Tiedän, kuka on se oikea! Sen tietää, kun se osuu kohdalle, mutta ohdakkeinen on ainakin tämä tie.
Seurustelimme pari vuotta, mutta tiellemme asetettiin suuren suuria vaikeuksia. Meidän rakkaudestamme riippumattomia. Menimme rikki molemmat eikä suhdetta saanut oikaistua raiteilleen.
Silti, puolitoista vuotta eron jälkeen, emme pysty unohtamaan, vaikka olemme sitä molemmat todella yrittäneet. Olemme tapailleet muita. Koittaneet olla olematta tekemisissä. Aina keksimme asiaa toisillemme, soitamme, tekstaamme, kinaamme ja päädymme nauruun. Haluamme toisiamme...
Viimeksi mies kysyi, miten tampata matot, vaikka olisi voinut kysyä sitä ihan keneltä muulta tahansa...
Näemme viikon päästä ja vietämme päivän yhdessä. Sitä olen odottanut mutta nyt se on vasta mahdollista. Tunne on nyt jo ihan 100 lasissa! Ikävä on kauhea, rakkaus suurta.
Mutta minua pelottaa. Satutanko taas itseäni? Voiko toinen kerta onnistua?
Tiedän, että kuulumme yhteen sielujen tasolla. Mutta miten sen pystyy käytännössä tekemään, kun on yksi pettymys takana?
Mies pelkää. Mä pelkään. Miten ikinä me voidaan voittaa pelkomme? Sillä pelkäämme toki molemmat, että epäonnistuisimme jälleen. Että tekisimme virheen palatessamme yhteen.
Toisaalta, en voi pakottaa asioita tapahtuvaksi. Enkä haluakaan. Enkä edes tiedä miltä minusta tuntuisi miehen kanssa oikeasti. Emme ole yli vuoteen olleet lähekkäin. Emme edes viettäneet aikaa yhdessä kuin joitain hetkiä. Viimeksi nukuimme yön yhdessä maalikuussa 2008. Silloin olimme eronneet ja koetimme uudelleen, mutta se oli liian pian. Kipu ja ahdistus oli läsnä liian suurena.
Jos on tarkoitettu että palaamme yhteen, varmaankin silloin niin tapahtuu. En vain voi tehdä sydäntäni vastaan mitään. On pakko mennä vain hetki kerrallaan, vaikka sitä tahtoisi olla jo siellä missä sielun koti on.
Onko teillä onnellisia kokemuksia yhteen palaamisesta? :)
Seurustelimme pari vuotta, mutta tiellemme asetettiin suuren suuria vaikeuksia. Meidän rakkaudestamme riippumattomia. Menimme rikki molemmat eikä suhdetta saanut oikaistua raiteilleen.
Silti, puolitoista vuotta eron jälkeen, emme pysty unohtamaan, vaikka olemme sitä molemmat todella yrittäneet. Olemme tapailleet muita. Koittaneet olla olematta tekemisissä. Aina keksimme asiaa toisillemme, soitamme, tekstaamme, kinaamme ja päädymme nauruun. Haluamme toisiamme...
Viimeksi mies kysyi, miten tampata matot, vaikka olisi voinut kysyä sitä ihan keneltä muulta tahansa...
Näemme viikon päästä ja vietämme päivän yhdessä. Sitä olen odottanut mutta nyt se on vasta mahdollista. Tunne on nyt jo ihan 100 lasissa! Ikävä on kauhea, rakkaus suurta.
Mutta minua pelottaa. Satutanko taas itseäni? Voiko toinen kerta onnistua?
Tiedän, että kuulumme yhteen sielujen tasolla. Mutta miten sen pystyy käytännössä tekemään, kun on yksi pettymys takana?
Mies pelkää. Mä pelkään. Miten ikinä me voidaan voittaa pelkomme? Sillä pelkäämme toki molemmat, että epäonnistuisimme jälleen. Että tekisimme virheen palatessamme yhteen.
Toisaalta, en voi pakottaa asioita tapahtuvaksi. Enkä haluakaan. Enkä edes tiedä miltä minusta tuntuisi miehen kanssa oikeasti. Emme ole yli vuoteen olleet lähekkäin. Emme edes viettäneet aikaa yhdessä kuin joitain hetkiä. Viimeksi nukuimme yön yhdessä maalikuussa 2008. Silloin olimme eronneet ja koetimme uudelleen, mutta se oli liian pian. Kipu ja ahdistus oli läsnä liian suurena.
Jos on tarkoitettu että palaamme yhteen, varmaankin silloin niin tapahtuu. En vain voi tehdä sydäntäni vastaan mitään. On pakko mennä vain hetki kerrallaan, vaikka sitä tahtoisi olla jo siellä missä sielun koti on.
Onko teillä onnellisia kokemuksia yhteen palaamisesta? :)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.