Mikä ihmisiä vaivaa? Eletään parisuhteessa mikä ei ole hyvä, valitetaan kaikille kuinka huonosti menee ja kuinka on huono olla, jne.. Miks semmosessa suhteessa on pakko vaan roikkua? Jos asiat on niin heikosti kun annetaan ymmärtää niin eikö sillon oo kummallekkin parempi kun molemmat jatkaa omiin suuntiinsa? Vai eikö sitä osata luopua jostain mihin ei ole tyytyväinen? Pitääkö sitä paskaa haalia ja kantaa mukana kaikestakin huolimatta? Ihan vaikka vaan sen kunniaks että voi osallistua kahvi-pöytä-keskusteluun että "kyllä meilläkin menee niin huonosti ja plaa plaa!!!!! Kun se toinen sitä ja kun se toinen tätä.."
Eikö meillä ihmisillä ole sen vertaa ajattelu ja pohdiskelu taitoo et osattais miettiä et onko joku sen ponnistelun ja "tuskan" arvosta vai voiskohan sitä kenties ansaita jotain parempaakin? Tai jokainenhan sen kohdaltaan tietää kuinka paljon on halukas ottamaan vastaan shittiä.
Ite myös olen syntinen kun huonossa suhteessa roikuin (kai vaan itseni kidutus mielessä eli tyhmyyttäni!!) kaks puol vuotta ja sain siitä jotain korvaamatonta, opin ymmärtämään OMAN ARVONI!!
Eikö meillä ihmisillä ole sen vertaa ajattelu ja pohdiskelu taitoo et osattais miettiä et onko joku sen ponnistelun ja "tuskan" arvosta vai voiskohan sitä kenties ansaita jotain parempaakin? Tai jokainenhan sen kohdaltaan tietää kuinka paljon on halukas ottamaan vastaan shittiä.
Ite myös olen syntinen kun huonossa suhteessa roikuin (kai vaan itseni kidutus mielessä eli tyhmyyttäni!!) kaks puol vuotta ja sain siitä jotain korvaamatonta, opin ymmärtämään OMAN ARVONI!!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tuskinpa sinäkään siinä suhteessa roikuit ihan kidustusmielessä vaan ihan jostain näistä perussyistä eli joko pelkäsit että et parempaakaan löydä tai sitten hän vei sinulta itsetuntoa pois loukkauksilla tms tms
Eli kyllä sitä tosiaan pitäisi ymmärtää lähteä jos suhteella ei ole tulevaisuutta. Mutta jos puhut yleisessä mielessä siitä että huonosta suhteesta lähtö olisi aina se oikea ratkaisu niin siitä olen kanssasi eri mieltä. Toinen vaihtoehtoinen suunta voisi olla se että etsitään ratkaisuja ja toimitaan (molemmin puolin) aktiivisesti siihen suuntaan että suhteen ongelmat saataisiin kuntoon. Ei se aina vaihtamalla parane. Mutta tuo toimii vain jos siihen molemmat sitoutuvat eivätkä vain voivottele sitä miten huonosti asiat ovat.
Mutta noin yleensä tuntuu että tämän viestiketjun aloittaja vain tahtoi purkaa sydäntään eikä oikeasti pohtia tätä asiaa. Mutta toki tästä voi ihan mielenkiintoinen keskustelu syntyä tästä huolimatta.
Kyllä se niin on et kannattas tehdä sen suhteen eteen jotain missä on eikä ettiä uutta.Mikään suhde ei toimi jos kummatkin osapuolet on välinpitämättömiä.Samat ongelmat edessä joka suhteessa.Ei se vaihtamalla parane.Ja jos lapsia niin ehdottomasti kannattaa yrittää viimeiseen asti parantaa suhdetta.
En aivan tarkottanu sitä että ensimmäisen ongelman jälkeen kannattaa lähtee uutta ettimään. Jos taakseen jättää paljon tai vähemmänkin selvittämättömiä asioita tuskin sillä onnelliseks tulee...
Kyllä meillä asioista puhuttiin ja yritettiin ongelmien yli päästä mut jos vaan toinen osapuoli on halukas ja motivoitunu tekemään asioille jotain niin minkäs siinä sit teet? No mä ainakin jäin odottamaan sitä päivää että mieskin rupeis toimimaan sen mukasesti mitä ollaan yhdessä puhuttu ja päätetty, mutta turhaan odotin.
Niitä "kehityskeskusteluita" käytiin loppua kohden yhä vaan useemmin ja useemmin. Joka kerta tuntu että kyllä se tästä lähtee rullaamaaan ja joka kerta kuulin lupauksen että kyllä tästä yli päästään ja nyt "hän" rupee tosissaan tekemään asioiden eteen jotain. Mutta niin vaan nekin oli pelkkiä lupauksia vailla tekoja.
Ja mitä olen sattunu huomaamaan niin en ole ainut joka on moisen ilmiön läpi käyny, monet vaan jää odottamaan sitä muutoksen päivää ihan loputtoman pitkäks aikaa jollon jo varmaan tuntee ittensä ihan arvottomaks koska on niitä tyhjiä lupauksia kuunnellu ja uskonu.
En siis kehota ketään lähtemään suhteesta ennen kun ollaan yritetty ratkasta vanhat murheet mut jos tilanne ei mikskään muutu niin miksi jäädään suhteeseen mistä ei saada juurikaan hyvää irti. Jäädään vaan valittamaan että kuinka on asiat niin huonosti!
Niin,hän rupee asioiden eteen tekemään jotain..Suhteessa on aina ylä-ja alamäkiä.Kannattaa odotta parempia aikoja.Välillä ollaan niin kypsiä toiseen.Nykyajan tapa vaan hakea eroa liian helposti sensijaan että yritettäisiin.Painotan erityisesti sitä jos suhteessa lapsia.Uudessa suhteessa nämä lapset ovat rasite.En tarkoita etteikö rakkaita mutta kun on toisen kanssa tehty.Ja sitten nämä exät siinä vielä.Hyvinkin läheltä seuranneena tiedän kuinka peestä se touhu on.Siinä se arki tulee yllättävän pian.Lapselle ero hirvittävä rasite vaikka me vanhemmat luulemme joskus toista.Laps on se sijaiskärsiä.Jos ajattelee vanhempien ero lapsennäkökulmasta niin miltä tuntuu et yhtäkkiä toinen vanhempi lähtee pois yhteisestä kodista..Miltä teistä tuntuis jos rakastettunne yhtäkkiä pakkais tavaransa ja lähtis?Mikä kamalinta laps ei useinkaan pysty puhumaan tai pitää asioita sisällään ja vanhemmilla ei ehkä voimavaroja huomata lapsen pahoinvointia.Sit etitään uusia suhteita ja lapsen pitää vaan sopeutua niihin.
Sit kun on liian myöhästä? Meillä kun tilanne meni näin perinteiseen tyyliin että se meidän suhteen huono laatu heijastu lapseen vaikka se oli kaikkee muuta kun tarkotus! Kun toinen elää miten ite lystää, kotona odottavasta lapsesta ja sen äidistä vähääkään piittaamatta niin kyllä siinä rupee jo aika olemaan kypsä.
Vai vieläkö ois pitäny jaksaa yksin kannatella koko parisuhdetta, pitää mökki kunnossa, maksaa miehen velkoja, venyttää pennit ruokaan ja lapsen vaatteisiin ja siinä sivussa olla vielä hyväntuulinen äiti.
Siinä vaiheessa kun rupesin olemaan jo todella väsynyt, se rupes vaikuttamaan lapseen. En jaksanu touhuta sen kanssa niin paljon kun olisin halunnu. Näinkö sun mielestä meijän ois pitäny jatkaa?
Mun omat vanhemmat on myös eronnu kun olin lapsi ja nekin yritti vaan jatkaa yhdessä meijän lasten takia. Siitä ei kovin hyvää seurannu. Vaikka olin pieni niin halusin että ne eroo ettei kotona olis jatkuvaa jännitettä koska vanhemmilla ei vaan suksi luistanu. Sitä mä en haluu omalle lapselleni, EN IKINÄ!
Ja jos joskus tulevaisuudessa mun (meidän) lapsi on jollekkin rasite niin se on kyllä sellanen ääliö mihin päin en ees virtsais!!
Ja myös mainittakoon tässä et ollaan kyllä ihan väleissä muksun isän kanssa mutta me ei vaan voitu elää suhteessa missä kaikilla on hyvä olla. Äitinä koin olevani lapselle sen velkaa että se voi elää ja kasvaa sellaisessa ympäristössä missä on hyvä olla. Ei turhia kädenvääntöjä eikä turhaa hermojen kiristelyä vaan sen takia että yritetään keinoplla millä hyvänsä olla yhdessä vaikka siitä ei mitään tulekkaan!!
kaikkea hyvää elämääsi.Minä olen hyvilläni ettei minun vanhempani aikoinaan eronneet vaikka erimielisyyksiä sielläkin oli.Laps pitää kuitenkin mieluummin vanhemmat yhdessä.Pitääkö sitten aina olla suunapäänä tuomassa omia näkemyksiään ja vaatimuksiaan.En löydä nyt kuitenkaan mitään hyvää erosta.Ainut on väkivalta parisuhteessa.Eiköhän sitä pitäs jokaisen katsoa peilii eikä aina syytellä sitä toista puoliskoa.Ja sanonta niin metsä vastaa kun sinne huudetaan pitää paikansa.Jaa rakkautta niin saat rakkautta.
Jos siinä pisteessä parisuhteessa ollaan että marmatetaan suhteen huonoutta ja ollaan epävarma kaikista asioista niin silloinhan ihminen elää kriisin keskellä. Jokainen parisuhde kokee kriisin jossakin vaiheessa enkä sen takia juuri ymmärräkkään miksi juuri kriisin keskellä pitää päättää asioista suuntaan taikka toiseen. Tämähän voi johtaa pahimmassa tapauksessa siihen, että jokainen tuleva suhde päättyy kriisiin vaikka mahdollisuuksia onnelliseen suhteeseen olisi ollut. Lyhyesti: Ihminen kestää paskaa ettei tulevaisuudessa paskan määrä olisi vakio.
Se onko joku ponnistelun ja tuskan arvoinen selviää kun ynnää yhteen ilot ja surut. Jos ilot ja tulevaisuus antaa enemmän niin onhan se ihminen sen yrittämisen ja ponnistelun arvoinen. Ainakin asian selvittämisen arvoinen. Mutta jokaisen pitää varmasti oppia kantapään kautta se asia että sinä itse teet itsesi onnelliseksi, ei hyvä, parempi tai paras puoliso.
Kirjoituksesi oli hyvä!Hienosti osasit kiteyttää asian.
Kiitos :) Nyt kriisin keskellä eläessä asia tulee ns. suorana lähetyksenä. :D
ja opetti minuakin niin että lähin meneen suhteesta ja en ole sitä onnea vaan löytänyt muualtakaan.Kaduttaa vietävästi!
Mitä jos se kriisi kestää päälle vuoden? Eikö siitä ole oikeutta lähtee? Päätös lähtemisestä ei ole koskaan helppo, varsinkaan kun siinä on kolmas osapuoli joka täysin syytön koko tilanteeseen ja kykenemätön vaikuttamaan asiaan.
Ei se ihan yhdessä yössä syntynyt se päätös, se oli vaikein päätös minkä tähänastisen elämän aikana oon tehny mut päivääkään sitä en ole katunu.
Ja kyllä sun sanoissa on perää mut aina ei asiat mene niin kun suunnittelee tai haluaa.
Enpä enempiä lähde tilannetani tai päätöstäni selittelemää, koska mielestäni tein oikeen ratkasun niin itseni kun myös lapsen puolesta!
Vaikeinta itestä kriisissä on se että se on niin vaikea tunnustaa. Tilannehhan on saattanu jatkua vuosia, mutta käytännössähän asioita voi alkaa selvittää vasta kun jompikumpi nostaa sen kuuluisan "kissan pöydälle". Jos kriisiä purkaa, selvittää ja pyrkii parantamaan vain toinen osapuoli niin tokihan se kertoo jo paljon sen suhteen tulevaisuudesta. Jos teidän kriisi on kestäny/kesti päälle vuoden vielä senki jälkeen ku asioita on alettu selvittää, niin kyllä ymmärrän miksi olet lähteny kävelemään. Ei sitä pahaa oloa ja toivottomuutta kukaan kestä ikuisesti.
Vaikeinta erossa taitaa olla se että kaikki selviäis siitä, muutamia kolhuja lukuunottamatta, mahdollisimman ehyin nahoin. Edellisessä suhteessa sain minä ja entinen kumppanini sen verran pahoja kolhuja, että vasta nyt n. 6-vuoden jälkeen huomaan olevani melkein sinut asian kanssa. Tsemppiä sulle asioiden hyväksymiseen! Toisia on helpompi rakastaa jatkossa kun pystyy kantamaan itsensä.
IHMISET ON SOKEITA..