Mikä siinä on, että miehet lähtee täysillä mukaan suhteeseen, saattavat jopa maalailla ruusunpunaisia kuvia yhteisestä tulevaisuudesta, kodista, lapsista, jopa eläkepäivistä. Mutta heti kun nainen lähtee mukaan yhtä tosissaan, rakastaa miestä ja haluaa jakaa elämän tämän kanssa, niin mies lähtee pakoon.
Tämä oli tavallaan kolmas kerta kun minulle käy näin, tämä viimeinen oli pahin. Ei minkäänlaisia ennakkovaroituksia, yhtäkkiä vain päätti ettei haluakaan. Vaikka haluaa. Mutta ei halua, tai siis ei pysty. Hän oli se joka minuun ensin rakastui, mutta minäkin rakastuin häneen vähintään yhtä palavasti. En ole koskaan ollut niin onnellinen kenenkään kanssa, eikä hänkään. Missään vaiheessa en painostanut yhtään mihinkään, vaan suhde kehittyi omalla painollaan. Perhe ja ystävät huusivat tyyliin hoosiannaa, miten sopivat olimme toisillemme ja niin meistäkin tuntui. Mutta nyt äijä teki päätöksen, että jatkaakin mieluummin yksineloa. Vaikka minulle on oma tila ihan yhtä tärkeää kuin hänelle. Ei se oma tila riipu siitä asuuko yhdessä vai ei, se on pään sisällä, kahden ihmisen suhde. Paskaako mua kiinnostaa avoliitto tai perhe instituutiona, ei vaan haluan sitä oikean ihmisen kanssa, niin että se on luonnollinen jatkumo kahden ihmisen rakkaudelle.
Kyllä joskus vituttaa ja pahasti. Kyllä on vaikea uskoa ihmisiin tämän jälkeen. Vielä vaikeampi uskoa, että joskus rakastaisin jotain ihmistä näin paljon. Tai ehkä niin voi käydä, mutta siihen en enää jaksa uskoa, että miehistä olisi pysymään rinnalla silloinkin kun on vaikeaa, puhumaan avoimesti mitä haluaa. Juuri tänään mietin, että miesten itsetuntemus on ihan hemmetin huono jos yleistetään. Minusta naiset ovat paljon enemmän kosketuksissa itseensä ja jakavat asioita ihan eri tavalla. Näin ainakin minun tuttavapiirissäni.
Kulissit eivät kiinnosta, täytyy siis vissiin yksin jatkaa näiden elämän polkujen tallustelua.
Tämä oli tavallaan kolmas kerta kun minulle käy näin, tämä viimeinen oli pahin. Ei minkäänlaisia ennakkovaroituksia, yhtäkkiä vain päätti ettei haluakaan. Vaikka haluaa. Mutta ei halua, tai siis ei pysty. Hän oli se joka minuun ensin rakastui, mutta minäkin rakastuin häneen vähintään yhtä palavasti. En ole koskaan ollut niin onnellinen kenenkään kanssa, eikä hänkään. Missään vaiheessa en painostanut yhtään mihinkään, vaan suhde kehittyi omalla painollaan. Perhe ja ystävät huusivat tyyliin hoosiannaa, miten sopivat olimme toisillemme ja niin meistäkin tuntui. Mutta nyt äijä teki päätöksen, että jatkaakin mieluummin yksineloa. Vaikka minulle on oma tila ihan yhtä tärkeää kuin hänelle. Ei se oma tila riipu siitä asuuko yhdessä vai ei, se on pään sisällä, kahden ihmisen suhde. Paskaako mua kiinnostaa avoliitto tai perhe instituutiona, ei vaan haluan sitä oikean ihmisen kanssa, niin että se on luonnollinen jatkumo kahden ihmisen rakkaudelle.
Kyllä joskus vituttaa ja pahasti. Kyllä on vaikea uskoa ihmisiin tämän jälkeen. Vielä vaikeampi uskoa, että joskus rakastaisin jotain ihmistä näin paljon. Tai ehkä niin voi käydä, mutta siihen en enää jaksa uskoa, että miehistä olisi pysymään rinnalla silloinkin kun on vaikeaa, puhumaan avoimesti mitä haluaa. Juuri tänään mietin, että miesten itsetuntemus on ihan hemmetin huono jos yleistetään. Minusta naiset ovat paljon enemmän kosketuksissa itseensä ja jakavat asioita ihan eri tavalla. Näin ainakin minun tuttavapiirissäni.
Kulissit eivät kiinnosta, täytyy siis vissiin yksin jatkaa näiden elämän polkujen tallustelua.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Se et sulle on sattunut 3 tollasta tapausta ei vielä tarkoita, että KAIKKI miehet olisivat sitoutumiskammoisia...
en ole ihan ainoa, joka vastaavaa on joutunut kokemaan, valitettavasti :-( ja nyt oli kyseessä vielä vähän vanhempi mies eikä mikään kavereissa juokseva kakara. Tuntuu, että ens miehet ettii äitinsä kaltaista naista, sitte ne traumatisoituu pitkässä liitossa ja sen jälkeen ku olis mahdollisuus onneen ni ne on jo niin riekaleina että kävelee sen todellisen onnen ohi. Missä henkinen kasvu, eheytyminen...
..ollut oikea heille tai he sulle?!
Omassa kaveripiirissäni ovat jo miltei kaikki (minä mukaan lukien) miehet sitoutuneet ja perustaneet perheen...
Joten olen hieman skeptinen sen miesten "sitoutumiskammon" suhteen....
sitten olen huomannut myös sen, että ne jotka sitoutuvat, niin perustuuko se sitoutuminen aidolle rakkaudelle vai että sillä haetaan turvallisuutta ja niin että näin se "kuuluu" mennä? Hirveän vähän ihmiset lopulta kommunikoivat rehellisesti ja aidosti suhteissaan, aletaan vain elää sellaista kuplaelämää. Mulla asuu moni tuttu ihanissa ok-talolähiöissä, jossa puunataan farmaria ja parin neliömetrin pihaa ja viedään lapsia hiekkalaatikolle. Miten helposti homma menee siihen, että suhteessa eletään ulkoisten puitteiden kautta. Aina löytyy jotain fiksattavaa, tehtävää, tehdään tavallaan yhteisen edun hyväksi..mutta unohdetaan mikä on tärkeintä.
Ehkä mulla on yleinen turhautuminen, ei vain miehiin vaan ihmisiin yleensä...siihen että on vaikea löytää ihmistä, joka olisi valmis rehelliseen kanssakäymiseen, joka haastaisi itseään jatkuvasti olemaan läsnä aidosti.
..sitoutumiseen mulla on rakkaus!
Turvallisimmillaan olen kun olen yksin: ei ole ketään menetettävää/suojeltavaa...eli toi teoria ontuu..
Pitää priorisoida ne asiat, jotka itselle on AIDOSTI tärkeitä...eikä niistä tule luopua parisuhteen takia...kun saa myös parisuhteessa toteuttaa itseään niin jaksaa myös "aidosti" panostaa siihen suhteeseenkin. =)
Liikaa näkee ihmisiä jotka pariutuu ja joutuu luopumaan monesta itselleen tärkeistä asioista kumppanin vaatimusten tai omien olettamusten(näin parisuhteessa "kuuluu" mennä) takia...
En itse ikinä suostuisi siihen...ennemmin olisin yksin....
Minua kiinnostaa, mitä muuta yhteistä niissä miehissä oli? Tuskin tuo nyt aivan pelkkää sattumaa on. Ihastutko samantyyppisiin miehiin? Oletko aivan varma, ettet ole tehnyt jotain edistääksesi heidän ratkaisuaan? Minä kun en millään jaksa uskoa, että kaikki miehet toimisivat noin. Enhän minäkään ole toiminut.
Eka alkoi teinirakkaudesta, kasvoimme yhdessä ja yhteen...homma kaatui lopulta siihen, että hänellä ei alkanut aikuistuminen samanaikaisesti itseni kanssa. Eikä ilmeisesti ole alkanut vieläkään, sillä jäi "nuoruuteen kuuluva" ryyppyputki päälle ja on nyt varmaan ainoa lähipiirinsä perheetön mies.
Toinen oli mukamas tasapainoinen, hieman uraorientoitunut...koskaan ei ollut hyvä hetki ns. asettua aloilleen, työ vei ja työ toi. Halusi kyllä sitten joskus..tässä onneksi tajusin, ettei suhteemme perustunut oikealle rakkaudelle. En itsekään halunnut aidosti näitä asioita tämän ihmisen kanssa, mutta silloin en sitä vielä ymmärtänyt.
Ja nyt on sitten mies, joka on jo aiemmin elänyt perhe-elämää kylmässä liitossa. Siitä on jäänyt pahat jäljet mieheen, ja ymmärrän kyllä että sen jälkeen saavutetusta vapaudesta ei helposti luovu. Mutta kauan hän on ollut yksin ja kuitenkin sanoi ja antoi ymmärtää haluavansa minun kanssani mahdollisuuden uuteen alkuun. Oltiin niin hemmetin onnellisia...ja tiedän etten puhu vain omasta puolestani. Hitto että oon väsynyt.
Musta ihmisten kohtaamisessa on usein kyse toiveista - eli voimme tuntea itsemme varsin hyvin, mutta toinen ihminen silti aina haavekuva. Joskus ko. kuva ja ns. todellinen henkilö kohtaavat yhä uudelleen ja uudelleen ja joskus ei. Sen et missä vaiheessa ja miten kukin havaitsee ristiriidan haaveiden ja henkilön välillä, on musta enempi yksilö- kuin sukupuolikysymys. Tosi behavioristi väittäis et toinen on vasta olemassa muiden kautta, mut ihan niin pitkälle en menis - tosin meille itsellemme näin on aina.
Mut joo - jotkut vaativat aikas monta yritystä ennen kuin tietävät - ja ko. hetkellä tietää myös mikä aikaisemmissa oli vialla. Hauskinta kaikessa on se et aiemminkin luuli tietävänsä. Siinä luulossa lupailee samat mitkä tiedossakin - ainoastaan toisessa tarkoittaa mitä sanoo (vaik luulossa ei sitäkään itse tiedä).
Kuulostaa heprealta - totta, paitti sit kun tietää.
"ei vaan haluan sitä oikean ihmisen kanssa, niin että se on luonnollinen jatkumo kahden ihmisen rakkaudelle."
Siis: Todisteiden pohjalta vaikuttaisi että yksikään niistä miehistä ei ole rakastanut sinua.
Kenties poimit joukosta ne jotka tarjoavat ensisijaisesti tyydytystä tarpeillesi parisuhdemielessä koska kuvittelevat sen olevan rakkautta ja johtavan rakkauteen (jota se sinun osaltasi tarkoittaakin...). He kuitenkaan eivät rakasta sinua vaan rakentavat korttitalon joka hajoaa heti kun he tajuavat että tässä itseasiassa pitäisi olla tosissaan - ja he ovat tehneet vain täydellisen näyttelijäsuorituksen.
Todellinen rakkaus taitaa kuitenkin perustua jollekin muulle kuin parisuhdeidyllin rakentamiselle ja parisuhteiden muodostamisen "ulkoapäin saneltujen" kriteerien täyttämiselle. Vaikka usein se onkin hyvä pohja ja enemmistön mielihalu on rakkaudessa kuitenkin jotain enenmmän. Tosiasiassa ne "parisuhteen kaavat" voisi ottaa siitä ympäriltä pois ja silti yhteys toiseen jäisi, koska kyse on rakkaudesta.
Neuvoni on että etsi se rakkaus joka koskettaa sinuakin, se että joku rakastaa sinua - ja sinä häntä - ja sen mukaan sitten rakentamaan. Sitten löydät jotain (mille ei voi nyt antaa mitään määreitä) joka vastaa tilaa : "niin että se on luonnollinen jatkumo kahden ihmisen rakkaudelle".
Ja nyt tiedät millaisista maneereista se rakkaus ei ainakaan löydy, eikö?
On aika outoa että omissa suhteissaan epäonnistunut ihminen kertoo muille mitä on oikea rakkaus ja oikea suhde. Kauheaa lukea tuollaista neuvomista kun sen sijaan voisi pohtia miksi jotkut vain lähtevät pois mahdollisesta hyvästä suhteesta.
Mikä minulle olisi oikea suhde jonka kokisin pitämisen arvoiseksi ja oikealla perustalla olevaksi?
Mun on pakko puhkaista toi kupla... mut mä tiedän.
On eri asia sitten että olenko sen arvoinen käytännössä ja kuinka päin helvettiä mun jutut menee muista syistä - mukaanlukien omat vikani. Mutta eihän se estä näkemästä olennaista.
Joten rauhoitu ja muista että kyse on vain yhden miehen mielipiteestä. Jos se mielipide kohahduttaa niin mietippä että mikä aiheessa närkästyttää eikä niinkään persoonassa. Sitten sullakin vois olla jotain oikeeta sanottavaa aiheeseen.
Sinä tiedät omat suhteesi. Se ei tarkoita sitä että tiedät muiden suhteet.
Rauhoitu sinäkin.
Valistuneeksi arvaukseksi.
ja unelmointi on yksi suhteen ihanimmista asioista, plus että saa kokea rakkautta jne jne. Kun rupee olemaan aika niiden toteuttamiselle, tulee epävarmuutta siitä kantaako juttu. Ensin mä ajattelisin asiaa niin, että mies ei luota tarpeeksi toisen "pysyvyyteen", että lähtisi muuttamaan sen hetkistä tilannetta astetta vakavempaan koska takeita tulevasta ei ole. Se pelottaa, miltä tuntuisi menettää kaikki ja mitä jos..
Ikinä ei tule olemaan takeita tulevasta ja ainoa mikä on varmaa on se, ettei mikään ole pysyvää. Mä itse olen myös valitettavasti menettänyt uskoni miehiin, musta myös tuntui että he ovat pelkureita, mutta mä pystyin ymmärtämään sen että ei tunteet ole koskaan yksiselitteisiä asioita, oma vapaus ja riippumattomuus vielä vähemmän. Mua ainakin pelottaisi ihan helvetisti sitoutua ja olla edes jollain tavalla riippuvainen jostakusta.. En ole mies, paha mun on näin tähän vastata mutta ei me emotionaalisesti poiketa toisistamme lopulta niin paljoa. Rakastaa voi myös välimatkan päästä ja kun kantaa toista sydämessään, ei hän ole koskaan liian kaukana, tälleen mulle ei ainakaan tule paineita sitoutumisen kannalta koska mä teen sen henkisesti ja sydämestä. Silloin ei tarvitse pelätä eikä juosta karkuun.. Toi tieto ei sua auttanut, mä en tiedä miten lohduttaa koska mä tajuan jotenkuten miltä susta tuntuu, mutta nää asiat nousi mulla ensin mieleen.
Ethän tuomitse kaikkia yhden miehen takia.. Tai usean sellaisen, musta olet myös itse tärkeässä roolissa sen suhteen miten asiat loksahtavat paikalleen :)
Kaikki me ollaan niin paljon pelkojemme ohjaamia...ne vaan voimistuu mitä enemmän pettymyksiä joutuu elämässä läpikäymään. Tai sitten ei. Jotenkin musta tuntuu, että itselläni pettymykset ovat vaan saaneet entistä enemmän uskomaan siihen että mä pääsen kyllä ajan kanssa niiden yli ja opin niistä. Mutta kun ei voi kantaa vastuuta toisen traumoista ja pettymyksistä, toisen valinnoista. Niin on kamalaa seurata sivusta miten toinen vaan toimii kuten pelkää vaikka haluaisi muuta. Ei viitsi yhtään miettiä, miksi toimii kuten toimii. No eihän nämä ole yksinkertaisia asioita, tosiaankaan.
Ei kai pidä tuomitakaan, mutta on kyllä vaikea luottaa jatkossa siihen, että jossain vaiheessa kumppani ei kääntäisi kelkkaansa. Kaipaan niin sellaista kumppania, joka olisi siinä silloinkin kun on vaikeaa, ei heti lähtisi pakoon tai käpertyisi vain itseensä ja olisi siten poissaoleva suhteessa. Kai sellaisiakin on..ehkä itse olen sitten niin avoin, että toisaalta se tuo pinnalle miesten omat ongelmat, alkavat käsitellä niitä eri tavalla kuin ennen...ja toisaalta se tuo sitten heille paineita pyrkiä samaan kuin minä, että täytyy puhua asioista ja miettiä miksi tekee kuten tekee.
Tykkään jotakuinkin omasta vartalostani.Vaikka en miestä ota enkä saa,on lainaksi tarjolla.Olen ihan kiinni omassa omahyväisyydessäni.Olispa oma jumppahuone isoilla peileillä.Riittäisi yhdyntöjä mulle - itseeni, kerta toisensa jälkeen.Olen sellainen - Yhteis Ihana. En Yleis Pano.
Mitä enemmän, nopeammin toinen alussa maalailee ja lupaa kaikkea, niin siihen ei kannata mukaan lähteä vaan kertoa mitä mieltä on liian nopeista lupauksista liian alussa tai ylipäätään. Ei kukaan voi luvata alussa maata ja kuuta, paitsi ne oikeasti luotettavat kunnolliset uskolliset nopeastietenevät, mutta sitähän ei voi tietää ellei ole hyvä ihmistuntemus. Liian nopea tahti pelottaa miehen itsensä, kiva säikäytellä itseään varmaan.
Joku puhuu pill*a itselleen lupauksin. Varsinkin nuoret klopit.