Erosin 5 vuotta pitkästä suhteesta 2003.
Oman vapaudenkaipuun vuoksi tuli ero. Olin liian nuorena (17v) sitoutunut ja omat menot jäi menemättä.
Sitten parin vuoden päästä erosta löysin uuden miehen. Alku tuntui hankalalta ja mies aika ajoin erikoiselta, mutta kuitenkin jatkoimme taivalta. Erikoisuus johtui siitä, että mies ei puhunut omista asioistaan ja minä taas pidän hirveästi keskusteluista. (enkä puhu liikaa.) Lisäksi hän valehteli mmuista samaan aikaan tapalleista naisista ja jäi siitä kiinnikin. Välillä kaikki oli loistavasti, joten hankaluudet unohtui. Nyt meitä onkin sitten jo kolme. Elämä on mennyt tasaisen tappaavaan tahtiin. Ei meillä periaatteessa mikään huonosti ole.
On kauheaa huomata, että mietin lähes joka päivä, että se ensimmäinen mies, josta kerroin, olisi ollut se minun elämäni mies. Ahdistavaa. Huomaan, että se alkaa pian jo häiritä normaaleja rutiinejani ja avioliittoani. Periaatteessa en haluaisi, mutta en voi sille mitään.
Olen sen luontoinen ihminen, että en haluaisi edes miettiä eroa. Ja lapsikin vielä.
Me olimme sen "ekan" miehen kanssa niin samanlaisia. Meillä oli aina hauskaa yhdessä. Sama huumorintaju, samat tavoitteet, samat kiinnostuksen kohteet yms.
Sille en vain osannut silloin "nuorena" antaa arvoa.
Nykyinen mies on myös ihana. Tuntuu vain, että olemme liiaan erilaisia. En kestä sitä että mies on kuin masentunut muumio kotona. Olen sata kertaa kysynyt, että vaivaako sinua jokin ja hän vain totetaa että ei. Lisäksi häntä ei kiinnosta esim. yhteisen kodin pihatyöt tai muu yhteisen hyvän eteen tekeminen.
Lisäksi mies ei koskaan kutsu kavereitaan vaimoineen meille yhteiseen yhdessäoloon. Hän vain harrastaa yksin kavereiden kanssa. Se on aina minä ja minun ystävät ketä kutsutaan ja joiden kanssa pidetään hauskaa. Mieheni ei koskaan ehdota mitään mukavaa yhdessä tekemistä, olemme aina vaan kotona, lojumme sohvalla ja ahmimme ruokaa.....
Itse olen iloinen, energinen ja kunnianhimoinen ihminen. Tuntuu kuin itsekin valuisin pikkuhiljaa jonnekin kaivon pohjalle pisara pisaralta. Kaipaan rinnalleni iloa ja valoa ja eloa!!!
Oman vapaudenkaipuun vuoksi tuli ero. Olin liian nuorena (17v) sitoutunut ja omat menot jäi menemättä.
Sitten parin vuoden päästä erosta löysin uuden miehen. Alku tuntui hankalalta ja mies aika ajoin erikoiselta, mutta kuitenkin jatkoimme taivalta. Erikoisuus johtui siitä, että mies ei puhunut omista asioistaan ja minä taas pidän hirveästi keskusteluista. (enkä puhu liikaa.) Lisäksi hän valehteli mmuista samaan aikaan tapalleista naisista ja jäi siitä kiinnikin. Välillä kaikki oli loistavasti, joten hankaluudet unohtui. Nyt meitä onkin sitten jo kolme. Elämä on mennyt tasaisen tappaavaan tahtiin. Ei meillä periaatteessa mikään huonosti ole.
On kauheaa huomata, että mietin lähes joka päivä, että se ensimmäinen mies, josta kerroin, olisi ollut se minun elämäni mies. Ahdistavaa. Huomaan, että se alkaa pian jo häiritä normaaleja rutiinejani ja avioliittoani. Periaatteessa en haluaisi, mutta en voi sille mitään.
Olen sen luontoinen ihminen, että en haluaisi edes miettiä eroa. Ja lapsikin vielä.
Me olimme sen "ekan" miehen kanssa niin samanlaisia. Meillä oli aina hauskaa yhdessä. Sama huumorintaju, samat tavoitteet, samat kiinnostuksen kohteet yms.
Sille en vain osannut silloin "nuorena" antaa arvoa.
Nykyinen mies on myös ihana. Tuntuu vain, että olemme liiaan erilaisia. En kestä sitä että mies on kuin masentunut muumio kotona. Olen sata kertaa kysynyt, että vaivaako sinua jokin ja hän vain totetaa että ei. Lisäksi häntä ei kiinnosta esim. yhteisen kodin pihatyöt tai muu yhteisen hyvän eteen tekeminen.
Lisäksi mies ei koskaan kutsu kavereitaan vaimoineen meille yhteiseen yhdessäoloon. Hän vain harrastaa yksin kavereiden kanssa. Se on aina minä ja minun ystävät ketä kutsutaan ja joiden kanssa pidetään hauskaa. Mieheni ei koskaan ehdota mitään mukavaa yhdessä tekemistä, olemme aina vaan kotona, lojumme sohvalla ja ahmimme ruokaa.....
Itse olen iloinen, energinen ja kunnianhimoinen ihminen. Tuntuu kuin itsekin valuisin pikkuhiljaa jonnekin kaivon pohjalle pisara pisaralta. Kaipaan rinnalleni iloa ja valoa ja eloa!!!
Vastaukset 3
Vanhimmat
ensin sinun pitää päättää, haluatko täällä vatvoa ongelmaa, vai tehdä sille jotakin. Riittääkö pelkkä päähänsilitys ja myötätunto, vai haluatko oikeasti tilanteeseen muutosta. pikkuhiljaa on sitten tuo halvaantuminen tarttunut sinuunkin? Etkö osaa elää omaa elämääsi vaan takerrut toisen olotilaan ja roikut siinä sitten onnettomana itse?
ASia ratkeaa sillä, että alat itse elää omaa elämääsi, etkä toisen, otat vastuun elämästäsi ja alat tehdä elämää parantavia päätöksiä, oli ne mitä hyvänsä. Toisen olemukselle ei voi mitään, eikä ketään vio muuttaa, se mille voi on sinä ja sinun elämäsi. Joko jatkat tuota ja sopeudut passiiviseen elämään tai sitten etsit elämääsi jotakin muuta.
Ei häntä mikään vaivaa. Joku syyhän sinullakin on ollut valita noin passiivinen mies. Ja kannattaisi ensin miettiä, senkö vuoksi sinä hänet halusitkin?
Asioita voisi myös koettaa käydä läpi kirjoittamalla. Miehille voi olla useasti vaikea alkaa avautumaan, kun kulttuuri opettaa ne sellaisiksi kuin ne on nykyään. Kirjoittamalla hieman tuota asiaasi paperille saat avattua sitä myös itsellesi. Kun annat miehesi lukea ja mahdollisesti kirjoittaa asioista, niin tee hänelle henkistä tilaa ja mene aluksi joko johonkin toiseen huoneeseen tai vaikka ulos kävelylle. Voi olla, että miehellä kestää jonkin aikaa alkaa kirjoittamaan, kun ei sitä ehkä heti voi ja tiedä mistä aloittaa.
Kun asioita on käyty ja avattu kirjoittamisen kautta (jos se onnistuu) jonkin verran niin puhuminen palaa takaisin.
Siis yli 7 vuotta siitä kun sen eken kanssa meni homma puihin?
Eiköhän se vanha heile ole jo hommannut itselleen oman perheen?
Ja sitäpaitsi, ihminen jonka kanssa teininä oli kivaa, saattaa olla sinun ja hänen elämänkokemuksien jälkeen jotain ihan muuta.