Olen 37-vuotias nainen ja henkisesti sekä fyysisesti väkivaltaisesta kodista lähtöisin. Minusta tuli kiltti miellyttäjä, joka haki hyväksyntää muilta ihmisiltä. Hain myös "rakkautta" ja läheisyyttä satunnaisista miessuhteista. Minussa on viimeisten vuosien aikana alkanut tapahtumaan muutoksia ja olen oppinut arvostamaan ja rakastamaan itseäni enemmän. En hae enää hyväksyntää miehiltä enkä niin paljon myöskään muilta ihmisiltä.
Tämä oman arvoni nousu on tuonut ongelmia suhteisiini sisaruksiini ja vanhempiini. Olen tuntenut olevani se roskalava, jonne on käyty kippaamassa kaikki omat roskat. Olen kuunnellut ja kuunnelut muita, auttanut, kun ovat tarvinneet apua. Usein laitoin omat tarpeeni kakkoseksi. Olivathan heidän tarpeensa minua korkeammalla. Kun itse sairastuin masennukseen ja yritin itsemurhaa, en saanut tukea vaan ihmiset katosivat ympäriltäni. Veljeni alkoi ottaa enemmän yhteyttä muutaman vuoden tuon tapahtuman jälkeen, jolloin olin jo vahvempi ja pystyin taas olemaan hänen käytettävissään. Nyt olen tehnyt näihin asioihin stopin ja olen ilmoittanut että en enää suostu siihen rooliin. Minulla on paha olo niiden ihmisten lähellä. Tästä on seurannut se että veljeni kanssa välini ovat poikki. Olen ottanut myös vanhempiini ja siskooni etäisyyttä. Se on tuonut minulle mielenrauhaa.
Sisarusten asema kotona on kovin eriarvoinen. Jos minulla on mies, jolla on korkea koulutus, saan nostettua sillä omaa arvostustani vanhempien luona. Nuorin siskoni on minua 14-vuotta nuorempi ja hän on saanut vanhemmiltani paljon tukea ( myös rahallista ) sekä arvostusta erilailla kuin minä ja veljeni koskaan olemme saaneet. Ymmärrän kyllä että vanhempani ovat kasvaneet ja osanneet kasvattaa siskoni eri tavalla kuin meidät vanhemmat sisarukset.
Joskus kestelimme äidin kanssa siskostani ja heidän ratkaisuistaan ja siitä että siskoni päätti tulla äidiksi nuorella iällä. Nyt äitini on kertonut siskolleni siitä kuinka kateellinen olen heille. Äiti oli myös sanonut että jos siskoni perheellä menee hyvin, niin heistä ei saa puhua tai muuten heidät laitetaan eriarvoiseen asemaan. En ole missään vaiheessa näin sanonut. Olen kyllä sanonut äidille että hän laittaa meidät eriarvoiseen asemaan. Nyt äitini sysää kaikki minun kateuden piikkiin. Rehellisesti kyllä myönnän että olen ollut kateellinen siskolleni siitä mitä hän on vanhemmiltani saanut. En ole koskaan saanut samanlaita huolenpitoa mitä hän on saanut. Enää en edes sitä odota. Kuvittelin että keskustelut äitini ja minun välillä oli luottamukselliset. Hän myös arvosteli siskoni ratkaisuja, mutta on ilmeisesti unohtanut mainita tämän siskolleni. Sekin luottamus mikä minulla vielä oli meni tämän myötä.
Viha on laantunut heitä kohtaan ja jollain tavalla olen osannut antaa anteeksi. Toisinaan tunnen rakkautta ja myötätuntoa vanhempiania ja sisaruksiani kohtaan. Sisältäni kuitenkin purkautuu vielä kipua menneisyydestä. Erityisesti äitisuhde tuntuu tällä hetkellä tosi kivuliaalta. Jokin lukko minun sisimmässäni on. En pysty tällä hetkellä päästämään heitä lähelleni. En luota heihin. Onko kenelläkään hyviä neuvoja miten näitä suhteita saisi parannettua vai onko vain parempi antaa ajan kulua ja keskittyä omaan elämään ja oman hukassa olleen identiteetin rakentamiseen?
Tämä oman arvoni nousu on tuonut ongelmia suhteisiini sisaruksiini ja vanhempiini. Olen tuntenut olevani se roskalava, jonne on käyty kippaamassa kaikki omat roskat. Olen kuunnellut ja kuunnelut muita, auttanut, kun ovat tarvinneet apua. Usein laitoin omat tarpeeni kakkoseksi. Olivathan heidän tarpeensa minua korkeammalla. Kun itse sairastuin masennukseen ja yritin itsemurhaa, en saanut tukea vaan ihmiset katosivat ympäriltäni. Veljeni alkoi ottaa enemmän yhteyttä muutaman vuoden tuon tapahtuman jälkeen, jolloin olin jo vahvempi ja pystyin taas olemaan hänen käytettävissään. Nyt olen tehnyt näihin asioihin stopin ja olen ilmoittanut että en enää suostu siihen rooliin. Minulla on paha olo niiden ihmisten lähellä. Tästä on seurannut se että veljeni kanssa välini ovat poikki. Olen ottanut myös vanhempiini ja siskooni etäisyyttä. Se on tuonut minulle mielenrauhaa.
Sisarusten asema kotona on kovin eriarvoinen. Jos minulla on mies, jolla on korkea koulutus, saan nostettua sillä omaa arvostustani vanhempien luona. Nuorin siskoni on minua 14-vuotta nuorempi ja hän on saanut vanhemmiltani paljon tukea ( myös rahallista ) sekä arvostusta erilailla kuin minä ja veljeni koskaan olemme saaneet. Ymmärrän kyllä että vanhempani ovat kasvaneet ja osanneet kasvattaa siskoni eri tavalla kuin meidät vanhemmat sisarukset.
Joskus kestelimme äidin kanssa siskostani ja heidän ratkaisuistaan ja siitä että siskoni päätti tulla äidiksi nuorella iällä. Nyt äitini on kertonut siskolleni siitä kuinka kateellinen olen heille. Äiti oli myös sanonut että jos siskoni perheellä menee hyvin, niin heistä ei saa puhua tai muuten heidät laitetaan eriarvoiseen asemaan. En ole missään vaiheessa näin sanonut. Olen kyllä sanonut äidille että hän laittaa meidät eriarvoiseen asemaan. Nyt äitini sysää kaikki minun kateuden piikkiin. Rehellisesti kyllä myönnän että olen ollut kateellinen siskolleni siitä mitä hän on vanhemmiltani saanut. En ole koskaan saanut samanlaita huolenpitoa mitä hän on saanut. Enää en edes sitä odota. Kuvittelin että keskustelut äitini ja minun välillä oli luottamukselliset. Hän myös arvosteli siskoni ratkaisuja, mutta on ilmeisesti unohtanut mainita tämän siskolleni. Sekin luottamus mikä minulla vielä oli meni tämän myötä.
Viha on laantunut heitä kohtaan ja jollain tavalla olen osannut antaa anteeksi. Toisinaan tunnen rakkautta ja myötätuntoa vanhempiania ja sisaruksiani kohtaan. Sisältäni kuitenkin purkautuu vielä kipua menneisyydestä. Erityisesti äitisuhde tuntuu tällä hetkellä tosi kivuliaalta. Jokin lukko minun sisimmässäni on. En pysty tällä hetkellä päästämään heitä lähelleni. En luota heihin. Onko kenelläkään hyviä neuvoja miten näitä suhteita saisi parannettua vai onko vain parempi antaa ajan kulua ja keskittyä omaan elämään ja oman hukassa olleen identiteetin rakentamiseen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
olisin lukenut... Tätä samaa se minullakin suurelta osin on elämä ollut.
Enää en koeta miellyttää ketään muuta kuin itseäni, olen sen oppinut tämän elämäni varrelta. Jotenkin tuntuu sille että omat sukulaiset ovat vampyyreja jotka koettavat imeä sinusta aina kaiken irti mitä saavat. Siihen ei tarvitse suostua vaan ystäviä ja kavereita voi hakea ihan muualta kuin omasta suvustaan/perheestään, sillä harvemmin niitä siellä on.
Opettele olemaan tekemisissä mahdollisimman vähän perheesi kanssa ja panosta itseesi ja omaan elämääsi niin huomaat että on helpompi hengittää, olla ja elää. Ei niitä hylätä tarvitse ottaa vaan hieman välimatkaa ja on mahdollisimman harvoin tekemisissä, niin se helpottaa jo sillä. Ajan mittaan oppivat sitten kunnioittamaan sinuakin, tai sitten eivät. Mutta ajan mittaan sillä ei ole niin suurta merkitystäkään sinun elämääsi ajatellen. Kun ihminen on omillaan niin sitten se on, sekin asia tuntuu paremmalle kuin tuo josta kerrot. Huomaat kun kokeilet.
Täällä toinen miellyttäjä.. Huomasin myös, että tuttavapiirini alkoi vaihtumaan, kun itsenäistyin ja aloin lopettelemaan "turhaa" miellyttämistä ja hyväksynnän hakemista.. Olen nykyisin onnellisempi kuin pii-iitkään aikaan ;) ..ehkäpä siksi, että kontaktit minua hajottaviin ihmisiin pysyy riittävän vähäisenä..
Lopetin kaikki ylimääräiset yhteydet siskoon ja vanhempiin, kun ei kerta kaikkiaan kiinnosta pitää yhteyttä? Ei ole kerta kaikkiaan yhtään asiaa, jota tekisi mieli kertoa tai josta tekisi mieli keskustella? Otan nykyisin lähinnä yhteyttä, kun haluan jotain. Lopetan myös kaikki mukavuusalueen yli menevät puhelinkeskustelut hyvin lyhyesti.
Syvät jäljet on historia kuitenkin jättänyt. Hauskana piirteenä on nykyisin nousevat keittiöpsykologin taidot ;) Jotenkin näen suoraan ihmisten "läpi" heidän sisimpään asti?