Pitkäaikainen suhteeni näyttäisi nyt sitten päättyneen 6-vuoden seurustelun, ja kahden lapsen jälkeen. Olin toki jo aikaisemmim huomannut varoittavia merkkejä mm. hän ei ole sanonut 2-vuoteen "rakastan sinua" ketaakaan. Hän istuu koneella PALJON, puhuu treenaamisestakin kauniimmin ja useammin, kuin minulle/minusta. Olen yrittänyt vuoden aikana kohentaa itseäni ja koettanut olla se piristävä osapuoli ja yrittänyt ideoida kahdenkeskistä toimintaa, johon kuitenkin olen saanut vain vastaukseski "me nähään muutenki joka päivä". Ei se samaa tarkoita kun olla toisen kanssa. Enhän minä toisen tunteille mitään voi jos ovat loppuneet, mutta minä tunnen vieläkin rakkautta häntä kohtaan. En tiedä enää onko mitään tehtävissä vai pitäisikö vain päästää irti ja kärsiä kun on ruma, yksinäinen, ei ole seuraelämää. Sekin varmaan ajan myötä helpottaa, mutta se on silti niin sydäntämurskaavaa ajatella, että hän lähtee ja näemme enää vain kun hän hakee lapsosia luokseen. Onneksi olemme päättäneet, että lapsiimme emme tätä siirrä emmekä varsinkaa tappele heistä. Minuun itseeni se vain sattuu niin saatanasti. Sitten hän varmasti löytää jonkun tosi nätin, mukavan ja fiksun tytön ja minä itken mustasukkaisuuttani yksin. Tosissani minä kaikkea yritin, hätistin häntä äijien kanssa viikonloppulomalle, kyselin päivästä ja tunteista ja mitä voisin itsessäni muutta tai miten muuttua, että olisi taas meidän hyvä olla. Hänet minä olen aina kuvitellut vierelleni jos vain vanhaksi elämme hänessä on niin paljon hyvää jota hän ei ole enää näyttänyt ainakaan minulle.
Kaikkihan loppuu aikanaan...
Broken_09
3549
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Harmittavaista. Olen pahoillani puolestasi. Itselläni meni noin puoli vuotta sitten eräs pitkä suhde poikki. Lapsia ei tähän suhteeseen vielä liittynyt, mutta fiilikset elämään on kadoksissa vieläkin. Mieleen tulee omia ajatuksia siitä, kuinka yrittää ja yrittää, mutta se ei auta. Omalla kohdallani erittäin harmittavaista oli se, että en saanut tietää mikä suhteessa meni vikaan. Aluksi kaikki on ok ja yht'äkkiä kaikki muuttuu... :-/
Onkin juuri erittäin inhoittava puoli kun ei tiedä miksi suhde loppui tai ettei tiedä koska tarkalleen alkoi mennä vikaan, että olisi voinut korjata tilanteen, kun kaikkea ei aina huomaa ajoissa. Toisaalta niin kuin sanoit aina ei yrittäminen auta, kun yksi asia elämässä tökkii, niin kyllä sitten kaikki asiat haraa vastaan ja lujaa. Minulle ei myöskään ole varsinaista syytä mieheni antanut tälle hiipumiselle ja on todella ahdistavaa kun ei osaa paikata vaikka haluaisi niin kovasti ja tosissaan. Itse haluaisin kuulla syyn, kun tiedottomuutta en vain millään kestäisi, loppuelämä on pitkä aika olla onneton. Toivotaan että meillä eronneilla on vielä tulevaisuus joka on rakkautta ja yhtenäistä kunnioitusta täynnä. Joskus miettin että jos minua ei luotukaan olemaan onnellinen, kun kaikki on vain mennyt päin....
Ja yksinään on mahdoton olla naimisissa.
Jo kahdesti kämmeneni paskaan tökänneenä tiedän mistä puhun.
Äh, nyt olen kyllä mitä enemmin naimisissa, mutta onneksi olen itsekkäästi vaalinut omaa uraani, ja omaisuuttani. Avioehto on kunnossa, ja olen oppinut tekemään just niin kuin minä haluan tässä elämässä. Nämä nimittäin ovat sen ONNELLISUUDEN ehtoja, ja nyt tuo ukko näköjään pysyy tossa ihan nakutettuna (kun ei niin olis väliksikään)
Oma ukko on se vihoviimmeinen kaistale johon nojaamalla kannattaa onneaan kohentaa, vaan jos keksit jonkin muun asian jolla onnelliseksi tässä elämässä tulet, satsaa siihen. Niin se onni löytyy. Niin löytyi minullekin.