itsesyytökset ja itseinhon, ymmärrän epätoivon ja väsymyksen. Olen itse ollut vaikean suhteen jälkeen vakavasti masentunut ja vuosia psykiatrisessa hoidossa. Olen myös parantunut siitä ja tiedän, minkälainen on parantumisen mekanismi. Ihminen ei voi "päättää" luopua negatiivisista ajatuksistaan ja tunteistaan. Ne on elettävä läpi, tavalla tai toisella, ja yleensä moneen kertaan, ennenkuin ne menettävät otteensa ja elämä pääsee jälleen niskan päälle.
Toiset ihmiset ovat herkempiä kuin toiset, toiset myös sitoutuvat aidommin ja syvemmin kuin toiset. Syvästi pettynyt ja väsynyt ihminen ei jaksa olla rakentava eikä sitä voi häneltä vaatia. Se on kohtuutonta. Se aiheuttaa vain lisää väsymystä ja syyllisyyttä.
Voisithan mennä vaikka jonnekin masentuneiden tukiryhmään tai psykiatriselle osastolle saarnaamaan, kuinka negatiiviset tunteet pitää osata purkaa oikein, menkää ihmiset vaikka ongelle tai peskää ikkunat. Huomaisit aika pian, että keinosi ovat köykäiset.
Ja jos olet sitä mieltä, että sairaat ja masentuneet ovat asia erikseen, niin se ei pidä paikkaansa. Joillakin selviytymisen mekanismit toimivat paremmin kuin toisilla, se on totta, mutta vuosia kestänyt tuska, epävarmuus, pettymys ja yksinäisyys väsyttävät kenet tahansa.
Sinulla ei kenties, ainakaan toivottavasti ole vielä lapsia, joten et ymmärrä, ettei lasten kotia hajoiteta köykäisesti. Ainahan voit sanoa, että "lapsillakin on paha olla jos vanhemmat voivat huonosti" jne jne, mutta pitää huomata, että oireet hiipivät pitkään suhteeseen pikkuhiljaa. Lasten syntymästä ollaan iloisia ja onnellisia, koitetaan parasta, jotta koti olisi onnellinen. Sehän tässä onkin niin traagista, että koko ongelma lopulta syntyy siitä, että toinen osapuoli (tässä vaimo) HALUAA yrittää parastaan, antaa parastaan, tarjota lapsille hyvän kodin ja miehelle lämpimän sylin. Näitä parhaita aikeita, toiveita ja tekoja toinen osapuoli käyttää hyväkseen ja iskee toista näin vasten kasvoja.
Ei, täytyy sanoa, että et ehkä ole ajatellut asiaa tarpeeksi pitkälle. Sitten kun pystyt myöntämään, miten traaginen ja julma elämä voi olla, pystyt myös ymmärtämään, mitten valtava on ihmismielen kyky parantua ja jatkaa eteenpäin. Jos ohitat kaiken raastavan ja kipeän elämässäsi tuolla "tunteidenhallinnalla", elät muovikuoressa, etkä sen enempää haavoitu kuin kasvakaan ihmisenä.
lupauksiani olen mielestäsi ollut pitämättä exälle? Tai mitä hän lupasi minulle eikä sitten pitänytkään? Pakkoko on luvata sellaista mitä ei voi pitää? Ja jos sanoo esim. "me emme eroa koskaan", niin kuka oikeasti olettaa/odottaa/luulee, että "automaattisesti" rakastetaan toisia koko loppuelämä? Itse olen oppinut olemaan olettamatta mitään - mikään ei varmaa paitsi epävarma. Mitä tahansa saattaa tapahtua joka johtaan eroon. Tai vastaavasti, jos mitään ei tapahdu - se puolestaan voi johtaa eroon.
Itsekin sitouduin exään täysillä. Luulin viimeiseen asti, että VAIN minun velvollisuuteni on hoitaa suhdettamme. No eihän se niin ollutkaan - suhde menee ihan pyllylleen, jos toinen ei tee eletäkään suhteen hyvinvoinnin eteen - ja toinen kaikkensa. Epätoivoista touhua suorastaan, vaikka meni reilu viisi vuotta sitä miettiessä. Joten en voi todellakaan sanoa, että erosin "köykäisesti".
Minulla on lapsia, jotka tosin ovat kaikki teini-ikäisiä. Mielenkiintoista olikin, kun kaksi vanhinta mietti suhdettani exään aika terävästi. Vanhin kysyi esim. "oletko iskän kanssa säälistä vai tavan vuoksi? Ei teistä kumpikaan ainakaan näytä edes tykkäävän toisista". Mitään kovia riitoja meillä ei ikinä exän kanssa kuitenkaan.
Tunnen ihmismieltä melko hyvin ja olen ollut työni puolesta tekemisessä vaikka millaisten, muuten vaan ikävien, kuin myös kauhutöiden kanssa. Niissäkin on eroja - esim. jotkut tekevät kauheuksia täysin järjissään ja toiset mieltä vailla. Onneksi olen nähnyt myös toisen puolen; sen miten jotkut ihmiset kykenevät löytämään elämästä iloa ja anteeksiantoa, vaikka ovat joutuneet todella kokemaan kovia.
Tunteitaan voi opetella käsittelemään ja purkamaan oikein. Ei se ole mikään synnynnäinen ominaisuus vaan opeteltu taito. Suorastaan naurettava väitteesi, että olen tunteeton muovi-ihminen. Kysy vaikka keneltä, jonka tunnen :D. Itseasiassa minun olisi mahdoton toimia ammatissanikin ilman herkkää tunne-elämää, intuitiota. Olen myös melko hyvä sanattoman viestinnän tulkki.
Parisuhteessa täytyy MOLEMPIEN antaa ja saada. Aina ei niin ole, vaikka toinen sitä miten paljon tahansa haluaisi.
siltä kannalta, että vääriä valintoja ei edes ole. On vain valintoja, joista meidän pitäisi jotain oppia. Valintasi oli aluksi "oikea", mutta elämäntilanne, sinä itse ja toinenkin, muuttui. Et mielestäni "ole mennyt hukkaan" avioliitossasi, vaan toivottavasti kasvanut ja oppinut itsestäsi (kieltämättä myös siitä toisesta) ja elämästä yleensä.
Kaikki eletty vaikuttaa meihin. Eikä tässä maailmassa mikään ole ikuista. Toisilla on vain pidempi pinna ja enemmän sopeutuvaisuutta ja halua olla ihmisiksi toiselle ihmiselle.
Sanot, että tunnet pettymystä mieheen, mitä oikein odotit häneltä: miehen täyttävän sinun tarpeesi?
Tuo lopun syyttely varmasti auttaa sinua omassa kiukussasi, mutta onko se totta? Vai vain purkaus, että saat pahan olon pois. Kun syyttää toista, on itsellä hiukan parempi olo: "siinäs näet, syy on sinussa, ei minussa". Itseäänkin voi soimata, pitääkin josksu itseään potkaista, mutta mitä sitä elettyä elämää katumaan. Eletty ja koettu, toivottavasti paremmaksi muututtu. Tulevaisuutta päin vaan.
Hyvin ristiriitaisesti mielestäni kirjoitat. Kirjoitit että teit kaikkesi, tiedätkö ettei se onnistu jos sinulla ei ole rakkautta ja empatian tunteita, joita en usko sinun edes omaavan. Teit kaikkesi ja lapsesikin huomasi ettette tykänneet toisistanne. Silloin et oikeasti tehnyt mitään, ainakaan oikein. Luulen ettei sinulla ole kykyjä siihen.
Kuinka voit edes luulla että vain sinun velvollisuutesi on hoitaa suhdetta. Luulen ettet ole osannut toista edes ottaa huomioon, ajatellut VAIN asiaa itsesi kannalta. Avioliitossa on kaksi osapuolta, itsekkyytesi kyllä kertoo paljon narsistisesta luonteestasi.
Ammatissaan ja ystävien kesken sellainen ihminen voi olla mielestään hyvinkin tunneihminen, kotona omien seinien sisällä tilanne onkin sitten aivan toisenlainen.
Sinunkin ex on varmaan psykologiaan perehtynyt, kanssasi kun on joutunut elämään, luulen että hänkin tietää enemmän kuin sinä ihmismielestä. Mutta porskuta sinä vaan luuloissasi eteenpäin, ehkä sinullekin joskus asia selviää tai sitten ei. Kallistun kyllä enemmän jälkimmäisen kannalle.
en puhunut lupauksista, jotka sinä olet pettänyt vaan lupauksista, jotka ap:n mies oli pettänyt. Ylipäätään en puhunut sinusta ja sinun suhteestasi ollenkaan, vaan tästä asiasta, mistä oli puhe.
Totta on, että en ollenkaan tiedä, millainen ihminen olet. Tiedän vain, millaisen kuvan annat mielipiteesi perusteella. Mitäpä muuta voisin näillä tiedoilla tietääkään.
Tunteitaan voi todellakin oppia käsittelemään, mutta ihminen ei aina harjaannu tähän päivässä-parissa eikä se missään tapauksessa tapahdu käskemällä, sillä että toinen sanoo että "oletpa hölmö kun ajattelet noin, ajattele sen sijaan näin!" Ei tähän asiaan ole mitään pikakurssia. Ensimmäinen kirjoituksesi ap:lle oli juuri sellaista pikakurssittamista, joka ei voi auttaa ihmistä, jolla on vaikeaa nyt ja tässä.
Jatkoa sinulle, tarkoitukseni ei ollut mennä henkilöön ja siitä pahoitteluni.
Elämässä on aina jonkilaisia ristiriitoja, niitä ei voi kieltää. Minulla on liikaakin empatiaa, välillä ihan haitaksi asti. Siksi en voinut "kylmästi jättää" exää.
Mutta miksi nyt valitat minun suhteestani exään? Minun ominaisuuksistani, joista et loppujen lopuksi tiedä yhtään mitään. Et exänikään. Meidän ero meni molempien kohdalta ihan hyvin - etten sanoisi oikein hyvin. Olen selvittänyt kaikki eroon liittyvät asiat jos ajat sitten, ex myös. Hänellä on vaan henkilökohtaisissa asioissa vielä paljon selvittelemistä. Sen takia lapsetkin mieluummin välttelevät häntä, vaikka yritän kannustaa tapaamaan.
Sitten vielä vuorovaikutuksesta: teet itse sen minun kanssa mitä ei parisuhteessa koskaan pitäisi tehdä: tulkitset väärin, arvostelet ja ennenkaikkea: et edes yritä ymmärtää sanomaani. Miten kuvittelet, että sinun kanssa voisi vaihtaa ajatuksia?
että noiden tunteidenkäsittelyprosessien pitäisi päivässä tai parissakaan tapahtua? En mielestäni. Itsekin tein eroa vuosia. Ja minua helpotti erossa se, että olin rutinoitunut tunteidenkäsittelijä; aiempi elämäni oli ollut kahta verroin vaikeampaa. Kai siitäkin juuri se hyöty oli, että oppi pärjäämään tunteidensa kanssa ja ottamaan niistä sen kuuluisan vastuun.
Jotkut ihmiset oikein haluavat rypeä itsesäälissä ja syytellä muita. Sellaiset ihmiset levittävät huonoa ilmapiiriä ympärilleen. Marco Bjurströmin ja Ritva Enäkosken kirjassa "Sitä saa miten tilaa" - kutsutaan tällaisia ihmisiä "ruttuturviksi". Julma, tosin osuva, nimitys..
Miten vastaavasta tilanteesta pääsee eteenpäin? Sen minäkin haluaisin tietää. 13 vuoden avioliitto on ollut tyhjän päälle rakennettu, kun kuvioissa on koko ajan ollut toinen nainen. Ei ihme, että minussa oli aina jotain vikaa. Olin itsestäänselvyys, joka piti huushollin pystyssä kun mies oli reissussa.
Tällä hetkellä viha on niin voimakas, että en kykene juuri muita tunteita tuntemaan. Minua on pidetty ihan narrina ja itse olen ollut tosi sokea kaikelle. Mies yrittää, että asiat pitäisi käsitellä asioina, ilman tunteita. Miten?
Satuttaa tosiaan, uskomattoman paljon. Enkä ymmärrä miksi se voi niin kipeää tehdäkin, kun toisaalta tuntuu, että on niin turta eikä omista enää minkäänlaista tunne-elämää ollenkaan. Usko ihmisiin on myös kateissa.
Minut jätettiin vuoden vaihteessa. No nyt on jo helpompaa. Asioista täytyy puhua ja puhua. Kaikille jotka jaksaa kuunnella. Jokainen kuulija on kullanarvoinen. Ja kun ei jää yksin asioiden keskelle, sitä alkaa pikkuhiljaa hyväksymään tilanteen.
Se ääretön viha kuuluu asiaan. Uskon että jokainen jätetty kokee sen. On turha sanoa että älä vihaa. Kun sille ei voi mitään. Se vihan tunne kyllä pikkuhiljaa hipuu. Uskoisin niin. Minä en varmasti koskaan pysty täpaamaan ex-miestä.
Niin paljon se sattuu kun jätetään, varsinkin kun on luullut että kaikki on ok.
Ei todella ole tiennyt paremmasta. Eihän sitä haluakkaan.
Eihän kenenkään avioliitto voi aina olla sitä ihanuutta ja ristiriitoja on ja tulee varmasti olemaan. Ei voi ajatella heti eroa jos jonkun aikaa menee huonommin.
Yleensä asioita pyritään selvittämään.
Sitten käy niin ettei se toinen osapuoli olekkaan halukas tekemään mitään suhteen jatkamiseksi. Hän luovuttaa enemmin.
Sano miehellesi ettet vielä jaksa ja kykene selvittää asioita ilman tunteita.
Sitä ei todellakaan tarvitse heti tehdä. Sinun täytyy saada ajatukset johonkin järjetykseen ensin.
Ja ne ajatukset vaihtelee päivittäin ellei useamminkin. helppoa ei ole, tiedän sen.
Uskon että sinä olet loppujen lopuksi se vahvempi, kun vain nyt käyt rauhassa tämän asian läpi.
Alkuun tuntuu siltä että maailma pysähtyy ja tästä ei selviä. Kyllä selviää, mutta se vie aikaa. Anna itsellesi lupa sääliä itseäsi ja kokoat sitten itsesi =)
Todella paljon voimia sinulle!
Voimia myös sinulle, arvostan ihmistä joka kykenee kohtaamaan tuskansa.
Minä elin yli 40 vuotta miehen kanssa joka ei oikeastaan koskaan halunnut seksiä - ai, miksi elin?
Vanhanajan ihmiset - kuten minä - luulin, että täytyy mennä naimsiin ko kävi vahinko ja pari sen jälkeen että siinä kasvatettiin lapsia.
Kuuna päivänä - ei ikinä sanonut rakastavansa, useimmiten olin vitun tyhmä, läski ja huono - ihan kaikessa.
Mutta se, että hän oli impotentti oli Suuri Salaisuus josta ei saanut edes puhua.
Entä nyt?
Elän yksinäni, mutta en koe olevani yksinäinen.
Ainoa mikä harmittaa on se, että annoin ne vuosikymmenet kylmälle pellelle joka ei loppujen lopuksi ollut kuin tyhjä kuori.
vahvuutta on uskaltaa myöntää tosiseikat. Mitä todella on tapahtunut? Päällisinpuolin siis - mies kohteli sinua huonosti, ei enää rakasta sinua (onko rakastanut koskaan? Se että ainoastaan sanoo rakastavansa ja kehuu joskus kauniiksi - ei merkitse mitään!) ja sitten lähti? Minusta sinä kaipaat sellaista rakkautta, jota et ole mieheltä koskaan saanut ja se on suurin pettymyksesi. Olet rakastanut vain unelmaasi rakkaudesta, et itse miestä.
Mies oli puolen vuotta vuodesta työmatkoilla. Ja kun oli kotona syytti sinua milloin mistäkin, luokitteli idiootiksi. MIKSI IHMEESSÄ uskottelet itsellesi rakastavasi tällaista miestä? Miten kummassa voi sanoa luottavansa ihmiseen, joka kohtelee kaltoin? Tyrmäävää. OLE ILOINEN, että mies lähti ja pääsit moisesta retkusta eroon! Keskity nyt omaan elämääsi. Minusta tuntuu vähän siltä, ettet rakasta läheskään tarpeeksi itseäsi! Normaalisti ihminen puolustautuu kokemasi kaltaiselta henkiseltä väkivallalta - niin miten? Jokin aikaa voi yrittää keskustella tilanteesta kumppanin kanssa - ellei tehoa - jättää hänet. Teillä se meni päinvastoin ja se on hälyyttävää.
En oikein pysty uskomaan että 30 vuoden yhdessäolon jälkeen vain joku toteaa ettei rakkautta koskaan ollut. Kyllä sitä rakkautta oli, mutta mihin se hävisi? Ja itse miestäkin rakastin, siitä olen varma, ei se mitään unelmaa rakkaudesta ollut. Rakastamista se oli, ja onneksi sen olen kokenut niin tiedän mistä puhun. Rakastiko mieheni minua, luulin ainakin niin, mutta siitähän en todellakaan tiedä.
Se että rakastin miestäni, lapsiamme, kotiamme on mielestäni arvokasta. Siihen sitouduin kun tahdon sanoin. Uskon että rakkaus on lopulta tahdon asia, mutta se ettei tahtoa ole, en tiedä oikein miten siihen pitäisi suhtautua. Jokaisellahan on tietysti oikeus tehdä mitä elämällään haluaa, mutta luulin että yhteiselämä on numero yksi silloin kuin se luvataan. Järkyttävää on huomata että työ ja erilaiset addiktit ovat tärkeämmät. Välillä vihani ja suruni sumentaa mieleni, tuskani iskee niin täysillä.
Niin, yritin kyllä pelastaa tämän avioliiton, en myymällä itseäni, vaan asettamalla rajani. Ehkä tein sen liian myöhään, ehkä rajojen asettaminen olisi johtanut avioeroon jo aiemmin. Tuskin sillä olisi avioliittoani voinut pelastaa mutta ehkä olisin voinut hieman säästää itseäni sillä. No nyt mennään tässä ja siitähän yritän selviytyä.
Ajattelinkin aina muiden tunteita ja toiveita ensin, itseni jätin viimeiseksi, kasvatustani vai mitä se on, en tiedä. Rakastanko itseäni, sitäkään en tiedä, jotenkin syytän itseäni tästä kaikesta, vaikken siihenkään oikein realiteetteja löydä, miettien kokemaani.
En pystyisi jättämään miestä jonka kanssa olen tulevaisuuteni luvannut luoda. Olen ehkä naivi ja romantikko, mutta onko se jotenkin vikani. Onko tyhmää sitoutua avioliittoon 100 %:sti, pitäisikö alttarillakin miettiä että kohta tuo minut jättää tai hetken perästä hän ei enää merkitsekkään minulle mitään.
Itse vain sitouduin niin voimakkaasti, että uskoin voivani puhua avoimesti ja vapaasti tunteistani ja toiveistani, jopa raivota kun siltä tuntuu. Että saisin olla oma itseni ilman että rakkaus siitä mihinkään häviää.