Olemme olleet naimisissa 7 vuotta, liitostamme on kaksi lasta, 4 ja 7 vuotiaat. Olen punninnut era jo lähes vuoden ajan, kun olen lakannut rakastamasta puolisoani kaikkien vastoinkäymisten myötä, joita meidän kohdalle on valitettavasti sattunut liiaksikin. Miehelläni on mielenterveysongelmia, vakava masennut, joka suht hoidossa ajoittain lääkityksellä. Tästä johtuen miehen sairastumisen jälkeen 3 vuotta sitten, en ole voinut kuormittaa miestäni millään asioilla. Mistään ei ole voinut puhua. Yli kolme vuotta minun on täytynyt olla se helvetin vahva miehen ollessa heikoilla. Minulla ei ole ollut tilaa olla heikko. Itse olen työstäni ja koti-asioista kuormittunut ja ahdistunut. En tahdo jaksaa arkea lasten kanssa tämän kurjan tilanteen takia. Suutun ja huudan lapsille ihan liian herkästi. Mistään asioista en mieheni kanssa ole uskaltanut aikoihin puhua, jos yritänkin jostain omasta murheestani, mies kääntää sen itseensä ja vertaa kokemustani omaansa. Joskus asioista riidelty isommastikin, jolloin mieheni aina poistuu ja hyvin usein uhkaa itsemurhalla. Koskaan ei ole itseään vahingoittanut kuitenkaan. Viimeinen niitti tähän tuli viime viikolla, jolloin riidan (riidan aikana mies huoritteli, haukkui) päätteeksi mieheni esitti iskevänsä veitsen vatsaansa, jolloin pelästyksissä soitin ambulanssin, mies pakeni. Lopulta poliisi korjasi mieheni putkaan yöksi. Meistä tehtiin tämän myötä lastensuojeluilmoitus. Lapset eivät onneksi tätä nähneet. Nyt mies katuvainen ja lupaa mennä hoitoon, aktiivisesti onkin alkanut hakea jo apua itselleen, mies anoo että annan hänelle aikaa näyttää että hän muuttaa kaiken. Itkee ja rukoilee. Itse olen eron kannalla, vaikka se pelottaa miehelleni esittää.
Vaikeaksi tilanteen tekee, että pelkään miten tämä vaikuttaa lapsiin, etenkin kun vanhimmainen aloittaa syksyllä koulun. Kuopus mielestäni on jo vaistonnut tilanteemme ja oireilee käytöshäiriöillä ja jatkuvalla huomionhaluisuudella.
Olisiko lasten, etenkin esikoisen koulun aloituksen takia tärkeää lykätä eroa vielä esim vuoden vaihteeseen??
Kaiken kaikkiaan mies on kuitenkin hyvä isä eikä lapset juurikaan ole kuulleet ja nähneet pahimpia konfliktejamme. Itse kärsin tilanteesta, mutta lasten takia mietin, että annanko miehelle vielä mahdollisuuden näyttää..tunteita häntä kohtaan ei kylläkään juurikaan ole, tottakai välitän ja säälin, mutten rakasta :(
Vaikeaksi tilanteen tekee, että pelkään miten tämä vaikuttaa lapsiin, etenkin kun vanhimmainen aloittaa syksyllä koulun. Kuopus mielestäni on jo vaistonnut tilanteemme ja oireilee käytöshäiriöillä ja jatkuvalla huomionhaluisuudella.
Olisiko lasten, etenkin esikoisen koulun aloituksen takia tärkeää lykätä eroa vielä esim vuoden vaihteeseen??
Kaiken kaikkiaan mies on kuitenkin hyvä isä eikä lapset juurikaan ole kuulleet ja nähneet pahimpia konfliktejamme. Itse kärsin tilanteesta, mutta lasten takia mietin, että annanko miehelle vielä mahdollisuuden näyttää..tunteita häntä kohtaan ei kylläkään juurikaan ole, tottakai välitän ja säälin, mutten rakasta :(
Vastaukset 17
Vanhimmat
aika puhua, miehesi kanssa ongelmistasi ja siitä miksi olet kuormittunut/ ahdistunut. Kerro myös, että pelkäät puhua hänen kanssaan. Ei masentuneet tyhmiä ole, he vaan eivät aina jaksa tarttua ongelmiin. Masennuksesta myös paranee.
On turha nyt miettiä lasten etua puolivuotta eteenpäin, koska lopullinen ero saattaa pilata heidän koko elämänsä. Heitä saatetaan kiusata koulussa, lapsilla saattaa olla oppimisvaikeuksia koulussa, murrosiässä tulee ongelmia, kun isä ei ole aina läsnä. Mahdollinen uusi miehesi ei hyväksy heitä, miehesi mahdollinen uusi nainen ei hyväksy. Osan heidän ajastaan menetät miehellesi/toiselle naiselle, loppuelämäksi. Moni ei myöskään hyväksy toisten lapsia, mahdollisesti tulee riitoja, heitä komenellaan, uhkaillaan, lyödään. jne.
Et pääse miehestäsi eroon kymmeniin vuosiin koska lapset yhdistää Teitä(synttärit, rippijuhlat, harrastukset, jne). Erossa lapset aina on maksumiehinä...
"Kaiken kaikkiaan mies on kuitenkin hyvä isä"....
Vihaisena joskus tulee ylilyöntejä...Ei se putkareissu ja ilmoitus lastensuojeluun, maailmoja kaada, sattuuhan tuollaista muillekkin. Laki on vaan tuollainen ja pyrkii suojelemaan lapsia. Käytte siellä keskustelemassa ja asia on ohi. Voit kertoa miehesi masennuksesta siellä, älä kuitenkaan kerro, että Sinulla on raskasta, etteivät ala epäilemään Sinun "äitikykyjäsi", silloin voi tulla kysymykseen lasten huostaanotto.
Luulen, että miehesi kuitenkin oppi siitä putkareissusta jotain.
Itse päätät mitä teet.... Älä myöskään kysy neuvoja sellaiselta, joka ei ole eronnut, hänellä ei ole kokemusta vastata rehellisesti. Sellainen henkilö vastaa ainoastaan mielesi mukaan, riippuen miten itse asian esität. Näiltä sivuilta saa myös "kaikenlaisia neuvoja", omani mukaanlukien...
T. Aikuinen mies.
tuosta eron vaikutuksista.
Kiusaaminen. Nykyään kiusataan koulussa ketä tahansa, joka poikkeaa muista. Se voi olla paino, hiusten väri, menestyminen koulussa, väärät vaatteet, vanhempien ammatti jne. Se vain kertoo nykymaailman arvoista, joissa täytyy olla samanlainen muiden kanssa. Kiusaajille ei koskaan saa antaa periksi, sillä he ovat niitä jotka tekevät väärin. Asiaan tulee puuttua. Kiusaajien taustoina voi olla mm. vaikeudet siellä kotona.
Oppimisen ongelmat ovat joko perinnöllisiä tai neurologisia, joihin ei voi vaikuttaa mikään ero tai vastaava. Niitä on n. 20 % väestöstä ja useimmat tulevat niiden kanssa loistavasti toimeen, mikäli vain saavat tukea erilaiseen oppimiseensa.
Murrosiässä on ongelmia, sillä se kuluu siihen kehitysvaiheeseen, riippumatta mikä perhemuoto on kyseessä. Toki myös se etävanhempi voi olla mukana tukemassa tässä vaiheessa yksinhuoltajaa! Nykyään myös yhteishuoltajuus mahdollista sen etävanhemman läsnäolon.
Sellaisen kumppani kanssa ei tarvitse olla, joka ei hyväksy perhettäsi. Siihen voit vaikuttaa ihan itse! Ja se että myös perheissä tapahtuu yllättävän paljon väkivaltaa, mutta se vaietaan yhä. Käy niinkin, että tilanne näissä perheissä pääsee pahaksi, ennekuin apua haetaan juuri tuon ”perheimagon” takia. että kyllä sen lapsen elämän voi pilata ihan siinä huonossakin parisuhteessa!
Valitettavasti kiusaamista tapahtuu ja aikaisemmin mainitsemani asiat ovat aivan elävästä elämästä, siksi sekin puoli kannattaa ottaa huomioon. Hyvä jos mummomuorin lapsilla on mennyt hyvin.
Oppimisen ongelmat/koulumenestykset voivat johtua todellakin vanhempien avioerosta, toki on muitakin syitä. Tuki on tottakai tärkeä, valitettavasti koulun kautta saatava tuki voi leimata lasta lisää, eivätkä lapset aina sitä itse halua(en halua paljastaa ammattiani mutta kokemusta yli 20 vuotta lasten ja nuorten kanssa toimimisesta). Käytäntö osoittaa aivan muuta kuin mummomuorin ajatukset.
Murrosikä kuluu tottakai elämään.... Valitettavasti se yhteishuoltajuus, ei myöskään toimi useimmilla käytännössä. Se on toiveajattelua. Yleensä ne isät hakevat lapsensa esim. joka toinen viikonloppu pariksi päivää(jos hakevat), eikä silloin "kouluteta" tai perehdytä lasten ongelmiin, vaan pyritään pitämään hauskaa yhdessä. Ei silloin ryhdytä pohtimaan ikäviä asioita, ne ongelmat jäävät yksinhuoltajaäidille.
Sellaisissa parisuhteissa juuri moni yksinhuoltaja on, jossa ei hyväksytä toisen lasta ja silloin lapsi jää välikäteen....Helppohan se on täällä sanoa, ettei ole pakko.... Ei ole pakko myöskään mennä huonoon avioliittoon mutta niin vaan mennään. Käsittääkseni alkup. kirjoituksessa ei ole mukana perheväkivaltaa, se on taas jo toinen juttu.
että avioero ei pelkästään ole syynä noihin em. asioihin. Syyt ovat paljon syvemmällä ja jo olemassa ennen sitä eroakin.
Tällaisilla mielipiteitä tarkoitan myös sillä, kun sanon, että eronnutta syyllistetään ihan kaikesta, sellaisestakin jota ilmenee muillakin kuin heidän perheillään tai lapsillaan. Ja mm. koulutuissa kohtelu on tämän vuoksi joskus suorastaan epäoikeudenmukaista. Lapsi leimataan aikuisten (opettajien) taholta!
Ystäväpiirini kuuluu joukko opettajia ja erityisopettajia, heidän käsityksensä eivät ole yhteneväisiä kanssasi. Toisaalta he kertovat että yhä enenevissä märin häiriökäyttäytymisestä kärsivät ns. normiperheen lapset, eli joilla ”kaikki on hyvin”!
Kyse on siis vakavammasta asiasta kuin erosta, ns. perusarvojen katoamisesta. Eroaminen ei sairastuta automaattisesti.
"Ei masentuneet tyhmiä ole, he vaan eivät aina jaksa tarttua ongelmiin. Masennuksesta myös paranee."
No joo. Masentuneet eivät ole tyhmiä ja parantuvat - joskus, ehkä. Siinä vain saattaa vierähtää muutamia vuosia, jos masentunut menee terapiaan ja aloittaa lääkityksen. Jos jostain syystä niin onnellisesti käy, että aloittaakin, niin voi myös lopettaa suht pian "ei ole hyötyä" - sanoo hän. Suomalaisten kansallinen masennuslääke, alkoholi, ei sovi muun lääkityksen kanssa yhteen. Hyvin usein kuitenkin innostutaan ottamaan masennuslääkkeitä ja alkoholia. Tästä syntyy vähän pahempiakin riehukohtauksia kuin ap:n kuvaama: veitsi osuu oikeasti. Välillä sillä uhkaillaan myös muuta perhettä.
Mikäli masentunut on myös manipuloija/riippuvainen - niin voi voi. Hän vedättää kumppaniaan mennen tullen. Lupailee tyhjiä, osaa esittää, pitää "myyntipuheita" miten hän aikoo parantua. Ja sitten hups - vierähtää 15 vuotta ja kumppaninsa herää todellisuuteen: ei jumatsukka, tyyppi on mennyt vain huonompaan päin vaikka suu vaahdossa puhuu paremmasta.
Masentuneet eivät jaksa paneutua edes omiin ongelmiinsa täysillä. Miten heiltä riittäisi energiaa pureutua kumppanin ongelmiin - puhumattakaan, että voisivat muuta kuin entisestään pahentaa niitä?
Niin älyttömän ikävää kuin se onkin, niin ainoastaan eron kautta voi masentuneen tai muutoin pahasti mielenterveysongelmaisen lapset kokea lapsuuden/nuoruuden - ja saada rakkautta edes toiselta vanhemmalta. Puoliso ei ole terapeutti ja jos hän siihen virkaan astuu, niin polkee pahasti lasten oikeuksia.
ihminen. Olet kantanut enemmän kuin olet jaksanut. Ehkä on tunne, että haluat päästä tuota uupumuksesta keinolla millä tahansa? Ehkä ero ei ole ensisijainen, pikemminkin sinun leposi, mutta varteen otettava vaihtoehto.
Sinun pitäisi nyt etsiä apua tuohon uupumiseen. Voit etsiä sitä avoimin mielin, mielenterveystoimisto, diakoni, kriisipuhelin, mielenterveysongelmaisien omaisille on järjestöjä, joista varmasti löydät kokemuksen ääntä. Etsi numerot netistä ja ota yhteyttä.
Lastensuojelu ilmoitus voi vaikuttaa tilanteeseenne joko parantavasti tai huonontavasti, riippuen minkälaisia ihmisiä soskussa on työssä. Ensisijaisen olisi järjestää teille perheen keskeistä neuvonpitoa ja ohjata teidät esim. perheterapiaan (joka on hyvä juttu). Samoin lapsille, jos on tarvis tukea. Myös miestäsi tuetaan hänen hoitoon hakeutumisessaan. Huono vaihtoehto on tuo huostaanototon mahdollisuus, sillä silloin teillä katkeaa välit lapsiin ainakin joksikin aikaa. Teiltä vaaditaan näyttöä, että perheolot ovat tasoittuneet, joten se vie kuukausia ehkä vuosiakin. Mutta tämä on epätodennäköistä.
Ero ei siten ole se paras, sillä joudut käymään tämän saman lävitse mutta todellakin yksin ja myös vastaat taloudellisesti siitä. Lapsille tuo epävakaa tunne kotona on pahin mahdollinen stressitekijä, sitä vain lisää ero, muutot ja arkirutiinein muutokset. Paha on myös se, että he ottavat sinunkin pahasta olostasi vastuuta, ja voivat alkaa syyttää itseään siitä. Jos päädyt eroon, tee se hitaasti ja hyvin lapsia valmistellen. He saavat näin aikaa mieltää muutokset ja kykenevät sopeutumaan paremmin niihin.
Väliaikainen ero voi olla yksi mahdollisuus, eli asutte erillänne, mutta virallista eroa ette ota. Samalla kun voitte olla perheenä yhdessä, saat kuitenkin omia lepohetkiä. Masennus on pitkäaikainen sairaus, joka ikävä kyllä vie voimat niin sairastuneelta kuin omaisiltakin. Näin miehesikin saisi tilaa toipumiseen, eikä tuntisi syyllisyyttä omasta tilastaan. Hänen hoitonsa aloittaminen ja kuntoutuminen olisi erittäin tärkeää tällä hetkellä. Äärimmäisen harvoin siihen yksin kykenee!
Ala ottaa nyt selvää vaikka netin kautta, vaikka näistä (googleta lisää)
http://www.omaisten.org/
http://www.tukiasema.net/teemat/ongelmat.asp
Lapsilla taitaa jo nyt olla rankkaa, joten koeta jaksaa sen eron kanssa. Älä kuitenkaan pelkää eroa. Nuo pelottelut kun eivät pidä paikkaansa. Olen itse ollut kymmenkunta vuotta yksihuoltajana, joten uskallan sanoa niin. Apua ja tukea löytyy kun vain itse etsii sitä”!
Harkiten hyvä tulee!
elävästä elämästä, ei suinkaan pelottelua vaan täysin mahdollista, poikkeuksiakin tuntuu olevan.
On aivan turhaa antaa liian ruusuista kuvaa avioerosta, siihen liittyviä tulevia ongelmia ei ensikertalainen osaa edes aavistaa, pumattakaan, miten se vaikuttaa lapsiin. Eikä kymmenen vuoden yksinhuoltajuus ole mielestäni mikään meriitti toisten mielipiteitä kaatamaan, minulle se kertoo aivan jotain muuta.
antaa liian ruusuista kuvaa avioliiton pelastavasta voimasta. Se ei aina ole välttämättä se paras ratkaisu.
Sitä paitsi kun tilanne on kriisiytynyt, ei sitä ratkaista panemalla pää pensaaseen ja toivomalla parasta. Kyse on nyt äidin jaksamisesta, ettei hänkin sairastu. Kun tilanne on tasoittunut, sen jälkeen vasta voidaan miettiä, onko liiton jatkaminen mahdollista. Jaksetaanko siinä olla, jaksavatko lapset? Jaksaako isä olla isä?
En muuten lukenut yhtään rakentavaa ratkaisuehdotusta puolestasi? Osaatko vain pelotella ja tuomita?
En kaada kenenkään mielipiteitä, vaan haluan tuoda myös lantin toisen puolen esiin. Ero voi olla myös mahdollisuus.
”Meriiteistä”. Puhun kokemuksesta ja siitä, että elämää voi elää niinkin. Eihän välttämättä hyvässä parisuhteessa elänyt ei välttämättä tiedä, mitä vaikeuksia muilla on. Yhtälailla he voivat vähätellä kanssaihmisten ongelmia.
Eli oletko sinä elänyt liitossa, jossa puoliso on sairastunut masennukseen? Kuinka selvisit siitä? Kerro mieluummin se, kuin että käyt henkilökohtaiseen hyökkäykseen.
vakava masennus F32.2, voi esiintyä eri muodoissa, toiset eivät pääse sängystä ylös, joistakin ihmisistä sitä ei ulkopuoliset päällepäin edes huomaa. Ymmärsin alkup.kirj. kirjoituksesta, että se on suht. hallinnassa lääkityksellä.
Taisit lukea huolimattomasti, ratkaisuehdotus tuli jo ensimmäisessä viestissäni, alkulauseissa....Se riittää, koska muuta taustoja ei tarkalleen tiedetä. Tuomitsemisesta ei ole kysymys, vaan asioista, joita kannattaa ottaa huomioon, päätöstä tehdessä. Se, että ero on ollut jollain oikea ratkaisu, ei välttämättä tarkoita, että se toimii kaikilla.
Taisit lukea huolimattomasti, myös ensimmäisen viestini lopun..."Älä myöskään kysy neuvoja sellaiselta, joka ei ole eronnut, hänellä ei ole kokemusta vastata rehellisesti".
Viimeiseen kysymykseen vastaan....Kyllä elän edelleen ja kouluikäisiä lapsia 3. Vuodesta 2004, jolloin sairaus alkoi mutta on nyt voitettu.
Miten siitä on selvitty....No ero ei kyllä tullut ensimmäisenä mieleen, päinvastoin...
Olen myös aikoinani eronnut 25 vuotta sitten, aikuisia lapsia myös sieltä, joten kirjoittelen vahvalla kokemuksella eri elämäntilanteista. Lastensuojeluviranomaisetkin on koettu, kylläkin ilman aihetta.
Lopuksi kysyn siis takaisin...Oletko Sinä?
En koe käyneeni henkilökohtaiseen hyökkäykseen, vaan kirjoitan, ihan yleisellä tasolla.
Omalta kohdaltani lopetan kirjoitukseni tähän....Toivottavasti alkup.kirjoittajan asiat selkiintyy...
Ehkä vain turhan provosoivasti esität näkemyksesi, mutta ymmärrän yskän. Totta kai sen avioliiton puolesta pitää työskennellä. Eri asia on kuinka voimat riittävät. Sitähän me emme voi tietää, mutta eri vaihtoehtoja voi aina esittää.
Esitit vain puhumista miehen kanssa. Hyvä juttu mutta tuskin riittää. Samoin että ei kannata ajatella puolta vuotta eteenpäin ja ero pilaa lasten elämän. Aika outo ohje, sori vain! Kun uupunut kuulee, että on nurkkaan pakotettu, tuskin se nataa uutta voimaa mennä eteenpäin? Kolmas oli että omasta uupumisesta ei saa puhua kenellekään, ei edes lastensuojeluviranomaiselle. Toisaalta pitää paikkansa jos sosku on kovin hanakka tekemään huostaanottoja – mutta toisaalta se apu voi jäädä saamatta!
No, en tarkoittanut että minulle pitää kertoa, vaan ihan noin yleisesti tukena ap:lle!
Olen itse sairastanut masennuksen, olen kolmen lapsen äiti ja lapsenlapsen mummo. Ammatissani joudun oleman aika lailla tekemissä mm. näiden ongelmien kanssa.
Haluatko olla oikeassa, vai mistä on kysymys?
Vastaan lyhyesti:
-Hän kertoi, että ei tohdi puhua miehelleen ongelmista... Kannattaa yrittää puhua...
-Kannattaako pitkittää eroa puolivuotta lasten vuoksi.... Ei merkitystä, jos aikoo erota...
-Nurkkaan pakotettu...En ymmärtänyt...
-Uupumuksesta ei saa puhua kenellekkään....En sanonut niin, vaan sanoin, ettei kannata mainita omasta masennuksesta lastensuojeluviranomaisille. Syy: Molemmat vanhemmat masentuneita, suuri vaara, että lapset otetaan huostaan(en ole vieläkään kertonut ammattiani.), olen vain nähnyt paljon ammattini johdosta...Toiseksi....Lastensuojeluviranomaiset, ei ole oikea paikka hakea apua mahdollisesti masentuneelle äidille. Sitä apua haetaan aivan muualta, tiedät varmasti sen jos olet itse sairastanut masennuksen, kuten kerroit.
Lasten menettäminen voi jopa pahentaa asiaa.
Jos haluat vielä keskustella(väitellä) asiasta, niin laita s-postiosoitteesi, vastaan varmasti, enempää en halua näillä sivuilla paljastaa omia asioitani.
oikeassa tai väärässä, siitä ei ole kysymys. Vaan siitä että kannattaa ottaa vaihtoehtoja huomioon – ei ole olemassa yhtä ja ainoaa ratkaisua.
Ymmärsi ap:n kirjoituksen niin, ettei hän uskalla nimenomaan puhua erosta miehelleen. Mies ei kykene tasavertaiseen kommunikointiin (manipuloi, uhkailee itsemurhalla) ja tilanne ahdistaa sekä pelottaa vaimoa. Tämä tilanne saattaa olla jo tilastojenkin valossa olla jopa hengenvaarallinen, moni mies äityy oikeasti väkivaltaiseksi viimeistään tällöin. Silloin äkkinäinen ja valmistelematon ero vain pahentaa asiaa.
Kuten sanoin, riippuu viranomaista kuinka he menettelevät – joko lain mukaan tai lainvastaisesti. Ensisijaisesti perheelle on annettava tukea sinne kotiin, mutta näissä tilanteissa menetellään liian usein virheellisesti. Ei tietenkään lastensuojelu ole se paikka mistä apua haetaan, siksi ehdotinkin muita vaihtoehtoja.
Mutta mielipiteitä on monia, minun yksi niistä. Mielestäni nimimerkki ”rosalita” lähestyy asiaa oikeasta näkökulmasta – mikä on lasten paras?
täysin oikeaa vastausta on vaikea antaa, tilanteet voivat olla niin erilaisia. Jokaisen on päätettävä itse tilanteestaan. Lähtökohtana pidän kuitenkin, että ensin keskustellaan puolisonsa kanssa, jos se ei onnistu yksin, täytyy ottaa mukaan ulkopuolinen tueksi.
Masentuneiden määrä on suomessa noin 35.000 ja lisääntyy n. 5000;lla joka vuosi. Se alkaa olla jo kansansairaus.
Syyt masennukseen ovat ovat erilaisia, toisilla jopa itseaiheutettuja, johon kuuluu esim. alkoholi ja lääkeriippuvuudet. Toisilla se voi johtua kiristyneistä vaatimuksista työelämässä, johon suuntaan on jo menty keskieuroopassa vuosia sitten, nyt myös suomessa. On tietysti myös muita syitä.
Ongelmana onkin, ettei hakeuduta hoitoon tarpeeksi ajoissa, toinen ongelma on, ettei saada oikeanlaista hoitoa, tai että hoitoon pääseminen kestää liian kauan. Parantumisen ei tarvitse välttämättä kestää kauan, jos on tukihenkilö, joka osaa ohjata oikeaan hoitoon. Sairas ei jaksa aina itse sitä tehdä.
Tästäkin voisi jatkaa keskustelua kauan.
Pointtini onkin ollut tässä keskustelussa tuoda esille asioita, joita ei ehkä eronhetkellä ajatella. Olen nähnyt uskomattomia asioita työni kautta, lasten kohtelusta eron jälkeen ja minulla on myös omakohtaisia kokemuksia, kuinka omia lapsiani on kohdeltu aikoinaan eron jälkeen. Niitä en halua näillä sivuilla alkaa vatvomaan. Siksi olenkin edelleen sitä mieltä, että ero on se viimeinen ratkaisu. Jokainen tekee oman päätöksensä kohdallaan. Nostan myös hattua monelle yksinhuoltajalle(myös miehille, joita tuttavapiiriini myös kuuluu), jotka jatkavat mennä lastensa kanssa eteenpäin, vastoinkäymisistä huolimatta.
Nyt yritän uudelleen lopettaa omalta kohdaltani tämän keskustelun....
Itse lykkäsin eroa todella pitkään. Exällä myös masennusta ja selvittämättömiä ongelmia. Masennustakaan ei myöntänyt vasta kuin eron jälkeen. Erosin siinä vaiheessa kun oli pakko alkaa suojelella omaa psyykeä ja jaksamista. Tajusin sen, kun vanhin lapsi sairastui myös masennukseen.Eipä paljon lapsiakaan auta, jos isän masennuksen myötä äitikin masentuu. Masennuksen "tarttuminen" on hyvin yleistä. Läheisriippuvuus (ilmiselvästi miehelläsi) yhdistettynä masennukseen ei tee eroamista kovin helpoksi.. mutta silti se on parempi vaihtoehto kuin yhdessä väkisin kitkuttelu.
Jos putkareissu on toiminut miehellesi herätyskellona, niin sitten voi olla paikallaan odottaa puoli vuotta tai vaikka vuosikin. Eli jos hän on nyt tajunnut, kuinka vakavissa ongelmissa hän on, niin voi olla paikallaan antaa aikaa hoidon tehota. Ero on niin iso ja pysyvä muutos, että sen välttämiseksi kannattaa malttaa hetki. Jos tilanne jatkuu samana, niin sitten ero vetämään.
Sun ei tarvi kärsiä tommoista elämää ei ole sun vikas että hän on masentunut ja sinua kohtelee noin. Et sinä ole hänen sairaanhoitaja vaan puoliso ja tietenkin meille kaikille tulee aikoja jolloin sen toisen pitää olla vahvempi mutta sinun kohdalla on mennyt jo liian pitkään ja miten hän sinua kohtelee on väärin. Lähde jo lastesi puolesta ja älä katso taaksepäin, hän aivan varmasti uhkailee itsemurhalla ja niin pois päin mutta sinä et ole vastuussa mitä hän tekee. Sinuna en edes puhuisi enää hänelle vaan lähtisin silloin kun hän ei tiedä jo senkin takia että lapsesi ovat riskissä ja jos viranomaiset näkevät että sinä tajuat mikä on oikea asia tehdä niin saat pitää lapsesi. Veitsien kanssa leikkiminen ja väkivaltainen käytös ja nimittely ei ole sitä normaalia elämää eikä lasten pidä sitä nähdä. Hän voi olla sairas mutta ei varmaankaan tule parantumaan sinun kanssa jos jäät, hän tarvitsee shokki herätyksen. Tiedän että ei ole helppoa kun on masentunut mutta en minä ole noin käyttäytynyt masentuneena tai en, ei ole muitten vika ja siihen pitää hankkia apua, on hänestä kiinni. Tee nyt oikein itsesi ja lastesi takia ja luulenpa että auttaa miestäsi myös jos lähdet tai sitten ei mutta ei ole sun huolis, sun lapset on sun huoles.
Ja jos et halua vielä erota niin muuta erilleen ja anna hänelle vuosi aikaa näyttää että pystyy muuttumaan.
etu on se, että molemmat vanhemmat ovat onnellisia ja tyytyväisiä. Kodin ilmapiiri vapaa, jossa jokainen voi olla oma itsensä. Tämä ei toteudu liitossa, jossa riidellään - tai ollaan hiljaa, ettei vaan riideltäisi. Ja on muita jännitteitä, pelkoja, ahdistusta, masennusta ym.
Täytyy myös muistaa, että viestinnästä 55% on muuta kuin puhetta. Rohkeaisin väittää, että tuo luku on lapsilla vielä suurempi, koska he eivät aina ymmärrä liian aikuismaisesti värittynyttä puhetta. He kuuntelevat nimenomaan äänensävyä, -painoa ja tarkkailevat käytöstä, liikkeitä.
Kyllä se pikemminkin niin menee, että lapsen etu kääntyy päälaelleen ajatellessa (muka) lapsen etua. Kun toinen tai molemmat vanhemmat kärvistelevät suhteessa, on riitoja sun muita, niin elämä pyörii kaiken huonon ympärillä. Aika menee selvitellessä välejä, tuskaantuessa toiseen/toisiin, miettiessä suhdetta, sen tilaan ja miten siihen on jouduttu. Elämä siis väistämättä keskittyy huonoon parisuhteeseen, vaikka ollaan tarkoitettu olla yhdessä "lasten vuoksi". Lapset jäävät taka-alalle, ei riitä enää voimia heille. Sitten purataan ahdistusta heihin. Näin se muka-lapsen-etu toimii käytännössä.