Tässä lyhyesti taustat. Minun ja avopuolison ikä: noin kolmekymmentä, seurustelun kesto : kuusi vuotta, avoliitossa asuttu aika: neljä vuotta, lapsia tai sormuksia: ei ole.
Parisuhde ei ole ollut missään vaiheessa on/off-vaiheessa, vaan olemme seurustelleet koko ajan ilman mitään mietintätaukoja tai ihmeempiä ristiriitoja. Minusta ja myös toisen osapuolen mielestä suhde voi kaikin puolin hyvin, sillä viihdymme hyvin toistemme seurassa ja on yhteistä tekemistä, mutta on myös oma elämä ja omat harrastukset ja tunnemme toisiamme kohtaan rakkauden ja kumppanuuden tunteita. Mies on sanonut oma-aloitteisesti pari kertaa, että olen juuri oikeanlainen nainen hänelle.
Kuten otsikosta käy ilmi, näillä näkymin näyttää siltä, että hääkellot eivät kuitenkaan tule soimaan meille :( Miehelle kihloihin tai naimisiin meno eivät merkitse mitään huolimatta siitä, ettei hänellä ole asiasta omakohtaisia huonoja kokemuksia. Hän ei myöskään ole lähtöisin avioeroperheestä, päinvastoin vanhempien avioliitto on onnellinen. Mies sanoo, että toiseen voi olla sitoutunut ilman avioliittoakin (tietysti totta sekin) ja on puhunut lapsistakin sitten joskus, mikä sekin on mielestäni vahva sitoutumisen merkki.
Aivan kuin rivien välistä voinette lukea minulle kihloihin meno ja avioliitto ovat tärkeitä asioita. Minulle on ollut aina selvää, että oikean ihmisen tavattuani haluan mennä naimisiin ja jos joskus on lapsia, haluan lasten syntyvän avioliitossa. Järjellä tiedän, ettei avioliitto ole välttämättömyys nykypäivänä, mutta tunteet sanovat toista. En voi mitään, mutta tulee paha olla, kun ajattelen, että aivan kuin en olisi julkisen sitoutumisen arvoinen.
Mies tietää ajatukseni ja on perustellut näkökantaansa sillä, että jos ei avioidu, ei voi tulla avioeroakaan ja että 50 % avioliitoista päättyy eroon. Olen sanonut, että voihan avoliitostakin tulla ero, mutta mies pitää sitä avioeroa vähemmän pahana, koska avioerossa pitää täyttää virallinen paperi ja asia muutenkin virallisempi. Olen myös selittänyt, että jos meillä on mennyt hyvin avoliitossa, miksei sitten avioliitossakin menisi hyvin? On asiasta samaa mieltä, mutta on jotenkin niin insinöörityyppiä, että tuijottaa liikaa prosenttilukuja tyyliin "50 % pareista eroaa, on siis suuri todennäköisyys, että meillekin käy niin", vaikka samalla tietää, että itsestäänhän asia on - ei aina mutta usein- kiinni.
Voiko tässä haluttomuudessa avioitua olla kyse miehen huonosta riskinottokyvystä ja epäonnistumisen pelosta eikä haluttomuudesta sitoutua? On sanonut pitävänsä avioeroa suurena epäonnistumisena ja jotenkin häpeänä. Miehen elämässä kaikki on mennyt hyvin eikä epäonnistumisia ole juurikaan ollut, eli ehkä pelkää astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle eli avioliittoon, joka v o i päättyä eroon.
Parisuhde ei ole ollut missään vaiheessa on/off-vaiheessa, vaan olemme seurustelleet koko ajan ilman mitään mietintätaukoja tai ihmeempiä ristiriitoja. Minusta ja myös toisen osapuolen mielestä suhde voi kaikin puolin hyvin, sillä viihdymme hyvin toistemme seurassa ja on yhteistä tekemistä, mutta on myös oma elämä ja omat harrastukset ja tunnemme toisiamme kohtaan rakkauden ja kumppanuuden tunteita. Mies on sanonut oma-aloitteisesti pari kertaa, että olen juuri oikeanlainen nainen hänelle.
Kuten otsikosta käy ilmi, näillä näkymin näyttää siltä, että hääkellot eivät kuitenkaan tule soimaan meille :( Miehelle kihloihin tai naimisiin meno eivät merkitse mitään huolimatta siitä, ettei hänellä ole asiasta omakohtaisia huonoja kokemuksia. Hän ei myöskään ole lähtöisin avioeroperheestä, päinvastoin vanhempien avioliitto on onnellinen. Mies sanoo, että toiseen voi olla sitoutunut ilman avioliittoakin (tietysti totta sekin) ja on puhunut lapsistakin sitten joskus, mikä sekin on mielestäni vahva sitoutumisen merkki.
Aivan kuin rivien välistä voinette lukea minulle kihloihin meno ja avioliitto ovat tärkeitä asioita. Minulle on ollut aina selvää, että oikean ihmisen tavattuani haluan mennä naimisiin ja jos joskus on lapsia, haluan lasten syntyvän avioliitossa. Järjellä tiedän, ettei avioliitto ole välttämättömyys nykypäivänä, mutta tunteet sanovat toista. En voi mitään, mutta tulee paha olla, kun ajattelen, että aivan kuin en olisi julkisen sitoutumisen arvoinen.
Mies tietää ajatukseni ja on perustellut näkökantaansa sillä, että jos ei avioidu, ei voi tulla avioeroakaan ja että 50 % avioliitoista päättyy eroon. Olen sanonut, että voihan avoliitostakin tulla ero, mutta mies pitää sitä avioeroa vähemmän pahana, koska avioerossa pitää täyttää virallinen paperi ja asia muutenkin virallisempi. Olen myös selittänyt, että jos meillä on mennyt hyvin avoliitossa, miksei sitten avioliitossakin menisi hyvin? On asiasta samaa mieltä, mutta on jotenkin niin insinöörityyppiä, että tuijottaa liikaa prosenttilukuja tyyliin "50 % pareista eroaa, on siis suuri todennäköisyys, että meillekin käy niin", vaikka samalla tietää, että itsestäänhän asia on - ei aina mutta usein- kiinni.
Voiko tässä haluttomuudessa avioitua olla kyse miehen huonosta riskinottokyvystä ja epäonnistumisen pelosta eikä haluttomuudesta sitoutua? On sanonut pitävänsä avioeroa suurena epäonnistumisena ja jotenkin häpeänä. Miehen elämässä kaikki on mennyt hyvin eikä epäonnistumisia ole juurikaan ollut, eli ehkä pelkää astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle eli avioliittoon, joka v o i päättyä eroon.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Miehesi kannalta katsoen: syy mennä naimisiin olisi lähinnä juridinen.
Mahdollisten lasten kannalta toki asia olisi eri, mutta jos lapsia ei ole, niin kyse on lähinnä siitä, kumman mukavuudenhalusta tingitään.
Varsinaiseen suhteeseen nääs se ei vaikuta(ei pitäisi vaikuttaa) muuten, kuin siten, että naimisiin menemällä mies todistaa sen, että naisen tahto on tärkeämpi tässä liitossa.
"aivan kuin en olisi julkisen sitoutumisen arvoinen"...enää ei tarvitse miettiä sitä, että onko "kunniallinen" nainen, vaiko ei...voitte hoitaa asian samalla, kun käytte tankkaamassa auton.
..koska avoparien eroprosentti on korkeempi kuin avioparien. ;)
Et toi olis jo tekosyynäkin huono...