Siitä voi laskea. Ajatuskin tekee pahaa...Seurustelimme yli vuoden ennen yhteen muuttoa, vuoden ennen kihloihin menoa. Kunnes kaikki tavallaan tyssäsi. Liian aikaisinhan tämä kaikki tapahtui. Tai ainakin niin nyt tuntuu.. Olen tosi nuoresta saakka ollut tämän miehen kanssa, mitään en ole menettänyt nuoruudestani, olen nauttinut kaikesta ja viihdymme hyvin. Mutta jokin puuttuu... Ikinä hän ei ole sanonut "mä rakastan sua" tms.. ei näytä tunteitaan minua kohtaan... rakastan tätä miestä ja tahtoisin että hän joskus, edes joskus koskettaisi, kehuisi, rakastaisi, näyttäisi että välittää, vai vaadinko vaan liikaa?... Miehen äiti, minun anoppini, pah, inhoan häntä...ja saa siitä syyttää ihan itseään...Tämä on koostunut pienistä asioista, summana iso inho häntä kohtaan. Esimerkkinä: haukkuminen miehelleni minua...mistä syystä. Olen töitä tehnyt, nyt opiskelen, kohtelias...
Mieheni ei IKINÄ tule itse vastaan missään asiassa, emme ole matkustelleet kahdestaan mihinkään, ei käyty leffoissa, ei syömässä. Minä olen ehdottanut vaikka ja mitä...vastaukseksi saan aina vai jotain josta päättelen ettei häntä kiinnosta lähteä...menen aina kavereitteni kanssa syömään, leffaan, risteilylle, ulkomaille, baariin...
Olen menevä, en mikään hiljainen, olen luotettava, kauniskin, mutta ei mieheni halua minua...ei hän näytä sitä ainakaan. Olen alkanut jo haaveilla elämästä erillään..toisaalta haluan pysyä tässä suhteessa, ehkä joskus mies kasvaa aikuiseksi ja todella ymmärtää mitä tarkoitan, olen kertonut moooonta vuotta jo mikä mieltäni painaa, hän ei tee mitään meidän eteen. Miehelläni ei minulle ole mitään puhuttavaa oikeastaan ikinä. Kun alan ajattelemaan mitä teemme yhdessä, niin olemme toistaiseksi ainakin yhteisessä kodissamme vain. En jaksa...tässä tällainen sydämen purkautuminen. Olen heittänyt että pieni breikki voisi tehdä hyvää, ei hän sitä ota tosissaan. Olen nuori ja elämä edessä, en halua rakastaa miestä jolta en saa tarpeeksi, ja joka ei yritä...äh, en tiedä mitä haluan...
Mieheni ei IKINÄ tule itse vastaan missään asiassa, emme ole matkustelleet kahdestaan mihinkään, ei käyty leffoissa, ei syömässä. Minä olen ehdottanut vaikka ja mitä...vastaukseksi saan aina vai jotain josta päättelen ettei häntä kiinnosta lähteä...menen aina kavereitteni kanssa syömään, leffaan, risteilylle, ulkomaille, baariin...
Olen menevä, en mikään hiljainen, olen luotettava, kauniskin, mutta ei mieheni halua minua...ei hän näytä sitä ainakaan. Olen alkanut jo haaveilla elämästä erillään..toisaalta haluan pysyä tässä suhteessa, ehkä joskus mies kasvaa aikuiseksi ja todella ymmärtää mitä tarkoitan, olen kertonut moooonta vuotta jo mikä mieltäni painaa, hän ei tee mitään meidän eteen. Miehelläni ei minulle ole mitään puhuttavaa oikeastaan ikinä. Kun alan ajattelemaan mitä teemme yhdessä, niin olemme toistaiseksi ainakin yhteisessä kodissamme vain. En jaksa...tässä tällainen sydämen purkautuminen. Olen heittänyt että pieni breikki voisi tehdä hyvää, ei hän sitä ota tosissaan. Olen nuori ja elämä edessä, en halua rakastaa miestä jolta en saa tarpeeksi, ja joka ei yritä...äh, en tiedä mitä haluan...
Vastaukset 8
Vanhimmat
vielä kerran keskustelisin miehen kanssa kunnolla!Ilmoitat että nyt olet tosissasi tämän asian suhteen et jos hän ei ole valmis mitään asioitten eteen tekemään niin sinä häippäset lopullisesti!Jos sinulla olisi vielä paikka minne voit mennä niin ota ja mene!Monesti ihminen vasta tajuaa mitä onkaan menettäny kun hän oikeesti menettää sen!Olet tosiaan vielä nuori ja elämää edessä!Maailma on pullollaan miehiä jotka osaavat naistaan helliä ja jotka osaavat tunteistaan parinsa kanssa keskustella!Mielestäni ei suhteessa kannata olla jos siitä ei mitään tunnetta saa irti eikä myöskään viihdy siinä ja jos on jo kaikkensa sen eteen yrittänyt ja voitavansa tehnyt!Niin ei muuta kuin uusia tuulia vaan kattelemaan!Toivotan onnea ja menestystä sinulle mitä ikinä päätätkään ja teet suhteesi kanssa!
Tuntuipa pahalta lukea tuota. Ihan kuin olisit miehellesi jokin arkinen esine, joka on vaan itsestään siinä olemassa ja tuo hänelle siten turvallisen olon. Vähän kuin lukko ovessa voi tuoda turvallisen olon. Tuntuu, että hän ei näe sinua inhimillisenä ja kiinnostava olentona lainkaan.
Miten hän voisi kasvaa aikuiseksi ja muuttaa suhtautumistaan? Ilman jotain muutosta, en usko sen tapahtuvan. Mikä motivoisi häntä muuttumaan yhtäkkiä? Ainoastaan pelko voi muuttaa häntä. Pelko siitä, että menettää sinut. Tämäkään ei aina riitä, kuin hetkeksi ja sitten palataan taas entiseen. Siinä vaiheessa pelko on tehtävä todeksi ja erottava. Tämän jälkeinen suruprosessi kasvattaa miestä kohti aikuisuutta. Ei välttämättä yksi prosessi, mutta useampi kariutunut suhde aivan varmasti kyllä.
Uskon, että tiedän mitä haluat. Ja sinun pitää itsekin uskoa siihen mitä haluat. Jos et usko, niin silloin tilanne on se, että sanot: en tiedä mitä haluan. Sellainen tilanne ei motivoi sinua elämässä ja lopulta vaan ahdistut ja masennut motivaation puutteeseen elämässä.
olla, jos ei ole kauheasti aiempaa kokemusta. Toisesta tuntuu että pitää itsestäänselvyytenä. Hyvä että juttelette, muista myös MITEN asian ilmaiset, jos vaadit ja uhkailet, toinen juoksee taatusti karkuun.
Jos ei tosiaan halua panostaa, voit ladella ultimaattumin, "Minä lähden". Niinkuin äskenkin satuhäissä pappi sanoi, avioliitto on sitä, että on valmis antamaan kaikkensa suhteen eteen. Jos ei anna mitään, ei tulisi saadakaan.
Mitä se on mitä sinä haluaisit, kiteytä se niin että mitä sinä tunnet että puuttuu, älä siis syyttele. Siinä vinkkiä, muuta ei osaa sanoa neuvoksi. Nuoret suhteet on hankalia kun edessä vielä paljon toteuttamattomia haaveita. Mutta et ole vastuussa siitä, jos miehesi ei puhu. Sekin kertoo jotain, ei ehkä niinkään hänestä ihmisenä (onko nyt hyvä vai paha), vaan siitä millainen hän on PARISUHTEESSA. Voisit kysyä myös häneltä mitä hän haluaisi.Yrittäkää.
kiitos, ihanaa että täältä löytyy oikeasti fiksuja ihmisiä jotka kertovat oman näkemyksensä tähän, mitä nyt tuosta tekstistäni voi saada selvää...
Olen kertonut miehelleni nyt tässä päri päivää miltä minusta tuntuu, kaikkein hauskinta tästä tekee se ettei hän edes osaa vastata YHTÄÄN MITÄÄN, ei yhtään mihinkään. Kaikki on hänen mielestään hyvin ja jos sanon kovemmin jostain, hän heittää takaisin tyyliin että älä nyt oo tuommonen tai älä äksyile... Ei hän tajua että olen tosissani ja syystä! Hän vain vähättelee...
Olen hänelle kotonakin kuin ilmaa, elämämme todellakin on arkinen, ihan liiankin...
Mieheni on töissä ja on väsynyt usein. Olenhan itsekkin ollut töissä ja opiskellutkin samalla, en silti ole heittänyt väsymyksen takia parisuhdettamme syrjään, olen ihan samallalailla jaksanut antaa (tai ainakin yrittänyt, en edes tiedä olisiko hän sitä halunnut) hellyyttä ja huomiota. Kaikki tuntuu niin väkinäiselle... Taidan olla päätökseni tehnyt.
Mites mies suhtautu?
Itse yritin edellisessä suhteessa jutella suhteemme tilasta, ja hänen mielestään kaikki oli hyvin. Kun olin muutaman kerran uudestaan yrittänyt jutella, että asiat nyt ei ole minun mielestäni edelleenkään hyvin - ei keskustelua, ei tunteiden osoitusta kuin minultapäin, rakastelusta ei voitu edes puhua, koska se oli tunteetonta panemista. Olimme molemmat nuoria (22-26), mutta meillä oli selkeästi erilainen käsitys suhteemme vakavuudesta.. Mies vaikutti siltä että me vain "seurustelemme"/"katellaan", vaikka asuimme jo yhdessä - minä taas suunnittelin jo lapsia yms.
Suhde ei kerta kaikkiaan voi toimia jos keskustelua ei ole.
Mieskin aloitti jopa yhden "keskustelun" minun kanssani (luulin että nyt lähtee homma parempaan suuntaan) ja silloin ilmoitti vain että on parasta erota. ILMOITTI, ei siis KESKUSTELLUT asiasta enää.
Toivottavasti saat miehen keskustelemaan, enkä nyt sano että sinulle käy samalla lailla kuin minulle. Sinun miestäsi voi pelottaa liika avautuminen, se voi olla mitä tahansa. Hänellä voi olla jokin ongelma itsensä kanssa, eikä välttämättä sinun kanssa.
Onnea matkaan!
- erias
Olen ollut vastaavanlaisessa suhteessa 3 kertaa, joten täytyy varoittaa sinua, että ei asia välttämättä vaihtamalla parane.
Kun erosin viimeisestä exästäni, olimme seurustelleet 5 vuotta. Yritin keskustella ja parantaa suhdettamme, että molemmilla olisi hyvä olla. Exäni otti samanlaisen asenteen kuin sinun nykyisesi: hän ei osannut sanoa yhtään mitään, koska kaikki oli hänen mielestään hyvin. Tulkitsin tämän tietenkin sillä tavalla, ettei häntä kiinnosta tippaakaan miten suhteellemme käy. Sain mittani täyteen ja erosimme. Exä on myöhemmin kertonut, että meni ns. lukkoon ko. keskusteluistamme. Hän koki, että olin syyttänyt häntä asioista, ja oli tavallaan siirtynyt puolustuskannalle. En itse ollut huomannut käyttäytyväni niin hyökkäävästi, mutta jälkeenpäin ajatellen voi olla, että nuo keskusteluyritykset olivat turhankin aggressiivisia... Kun erostamme oli kulunut puoli vuotta, exäni kertoi, että hän oli ymmärtänyt vasta silloin mitä olin yrittänyt kertoa. Mutta se oli jo liian myöhäistä.
Nykyiseni kanssa olemme käyneet myös samantyyppisen keskustelun, mutta olen yrittänyt olla "hienovaraisempi". Tilanne kärjistyi jossain vaiheessa kuitenkin niin pahaksi, että kerroin hänelle suoraan, että "tällaisessa suhteessa en halua enää olla. Jos tähän ei tule muutosta, lähden." Tämä ilmeisesti herätti mieheni, koska tuon jälkeen tilanne on parantunut huomattavasti. Rehellisesti sanoen, en olisi koskaan uskonut, että voisin tuntea tässä suhteessa ja miestäni kohtaan jotakin näin ihanaa, sen kaiken jälkeen. Mutta nyt kaikki on hyvin, ja olen todella tyytyväinen siihen, että annoimme suhteellemme vielä yhden mahdollisuuden, jotta saisin tuntea tämän tunteen.
Eli, ei ole oikeita tai vääriä päätöksiä: jokainen päätös voi tuoda mukanaan myös mahdollisuuden onneen.
ollaan. :) Kaikki on kuitenkin niin hyvin...mutta pakostakin joskus ahdistaa!