Suhde ja syömishäiriö

Sanot, ettet tarvitse bulimiaasi apua, mutta jos sinulla sellainen on, etkä siitä pääse eroon niin tuo lausehan on puhdasta itsepetosta! Muista, että syömishäiriö on AINA symptomi eikä syy.

Jos minun rakkaani sairastaisi tuollaista, suhtautuisin siihen hyvin vakavasti ja yrittäisin auttaa sikäli kuin voisin.

todella vakava sairaus, vaikka moni siihen kevyesti suhtautuukin. Jos minun tyttöystäväni osoittautuisi syömishäiriöiseksi koko suhteen laatu muuttuisi. Etenkin, jos hänen asenteensa olisi, ettei koe tarvitsevansa siihen apua.

Minulle syömishäiriö = psyyken häiriö, jota ei voisi ohittaa pelkästeen toteamalla, etteikö muka tärkeämpää asiaa ole. Kertomasi, se, mitä teet, miten reagoit, on hyvin vaikeasti tajuttavaa, jos et kerro, ja vielä vaikeampaa tajuta, jos kerrot mutta olet edelleen sitä mieltä, ettet tarvitse apua.

Itsekin bulimiaa sairastaneena, tiedän miten hankalassa tilanteessa olet.
Se tauti on niin pirullinen ja vaikuttaa ikävällä tavalla moneen asiaan..
Parisuhteesta voi olla mahdotontakin tehdä tasapainoista kun mieliala on mitä on..
Mutta itse siis kerroin nykyiselle miesystävälleni, että on aiemmin elämässä ollut ongelmia ja koen että on hyvä kun hän tietää miksi suhtaudun ehkä aika jyrkästikin omaan kroppaani, vaikka nyt tyytyväinen olenkin.
Toisaalta en tiedä olisinko uskaltanut kertoa jos edelleen sairastaisin, eläminen menee helposti siihen että toinen aina kuuntelemassa oven takana että oksennatko ja muutenkin sellaiseksi tarkkailuksi.
Voisin kuvitella että se saisi aikaan hyvin painostavan ja ahdistuneen ilmapiirin.
En tiedä voiko kukaan vastata tähän suoranaisesti sinulle. Ideaalihan olisi että pääsisi ko sairaudesta eroon ja näin ollen et kokisi enää tarpeelliseksi kertoa. Voisi elämänlaatu muutenkin kohentua..
Toinen voi kokea sen aikamoisena loukkauksena, jos esim parin vuoden päästä asia ilmenee. Että olet niin ison asian toiselta salannut. Olisi sääli jos hyvä (?) suhde sen takia kaatuisi..
Toivon sinulle kovasti tsemppiä, mitä ikinä teetkin.

Jotta et kovin pahoittaisi mieltäsi, yritän vielä selittää näkökantaani.

Syömishäiriö on niin laaja-alainen häiriö, että se on kuin parisuhteessa olisi joku kolmas osapuoli. Se vie ajatukset, se ohjaa mielialoja, tekemisiä, voimia. Kumppanisi kannalta katsottuna jos kerrot hänelle, mutta et halua sairauteesi puututtavan, on kuin pyytäisit häntä ymmärtämään, että sinulla nyt vaan sattuu olemaan tällainen teidän parisuhteen ulkopuolinen suhde, jota haluat vaalia, ja jota toivot kumppanisi ymmärtävän ja hyväksyvän.

Annat ikäänkuin passarin aseman kumppanille, "koita nyt vaan ymmärtää, että minun täytyy välillä käydä työntämässä sormet kurkkuun, ja antaa voimiani tälle bulimialle". " Sinulle on aikaa ja mielenkiintoa sen verran, kuin syömishäiriöni sitä jättää".

Ihan sun itsesi kannalta, katso asiaa todella vakavasti ja rehellisesti. Totea, että bulimian kanssa sinä olet tällä hetkellä suhteessa, se on sinun salarakkaasi. Voisi kuvitella, että jos saisit kerrottua ystävällesi, odottaisit hyväksyntää sairaudelle ja siten antaisit itsellesi luvan oirehtia entistä enemmin. Todennäköisesti mielesi pitäisi sinua entistä enemmin häiriösi vankina: eihän salarakkaasta noin vain haluta luopua. Jollain sairaalla tavalla haluat pitää syömishäiriön elämäsi tärkeimpänä asiana..

Ajattelusta lähtee syömishäiriönkin korjaaminen, sielullinen tauti kun on. Ensimmäinen askel on nähdä, että ihmissuhde on todennäköisesti bulimiaa antoisampaa. En sano, että syömishäiriö on sillä hoidettu,mutta ensimmäinen askel kuitenkin on rehellisyys. Se on vaikeaa, jos jo pitää salailua itselleen luonnollisena asiana.

Moi! Itse olen myös syömishäiriöiden orja. Palvelen niitä uskollisesti, palkalla joka on normaalista ajatusmaailmasta kaukana! Välillä on parempia kausia ja välillä mennään kovaa alas... Se että oot myöntäny itelles että "sairastat" tai siis elät kyseisen "kumppanin" kanssa on jo jonkun asteinen välietappi asioiden ratkeamisen suhteen, ennen kun pystyy itelleen myöntämään syömishäiriöö niin mitään ongelmaahan ei ole (ainakaan omastta mielestä). Nyt siis puhun vaan omista kokemuksista.

Se että kerroit edellisessä suhteessa ongelmastasi oli rohkea ja ehdottomasti oikea teko, en vaan kykene käsittämään et miten puoliso voi sivuttaa näinki vakavan ja kaikkeen vaikuttavan asiantokaisulla että eikö ollu tärkeempä asiaa.

Itse kerroin edelliselle kumppanille bulimiastani ja anorektisistä kausistani oli parasta mitä siinä tilanteessa kykenin tekemään. Näihin sairauksiin kun kuuluu valehtelu ja epäluotettavuus olennaisena osana, itse petos on niin suurta luokkaa etttei sitä terve ihminen kykene käsittämään. Kaikki se salailu ja valehtelu on asioita minkä takia parisuhteet useimmin kaatuvat, siinä yksi hyvä syy miksi kannattaa olla rehellinen! Toinen on se että toinen tietää minkälaisen asian kanssa elät ja mille olet elämäsi uhrannut, siis kirjaimellisesti Uhrannut. Mut tää asia ainakin syö sisää (ja kaikin puolin) aivan loppuun.

Tiedän ettei tää ole hyväks mulle ja tarviin apua mutta en ole jostain syystä halukas ottamaan sitä apua vastaan koska näen vaan oman rumuuteni ja suuren kokoni. Ja nyt en puhu vaan siitä mitä nään peilistä, tunnen olevani sisältäpäinkin ruma, iso ja vastenmielinen.

Muista myös se ettei bulimia usein yksin viihdy, siihen kuuluu, tai se haluaa "ystäväkseen" paljon muitakin mielen sairauksia ja monesti (niin kuin omalla kohdallani) myös kuvaan astuu muita syömishäiriöitä ja sittenhän soppa onkin jo valmis.

Oletko koskaan miettinyt että puhuisit asiasta jonkun kanssa kenen kanssa voisit asiaa pohti? Ei se varmaan helppoa tulisi olemaan mutta saattaisit ehkä saada jotain ovea raolleen sen suhteen et miksi tähän on tultu.

Luulen myös että (oikea, terve ja rehellinen) itseluottamuksesi on nollan luokkaa, nykyinen mielesi vaan väittää että kaikki on hyvin ja että olet itsesi täydellinen herra koska kykenet jollai asteella määräämään omasta toiminnastasi. Mut eihän se oikeesti niin mene koska "pakon omaisesti" tyhjennät itsesi aina syönnin jälkeen.

Kyseiset sairaudet on niin petollisia ja mukaansa vieviä että siitä on normaali tai mielumminkin terve ajattelu kaukana ja ne kykenee sekottamaan kaiken muun elämän aivan totaalisesti. Ne ei tee muuta kun ottaa, ne ei oikeesti anna itse mitään takaisin. Ne vie terveyden, rehellisyyden, sosiaalisen elämän ja nautinnon elämästään sinne omaan monttuunsa, eikä niistä helpolla hellitä.

Näin ainakin koen oman elämäni pakkomielteisen ajattelun kanssa. Asiaa helpotti mulla ainakin et sain purkaa itseni jollekkin ja kertoa siitä minkälaisen kaupan olin tehnyt elämän kanssa.

Itse olen ollut avoliitossa bulimiaa sairastavan naisen kanssa ja välillä hän näännytti itseään anoreksialla. Suhteemme kesti kolme vuotta, halusin lopulta erota koska syömishäiriö varjosti elämäämme jatkuvasti.

Epämiellyttävimpänä pidin juuri peittelyä, huijaamista, valehtelua ja pientä mutta jokapäiväistä epärehellisyyttä. Tämä kuulemma liittyy taudin kuvaan. Seuraavaksi suurimpana ongelmana pidin naisen surkeaa itseluottamusta, joka liittyi erityisesti hänen vartaloonsa ja seksuaalisuuteensa. Olematon itseluottamus johti mm. naispuolisten ystävieni haukkumiseen, mustasukkaisuuteen, kyvyttömyyteen nauttia seksistä täysipainoisesti ja minun tekemisteni jatkuvaan vahtaamiseen ja rajoittamispyrkimyksiin.

Psyykkiset tekijät eivät olleet ainoita syitä eropäätökseeni. En enää jaksanut kuunnella, ajatella tai haistella kausittaista oksentelua. Avovaimoni käytti myös nesteenpoistolääkkeitä ja ajoittain ilmeisen suuria annoksia laksatiivejä. Voin varoittaa Ap.:tä että ruuansulatuskanava ei välttämättä koskaan toivu tuollaisesta rääkistä. Voi jäädä esim. ikuinen ärtyneen suolen oireyhtymä, kuten exälleni. Se ei ole mikään sivistelevien tyttösten sairaus se..

Se kaikki oli lopulta vain niin kuvottavaa - ja tapahtui meidän kaksiossamme. En vain halunnut lopulta edes syödä kotona (eikä nainen voinut käydä ulkona syömässä). Ainainen kalorien laskeminen ja muut ruokaan liittyvät neuroosit olivat todella surkeaa katseltavaa ulkopuolisesta. Tuntui, että miksi minä tuhlaan elämääni toisen suolen ympärillä, kun elämällä on parempaakin tarjolla. Seksiä meillä ei lopulta ollut ollenkaan, en enää halunnut naista eikä hän tehnyt koskaan aloitteita. Surullinen tarina, mutta en kadu eroa.

Kannattaa varmaan hoitaa ensin se psyyke kuntoon, ennen kuin hankkiutuu parisuhteeseen.