Niin kauan kun muistan, meidän "perheessä" on ollut ihan törkeen repiviä riitoja, sanotaan mitä sylki suuhun tuo ja koitetaan loukata toista pahimmalla mahdollisella tavalla, tämä riitelytyyli opittiin jo pienestä pitäen vanhemmilta.
Minä sanouduin vuosi sitten tästä kaikesta irti. Enkä ole päivääkään katunut, ei enää syyllistämistä, huutamista, kiristämistä ja muutenkaan varpaillaan oloa. Välillä puolin ja toisin pisteltiin välejä poikki vuodeksi ja pariksikin. AINA joku on riidoissa jonkun kanssa.
Olo on helpottanut kummasti, ei enää uniongelmia ja ainaista pahaa oloa ja apeaa mieltä. En kaipaa yhtään vanhempiani enkä sisaruksiani. En sitten yhtään! Välillä he ovat yrittäneet ottaa yhteyttä, ja kun en vastaa, niin vastaaja täynnä huutamista ja tekstareina tulee ala-arvoista tekstiä.
Ihan suosiolla olen nyt se tunteeton perheenhylkääjä ja maailman paskamaisin ihminen. Sukulaisille minut on jo haukuttu moneen otteeseen (tää taitolaji on äidin vahvinta aluetta), mutta onneksi he ovat tajunneet jo vuosia sitten olla ottamatta näitä perheen sisäisiä riitoja tosissaan.
Aatella, 34 vuotta tässä oikeesti meni ennen kun uskalsi päästää lopullisesti irti.
Ihan oikeesti! Jos ihmiset eivät tule toimeen keskenään, he ottavat avioeron. Minä otin sen eron perheestä. En vaan jaksanut enää sitä touhua enää yhtään. Vihdoinkin olen vapaa!!
Ei enää ikinä!!!
Minä sanouduin vuosi sitten tästä kaikesta irti. Enkä ole päivääkään katunut, ei enää syyllistämistä, huutamista, kiristämistä ja muutenkaan varpaillaan oloa. Välillä puolin ja toisin pisteltiin välejä poikki vuodeksi ja pariksikin. AINA joku on riidoissa jonkun kanssa.
Olo on helpottanut kummasti, ei enää uniongelmia ja ainaista pahaa oloa ja apeaa mieltä. En kaipaa yhtään vanhempiani enkä sisaruksiani. En sitten yhtään! Välillä he ovat yrittäneet ottaa yhteyttä, ja kun en vastaa, niin vastaaja täynnä huutamista ja tekstareina tulee ala-arvoista tekstiä.
Ihan suosiolla olen nyt se tunteeton perheenhylkääjä ja maailman paskamaisin ihminen. Sukulaisille minut on jo haukuttu moneen otteeseen (tää taitolaji on äidin vahvinta aluetta), mutta onneksi he ovat tajunneet jo vuosia sitten olla ottamatta näitä perheen sisäisiä riitoja tosissaan.
Aatella, 34 vuotta tässä oikeesti meni ennen kun uskalsi päästää lopullisesti irti.
Ihan oikeesti! Jos ihmiset eivät tule toimeen keskenään, he ottavat avioeron. Minä otin sen eron perheestä. En vaan jaksanut enää sitä touhua enää yhtään. Vihdoinkin olen vapaa!!
Ei enää ikinä!!!
Vastaukset 16
Vanhimmat
Joo eipä sellaista jaksakaan, terveempi on, ja parempi olo, fiksummassa normaalissa seurassa. Ovatko vanhemmatkin sellaisia? Kauheaa. :( Huh. Oma lähisukulaiseni on narsisti, monta vuotta elämästä mennyt/menee vieläkin siksi hukkaan.
Onnea sinulle. Itselläni on oikein mukava perhe 4 sisarusta sekä äiti ja isä. Tulemme mainiosti juttuun ja aina saa tukea jos tarvii, mutta kukaan ei koskaan tunkea muiden elinpiiriin ja perheasioihin, jollei kysytä. Toista on avomiehelläni. Aivan hirveä farssi tämä perhenäytelmä. Nytkin on avomieheni itkenyt koko illan kun sisarensa on pahoittanut hänen mielensä. Itse olen onneksi päässyt eroon tästä sakista, koska totesin että oma mielenterveys on tärkeämpi asia minulle kuin mieheni sukulaiset. En tiedä kauanko mieheltäni vielä vie, että ymmärtää oman parhaansa. Voi olla ettei koskaan. Mutta onnea sinulle, jos olet siinä onnistunut.
Näin nopeasti kysäisin, että mitä avokkisi sisar sitten teki? Taitaa olla aika julma akka. Vaikea nimittäin kuvitella aikuista miestä märymässä kuin pikkulapsi, ellei kyseessä ole suunnilleen jonkun kuolema.
Aion tehdä tismalleen samoin. Meillä taas ei huudeta, mykkäkoulua pidetään asiasta jos toisestakin. Suurimmaksi osaksi en tiedä syytä näihin mykkiksiin. "Hyvää päivää kirvesvartta"-puhetta kyllä käydään, mutta mitään asioita ei kerrota. Äiti on tässä lajissa maailman parhaimmistoa. Sukujhlissa sitten yhtäkkiä kuulen kaikenlaista hänen ja isän kuulumisista. Isä on vanha, hän ei enää näitä ymmärrä. Enkä viitsi häntä em. asioilla rasittaakaan. Muutenkin kärsii äidin (vaimonsa) todella ilkeästä puhetyylistä, jota ei koskaan vieraiden kuullen käytetä. Silloin ollaan rakastava puoliso. Veljeni pitää harvoin yhteyttä, minä tässä vielä pohdin elämäni suuntaa. Tänne en jää, enkä taatusti jätä osoitetta.
Minulla ei ole kumpaakaan vanhempaa elossa, ei yhteyksiä sukuuni, ja exän puolelta ei mitään yhteyksiä. Vain minä ja lapsi. Itsenäisenä pyrin eteenpäin vaikka välillä tukiverkkoja kaipaankin.
kaipasi oikeesti tukiverkkoja ihmisiä joille puhua.Kun olin nuori aloin seurustella..Äidin puolelta kaksi tätiäni nimitti mua huoraksi ja sanoi se jälkeen päinkin monia lauseita joita en koskaan anna anteeksi.Ensin ihmeteltiin miksen käy kylässä?sitten kun menin haukku tännekkö tuut odottaa omaisuutta..
Minua on kait helppo loukata koska olen herttainen luonne, liian kiltti.Huomaan olen hyväksi käytetty monessa menetin omaisuutenikin joka mulle olis kuulunut..Myös:Synnyinkotini irtaimistoa tätini isänpuolelta kantoi joka kesä autokuormallisen kotiinsa.Antiikkia vanhaa tavaraa..Nyt se vanhatalo jossa en enää käykkään kaipis ne vanhat tavarat.
Menetän edell. vaan kaiken mitä omistan vaikka tarvitsisin kaikkee omaan elämäänikin..Mun elämä on työ ja tää asunto joka ei tunnu kodille, välillä mua ahistaa. Jos elämän päiviä piisaa aijon ostaa vanhan omantalon jonne en päästä ainoatakaan sukulaista...Nyt olen miettinyt ison pesäeron tekemistä moneen suuntaan!!!!!!!!!!!en jaksa ajatella vanhoja enkä tahdo uusia kateuksia päälleni..
Elämä on oikeasti helvettiä!vaikka pitäs olla iloa..Mun elämä on terveellä pohjalla aina ollut ja on edelleen.Mutta mitä maallisia edes omistamaan.Niitä kun ei täältä mukaan saa.
Olin 36v. kun äitini jälleen kerran kertoi mielipiteensä minusta.
Oli 54 kun äitini kuoli, en ollut nähnyt äiti 18 vuoteen en mennyt myöskään hautajaisiin.
Äidin kanssa minullakin ollut välit poikki useita vuosia, koska äitini oli ja on henkisesti pirullinen läheisilleen. -Niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Osa sukulaisista hyysää äitiä ja moittii minua, kun en lepyttele ja suurin osa tietää äitini hankaluuden, mutteivät uskalla sanoa hänelle mitään asiasta vastaan, koska siitä seuraisi suuren luokan mekkala. -Siis pelkäävät/välttelevät kofliktia. Minäkin olen vihdoin VAPAA! -ja sellaisena pysyn!
Samanlaista elämää olen kokenut ja nähnyt.
Riitaa, huutoa, tappelua, loukkauksia, uhkauksia.
Tunnen olevani henkisesti lopussa.
Haluaisin lähteä ja jättää kaiken taakseni, aloittaa uuden elämän muualla ilman ketään sukulaista.
Vaatii liian paljon ponnistelua lähteä ja jättää kaikki kurjat muistot taakseen.
Toivottavasti joskus olisin tarpeeksi vahva jättämään kaiken.
Minut on nujerrettu liian monta kertaa, lytätty luttuun. Itsetuntoni on hukassa, olen jo alistunut siihen uskoon, että olen pelkkä luuseri.
Mistä saisin voimia lähteä ja jättää kaiken taakseni ?
Olisi niin paljon helpompaa kun rinnalla olisi puoliso tukemassa tai olisi edes yksi ystävä johon voisi luottaa.
Kaiken kokemani nöyryytyksen jälkeen en pysty luottamaan yhteenkään ihmiseen.
- Mieli murtunut -
Samaa olen miettinyt, että kaikki uusiksi, ja unohtaa kaikki ihmiset, ketkä on antanut osallisuutensa siihen, etten luota enää kanssa liki kehenkään. Joskus kun herään, ajattelen - kaamea painajaisuni- ei mikää uni..totta. Totta puhut että puoliso helpottaisi, mutta yksi mun murtuneeseen mieleeni on miesystäväni, ei enää. Mulla on erittäin rakas ystävä, mutta kun hänen mies on kovin sairas, ei kehtaa mennä omilla asioillaan vaivaamaan.
Kirjoitat sydäntä vihlovasti, ymmärrän ajatuksesti, et ole luuseri. Alkoi itkettää kun samoja asioita olen veivannut kun pullataikinaa.
En jaksa ajatella, enkä uskallakaan tulevaisuutta, elän vain hetken kerrallaan.
HALAUKSIA SINULLE IHMINEN ISOLLA I.LLÄ!
että en voi luottaa läheisiini, silti uskon ja kerron heille huoliani. Kun ei ole ketään muuta jolle kertoa huolista.
Ja taas kerran läheiset pettävät luottamuksen, käyttävät kertomiani huolia minua vastaan riidan tullen.
Juuri tällä hetkellä tarvitsisin kipeästi neuvoja, mutta en enään uskalla avautua kenellekkään !!
Tuntuu, että pää hajoaa, on niin paljon asioita mietittävänä!!
TEIT AIVAN OIKEIN. iTSE OLEN OLLUT AIVAN SAMASSA HÖYKYTYKSESSÄ MONTA KYMMENTÄ VUOTTA, MUTTA TÄNÄ VUONNA TEIN SEN, JA OLEN IHAN KUIN LOMALAINEN. LIIAN TUNNOLLISEN JA KUULIAISENA IHMISENÄ TUNTUI, ET VAKKEI KUKAAN ODOTA, MÄ VAIN SINNITTELIN, TAPPELEVIEN SISKOJEN KAA, KUN KERTA OLLAAN SISKOJA JA PASKAT. SITTEN ALOIN MIETTIÄ, MIKSI KULUTAN ENERGIAA MOISEEN, KUN HE SISKOJANI.SENKÖ TAKIA. EI HYVÄT SYLVIT,,,TAJUSIN..
SIELLÄ HE VOIVAT HYVIN ILMAN SINUA JA ILMAN MINUA, JOTTA EHDOTAN : KIPPIS !
TIETYSTI HAKKUVAT, MUTTA SUODAANHAN ME SEN VERRAN RAKKAILLE SUKULAISILLE ILOJA VIEL, EIK JE? JA JOTAIN KARISMAAHAN PITÄÄ OLLA, KUN ON NIIN KOVA HINKU HAUKKUA....
Moi,
Tosi hauskaa lukea tätä viestiä. Mulla itsellä on 14-vuotinen parisuhde, joista 7 oltu naimisissa. Molemmat meistä on ex-alkoholisteja. Joka karrean, kun menemme tapaamaan mun vanhempia, (jota tapahtuu 2 kertaa vuodessa) meidän suhteemme ajautuu kriisiin. Alan syytellä häntä, kun mieheni ei osaa käyttäytyä siten kun vanhempani odottavat. Meillä lapsuuden kodissa ei ole koskaan riidelty ja huudettu, mutta on annettu ymmärtää. Isäni on alkoholisti ja äitini on läheisriippuvainen, ja joka kerta kun olemme heidän luonaan, niin äitini alkaa kyylätä jokaista askeltamme ja tunnetilojamme ja yrittää tehdä kaikkensa, että mieheni viihtyisi. Meillä on joka kerta verinen riita ennen kuin menemme sinne. Itse menen takaisin lapsuuteni rooliin, jossa pyrin miellyttämään vanhempieni toivomuksia. Joka kerta mulle tulee hirveän paha mieli jälkikäteen, koska minusta tuntuu, että menen näyttelemään sinne jotakin lapsuudenaikaiksta näytelmää. Mieheni ei tähän rooliin "alistu" ja se suututtaa minua, vaikka tiedän, että minunhan tässä pitäisi muutos kokea, ja irtautua perheestäni lopullisesti. Luultavasti olisin näin paljon onnellisempi, koska en varmaan koskaan pysty muuttamaan heidän käytöstään. Sama koksee suhdettani sisariini: Isosiskoni on aina dominoinut minua ja olen kärsinyt siitä todella paljon. Ylipäätään olen liian kiltti ja annan kaikkien hyväksi käyttää minua. Koska mieheni ei ole lainkaan joustava, hän ei lähde tähän mukaan, ja tästä aiheutuu riitaa. Olen valinnut kumppanikseni myös hyvin vahvan miehen, joka osaa syyllistämällä hallita minua. Ylipäätään hän on sitä mieltä, että kaikki negatiiviset tunteeni ovat isku häntä vastaan. Saattaa olla viikonkin puhelakossa, jos uskallan ottaa esiin asioita jotka minua vaivaavat. Rakentava kommunikaatio vaikeissa asioissa puuttuu väliltämme kokonaan. Nyt kun vielä kirjoitan tätä, huomaan olevani täydellisessä umpikujassa lähinnä itseni kanssa.
minulle on sattunut samanlaisia tapahtumia kuin aloittajalle.
Tunnen kateutta niitä kohtaan, jotka kiittelevät vuolaasti esim. perheen tuesta, ihanista vanhemmista, kuinka jollain on ollut niin ihana ja hyvä lapsuus.
Minun elämässä onollut niin paljon riitaa, uhkailuja, huutoa ja sekasortoa.
Minulla ei ole ollut onnellista ja turvallista lapsuutta, joka on vaikuttanut elämääni myös aikuisiällä, väittäkööt muut mitä tahansa.
Tiedän, että olen kokenut ja nähnyt ikäviä asioita lapsena, joutunut miettimään aikuisten asioita..
Minulla on todella huono itsetunto ja kärsin ahdistuneisuudesta.
En tiedä, pääsenkö koskaan eroon ahdistuneisuudestani vai seuraako tuska ja ahdistus mukanani koko elämäni.
Niin usein toivon, että nukkuisin yöllä pois, kivuttomasti.
- Pikku Myy -
"on ollut ihan törkeen repiviä riitoja, sanotaan mitä sylki suuhun tuo ja koitetaan loukata toista pahimmalla mahdollisella tavalla"
Pikkusiskollani (ikää jo 30 ) on tuo tyyli. Alkaa jäkättää ja haastaa riitaa aina kun itsellään on huono olo, eikä kestä saamaansa asiallista palautetta vaan poistuu karmit kaulassa. Pitäisi olla niin mielin kielin ja pyydellä anteeksi asioita joista ei ole pahoillaan tai joihin ei ole syyllinen. En ala tuohon leikkiin.
Eilen pikkusisko laittoi välit poikki taas (monettakohan tuhatta kertaa tämän elämän aikana?), mutta tällä kertaa tein myös itse hiljaa mielessäni sen päätöksen että tämä ihmissuhde on turha rasite minulle ja puolisolleni. Emme tapaa enää.
samaa settiä meilläkin. itse olen myös sanoutunut kaikesta irti, ei vaan jaksa enää