Ekan kerran elämässäni rakastan jotain ihmistä näin aidosti, siis ensimmäistä kertaa todella rakastan enkä vain luule rakastavani. Minun on ollut niin hyvä olla tässä suhteessa, olen halunnut jakaa elämän, kaiken hänen kanssaan.
Ja nyt pommi taivaalta...ei rakasta minua tarpeeksi. Tarpeeksi?? Onko se silloin rakkautta ollenkaan? Rakastaa, mutta ei pysty/halua edetä suhteessa eteenpäin...haluaa säilyttää riippumattomuutensa.. ei tiedä haluaako kenenkään kanssa niin vakavaa enää, on niin huonoja kokemuksia menneisyydessä. Ei tässä auta aika enää, ollaan jauhettu asiaa uudelleen ja uudelleen. Hän ei vain rakasta minua riittävästi vaikka kuulemma olisin oikea ihminen hänelle. Ei tiedä voiko rakastaa ketään niin paljon kuin minä häntä.
En osannut aavistaa, aiemman perusteella ei minulla ollut pienintäkään epäilystä etteikö tunteemme olisi molemminpuoliset. Mitään kolmansia osapuolia asiaan ei liity, vaan hänelle tuli tällainen "valaistuminen" ettei pystykään. Haluaa silti olla kanssani tekemisissä koska rakastaa minua ja viihtyy seurassani, mutta ei niin että asuttaisi yhdessä eikä siis seksiäkään kunnioituksesta minuun. Ystävinä, jos vain suinkin pystyn siihen.
Miten helvetissä tällaisesta pääsee yli!? Kenenkään muun kanssa en ole halunnut perhettä, en ole kokenut tällaista ja vahvasti tuntuu etten tule kokemaankaan. Kaikki ovat äimänkäkenä tästä, en vain minä...myös hänenkin lähipiiri...Tähän se vuosisadan rakkaustarina sitten päättyi. Olen shokissa.
Ja nyt pommi taivaalta...ei rakasta minua tarpeeksi. Tarpeeksi?? Onko se silloin rakkautta ollenkaan? Rakastaa, mutta ei pysty/halua edetä suhteessa eteenpäin...haluaa säilyttää riippumattomuutensa.. ei tiedä haluaako kenenkään kanssa niin vakavaa enää, on niin huonoja kokemuksia menneisyydessä. Ei tässä auta aika enää, ollaan jauhettu asiaa uudelleen ja uudelleen. Hän ei vain rakasta minua riittävästi vaikka kuulemma olisin oikea ihminen hänelle. Ei tiedä voiko rakastaa ketään niin paljon kuin minä häntä.
En osannut aavistaa, aiemman perusteella ei minulla ollut pienintäkään epäilystä etteikö tunteemme olisi molemminpuoliset. Mitään kolmansia osapuolia asiaan ei liity, vaan hänelle tuli tällainen "valaistuminen" ettei pystykään. Haluaa silti olla kanssani tekemisissä koska rakastaa minua ja viihtyy seurassani, mutta ei niin että asuttaisi yhdessä eikä siis seksiäkään kunnioituksesta minuun. Ystävinä, jos vain suinkin pystyn siihen.
Miten helvetissä tällaisesta pääsee yli!? Kenenkään muun kanssa en ole halunnut perhettä, en ole kokenut tällaista ja vahvasti tuntuu etten tule kokemaankaan. Kaikki ovat äimänkäkenä tästä, en vain minä...myös hänenkin lähipiiri...Tähän se vuosisadan rakkaustarina sitten päättyi. Olen shokissa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ja miettii ratkaisua... Melkein voisin sanoa, että on parempi jatkaa omaa elämää kuin riutua ja murentua toimimatomaan suhteeseen. Mikäli toisen kiinnostus on selkeästi jossakin muualla kuin kumppanissa, niin parempi unohtaa. Mitä pidemmällä tilanteessa on, sitä ahdituneemmaksi siinä tulee ja entistä vaikeampi löytää uutta kipinää...
Elämää on muuallakin, vaikka siinä tilanteessa se tuntuisi pahalta... Kerran se vain kirpaisee.
Hyvää kesää!
Olen aivan samanlaisessa tilanteessa. Tosin mies ei ole suoraan sanoilla "rakastan sua" tunteitaan ilmaissut, mutta sanonut tykkäävänsä musta todella paljon. Hän on vasta vuosi sitten muuttanut erilleen vaimostaan ja saanut eron vasta hiljattain. Tiesinhän järjellä, ettei hän ole valmis vielä ajattelemaan todella sitoutunutta suhdetta eikä hän kyllä sellaisesta lupauksia mulle antanutkaan. Eli itse vain menin ihastumaan hyvin nopeasti ja rakastuin myös. Todella tunnen, etten ole ketään koskaan näin rakastanut ja halunnut jakaa kaiken hänen kanssaan. Kemiaa välillämme on ollut alusta asti ja viihdymme hyvin yhdessä, tehden arkisia asioita. On ollut aivan ihanaa yhdessä.
Muutaman kerran on tullut riitelyä, jotka ovat johtuneet minun epävarmuudestani hänen tunteistaan. Olen epäillyt häntä mitä ilmeisimmin syyttä ja esittänyt asiani ilkeään sävyyn. Sen myönnän. Näistä tilanteista hän on lähtenyt pois ja jättänyt vastaamatta soittooni/viesteihini. Siis paennut. Sanookin, ettei osaa "riidellä".
Nyt saanut kuulemma tarpeekseen eikä ilmaise minkäänlaista ikävää. Itse laitan viestin päivässä ja kerron miten pahalta tuntuu ja miten ikävä on. Hän toteaa, että itselläänkin on paha olo. Mutta ilmeisesti kovettaa kaikki tunteensa yrittäessään lopettaa suhteemme. Ei kuitenkaan pysty sanomaan ehdotonta "lopetuslausetta".... Mietin ja ikävöin, itkettää eikä työn tekemiseen pysty keskittymään. Olen niin rakastunut, toivoin niin paljon....
Halaukset tuntemattomalta! Yritetään jaksaa!!