Argh! Taas kävi näin! Mies halusi tarjota jäätelöt, kieltäydyin ja sanoin, että söin vasta lähdettyäni. Mies halusi tarjota kahvit leivoksen, mutta sanoin ettei ole nälkä. Ravintolaan hän sai minut vietyä, mutta jätin annokseni syömättä ja sanoin etten jaksa enempää(muutaman lusikallisen söin). Hän halusi tarjota vielä valkoviiniä tms. alkoholia ruuan kera, mutta sanoin ettei nyt tee mieli alkoholia. Sitten mies halusi tarjota ruuan päätteeksi jälkiruuat, mutta sanoin, että pääruoka oli itsessään jo hyvin täyttävää.
Selittelyä, selittelyä! Tämä on ihan hirveätä, kun minulla on hirveä tarve laskea kaikki syömäni kalorit ja varmistaa etten syö mitään turhaa, niin treffeillä en todellakaan voisi kuvitella nauttivani hyvästä ruuasta. Minua ahdistaa ainoastaan jos joku mies kysyy minua ravintolaan! Ja toisaalta tämä kaikki on niin syvän häpeän ympäröimää etten todellakaan kehtaisi mainita tästä kenellekkään uudelle treffikumppanille!
Mies luulee vielä etten ole kiinnostunut, kun välttelen kaikkea ruokaa liittyvää eli hän voi käsittää, että välttelen hänen seuraansa, kun en tahdo lähteä hyvän elokuvan jälkeen syömään tms. :s
Mitä voin tehdä asialle?(Älkääkä sanoko, että senkus syöt....ne muut jotka kärsivät itsekin tästä, niin varmasti tajuavat ettei se ole ihan tosta vaan tehty juttu -_-)
Selittelyä, selittelyä! Tämä on ihan hirveätä, kun minulla on hirveä tarve laskea kaikki syömäni kalorit ja varmistaa etten syö mitään turhaa, niin treffeillä en todellakaan voisi kuvitella nauttivani hyvästä ruuasta. Minua ahdistaa ainoastaan jos joku mies kysyy minua ravintolaan! Ja toisaalta tämä kaikki on niin syvän häpeän ympäröimää etten todellakaan kehtaisi mainita tästä kenellekkään uudelle treffikumppanille!
Mies luulee vielä etten ole kiinnostunut, kun välttelen kaikkea ruokaa liittyvää eli hän voi käsittää, että välttelen hänen seuraansa, kun en tahdo lähteä hyvän elokuvan jälkeen syömään tms. :s
Mitä voin tehdä asialle?(Älkääkä sanoko, että senkus syöt....ne muut jotka kärsivät itsekin tästä, niin varmasti tajuavat ettei se ole ihan tosta vaan tehty juttu -_-)
Vastaukset 16
Vanhimmat
Itse olen nuorena kärsinyt syömishäiriöstä, vaikka mies olenkin. Siksi tiedän suunnilleen miltä tuo tuntuu. Voi sitä selittelyn määrää, kun kaverit menivät johonkin syömään tai kun joku järjesti pippalot, joissa oli paljon hyvää ruokaa. Toiset nauttivat täysin rinnoin, minä olin lähinnä ahdistunut.
Koska olen itse kärsinyt samasta vaivasta, niin olisin luultavasti arvannut mistä on kyse, jos olisin ollut tuo mies. Jos taas ei ole itse kärsinyt ko. sairaudesta, tai nähnyt läheltä jonkun läheisen oireilua, niin sitä voi olla vaikea ymmärtää. Onhan syöminen kuitenkin ihan luonnollinen ja nautinnollinen asia valtaosalle ihmisistä. Kyllä ne ruokailut ovat nykyään itsellekin päivän kohokohtia nyt kun suhde ruokaan on taas kohtalaisen normaali.
En osaa neuvoa muuten kuin että yritä hoitaa itsesi kuntoon. Jos ei tunnu onnistuvan, niin hae rohkeasti apua. Elämä syömishäiriön kanssa ei ole täysipainoista elämää. Se heittää niin suuren varjon koko päivittäisen elämän päälle, ettei pysty nauttimaan kunnolla elämästä.
Tiedän että syömishäiriö on itselle kovin häpeällinen juttu ja sen haluaisi mieluiten piilottaa muilta ihmisiltä. Loppujen lopuksi et kuitenkaan voita sillä mitään. Jos aina vakuutat että kaikki on ihan ok, niin kukaan ei tarjoa sinulle apua, vaikka olisivatkin valmiita auttamaan.
Mitä sitten vaikka saisitkin "piilotettua" syömishäiriösi treffien aikana? Entä seuraavalla kerralla? Entä jos alatte seurustelemaan? Kyllä se mies jossain vaiheessa tajuaa, ettei kaikki ole ihan ok. Asiaa piilottelemalla et pääse mitenkään eteenpäin elämässäsi.
Jaksamista. Toivottavasti uskallat pian ottaa askeleen kohti parantumista, vaikka se ei helppoa tulekaan olemaan.
Hyvä, että joku ymmärtää.
Itse asiassa treffien päätteeksi mies vain tokaisi, että "Ihailen kykyäsi pitää linjoistasi huolta." Niin, voihan sitä silläkin tapaa kutsua. En osaa pelätä sitä, että miten jatkossa käy, sillä harvemmin edes treffailen miesten kanssa tai saatika päätyisin seurustelemaan. Ja tämäkin mies vain luuli, että syömättömyyteni johtuu siitä, että harrastan hyvin pitkälti bodyfitnessiä, joten on erittäin tärkeää ja tarkkaa katsoa mitä suuhunsa pistää.
Itse asiassa ei minulla ole edes mitään halua "parantua" tästä, sillä olen fyysisesti loistavassa kunnossa(minulla on paljon lihaksia ja hyvä kunto muutenkin) ja jos alkaisin syömään ihan miten sattuu niin se johtaisi ahmimiseen. En osaa olla kultaisella keskitiellä, joten mielummin syön silleen tarpeeksi, mutta terveellisesti(en laihdu, mutta en kyllä jälkiruokiakaan syö eli en lihokkaan).
Kun ilmoille päästetään sanoja kuten anoreksia, ortoreksia tai bulimia, niin ensiksi ajatellaan syömishäiriötä. Nämä oireyhtymät ovat leimaantuneet syömishäiriöiden takia. Mutta - syömishäiriö on vain oireyhtymän oire eikä syy eikä sairaus. Ongelma on AINA jossain muualla. Ongelma ilmenee itseinhona, kohtuuttomana itsensä syyllistämisenä ja aivan liian korkeitten ihanteitten palvomisena ja syömishäiriö on vain väylä rangaista itseään.
Anorektikot ovat kilttejä, huolellisia, kympin oppilaita, kiinnostuneita ruoasta ja sen laittamisesta, kiinnostuneita kauneudesta ja sen toteuttamisesta vaikkapa tanssin, luistelun ja tyypillisesti voimistelun avulla. Anorektikolle myös masokistinen harjoittelu on väylä päästää pahaa oloaan ilmoille.
Surullisinta näissä tarinoissa on se, että anorektikot eivät myönnä ongelmiaan. Siinä suhteessa oireyhtymä on kuin alkoholismi. Toivoa parantumisesta ei ole ennen kuin asian myöntää, oikeasti myöntää itselleen. Jonkun piätisi osata kertoa anorektikon sisällä majailevalle pienelle tytölle, että hän on arvokas ihan sinällään.
Parahin kirjoittaja, hae apua itsellesi. Sinulla on isompi ongelma käsissäsi kuin myönnät. Kaikki tuo mitä kerrot treffeistäsi on vain oiretta, jostain sellaisesta, jota et suostu katsomaan sellaisenaan.
Hienosti sanottu. Allekirjoitan tuon ihan täysin. Ei minunkaan syömishäiriöni ihan tyhjästä ilmestynyt, vaan oli nimenomaan oire jostakin.
Oikeastaan ulkonäöstä saadut kehut ja hoikkuutta ihannoivat kommentit ovat kuin myrkkyä anorektikolle. Ne vain rohkaisevat häntä jatkamaan, sillä hän saa sellaisen kuvan, että hän näyttää paremmalta kun "kiduttaa" itseään ja muut ihannoivat hänen äärimmäistä laihuuttaan.
Minulla itselläni oli tosiaan tapana vähätellä ongelmaani ja sen vakavuuden huomasi vasta kun oli vähän tervehtynyt ja saanut etäisyyttä asiaan. Nykyään vähän hirvittää katsoa valokuvia niiltä ajoilta. Eivät tosiaan ole kovin komeaa katseltavaa, vaikka niin silloin kuvittelikin.
Ongelman myöntäminen on tosiaan se vaikein askel. En minäkään millään halunnut myöntää, että minulla oli ongelmia. Minähän vain "tarkkailin syömisiäni" tai "söin terveellisesti ja kuntoilin paljon". Ongelma olikin siinä, että vein sen aivan liian pitkälle. Niin pitkälle, ettei sillä ollut mitään tekemistä terveellisyyden kanssa.
Itsensä kuihduttaminen ei ole terveellistä.
Syömättömyys ei ole terveellistä.
Jos ruoka pyörii jatkuvasti mielessäsi, se ei ole ihan normaalia.
Jos et pysty lainkaan herkuttelemaan ja lasket jokaisen kalorin, suhteesi ruokaan ei ole normaali.
Jos suhteesi ruokaan ei ole normaali, se vaikeuttaa päivittäistä elämääsi.
Mielenterveys on osa terveyttä. Jos pää ei ole kunnossa, et ole kokonaisvaltaisesti terve, vaikka kuntoilisit kuinka paljon.
Muistakaa että ongelmiin kannattaa puuttua ajoissa. Mitä syvemmälle vajoat, sitä vaikeampi sieltä on lopulta kavuta ylös. Jotkut jäävät ikuisesti sinne pohjalle.
Tiedän itsekin, että ongelma on jossain muualla kuin ihan siinä itse syömishäiriössä. Heikko itsetunto ja huonot kotiolot vain ovat voimistaneet tätä, mutta toisaalta tämä häiriö ruuan suhteen on kuitenkin ainut keino jolla tunnen, että elämäni on hallinnassa, sillä muutoin se ei ole(kun en pysty vaikuttamaan siihen tällä hetkellä).
Minä myönnän ongelmani ruuan suhteen, mutta en näe siinä mitään väärää, sillä tosiaankin haluan säilyä näissä samoissa mitoissa missä nyt olen. Ei minulla ole mitään tarvetta laihtua, noh jokaisella se muutama kilo. Tahdon vain säilyttää kroppani, jonka olen hiellä ja tuskalla hankkinut ja sitä teen edelleenkin. Eikös syömishäiriöiset yleensä tahdo pudottaa painoa? Sillä minä pelkään ainoastaan lihomista...
Tietysti on minusta hienoa, kun joku kehuu esimerkiksi upeita vatsalihaksiani tai hauistani tms. Joten haluan vahtia syömisiäni, jotta näin pysyy jatkossakin.
Kyllä myönnän, että puheissanne jotain perää kuitenkin on. Ehkä tarvitsisin apua, mutta näytän ainoastaan atleettiselta, en miltään kuihtuneelta anorektikolta. Ja kyllä minulla on reisissä ylimääräistä rasvaa, että ihan hengissä tässä ollaan...
Eräs anorektinen voimistelijatyttö kuvasi itseään tuolla sanalla - atleettinen. Varo vain! Se voi olla vähän itsepetoksellinen sana, jonka taakse voi mennä piiloon. Raja terveiden elämäntapojen ja anoreksian välillä on näitä veteen piirrettyjä viivoja.
Yksi selkeä hätähuudon merkki on, jos harjoittelu/syöminen johtavat epäsäännöllisiin kuukautisiin ja niiden poisjääntiin (amenorhea). Silloin pallo on jo pahasti päässyt karkuun. Valitettavasti näiden "esteettisten naisurheilulajien" piireissä on sellaisia valmentajia, jotka pitävät amenorheaa hyväksyttävänä ja hyshyttelevät asiaa. Minusta se on suorastaan rikollinen asenne ja esimerkiksi Svolin toimet ovat kovin näkymättömiä tässä asiassa. Naisen rasvaprosentti ei saisi tippua kovin alas 16% on jo ehdottomasti liian kuiva. Optimaalinen on 18-22%. Anorektikolle rasva on kirosana vähän liikaakin.
Osaatko laskea päiväkalorisi oikein. Oletaan nyt vaikka, että olet parikymppinen nainen ja painat 49 kg. Ensin perusaineenvaihduntasi. Se on luokkaa 1600 kcal vuorokaudessa. Siis ilman, että teet yhtään mitään. Sen jälkeen normaali päiväliikunta, rappuset, kaupassakäynti yhteensä ... ehka tunnin verran + 100 kcal ja sitten päälle vielä tunnin treeni + 500 kcal ... eli kokonaissumma on luokkaa 2200 kcal. Tällainen liikkuja tarvitsee päivittäin noin 50-75 g valkuaista.
Jos pidät pitkään kalorimääräsi alle kulutuksesi, kehosi menee säästöliekille. Amenorhea on yksi kehon tapa säästää. Muita keinoja ovat aivojen aineenvaihdunnan hidastuminen (=tyhmentyminen), kuona-aineiden poiston heikentyminen ja luonnollisesti väsyminen. Jotta elimistösi ei menisi säästöliekille, sinun tulisi joka viikko yhtenä päivänä saada enemmän kuin käyttämäsi energiamäärä tuona päivänä on. Voit vastaavasti kompensoida toisena päivänä.
Olen tosiaan atleettinen, en anorektinen. Mittani ovat 165/60 ja tällä hetkellä suurimmaksi osaksi silkkaa lihasta, sillä treenaan päivittäin lähes 2 tuntia. Tosiaan kuukautiset ovat jääneet pois jo ajat sitten, mutta en usko, että se ruokailustani johtuisi... olen kuitenkin ihan terveen mitoissa.
Lasken kalorini oikein, mutta minulla on todella hidas aineenvaihdunta, joten minun täytyy urheilla se 2tuntia päivässä etten lihoisi. Kuulostaa hassulta, mutta en voi mennä Hesburgeriin ilman, että minun ei tarvitsisi sitten erikseen kuluttaa niitä kaloreita-->lihoisin muuten.
Tosiaan alkuperäiseen viestiini. Miten tällaisesta kertoo uudelle treffikumppanille? Sillä lähes jokainen kuitenkin kysyy niillä ensimmäisillä treffeillä syömään...
"Lasken kalorini oikein, mutta minulla on todella hidas aineenvaihdunta, joten minun täytyy urheilla se 2tuntia päivässä etten lihoisi...."
Sinun kehosi käy säästöliekillä. Tarvitset heti jakson, jossa syöt enemmän kuin kulutat ja sitten jatkossa riittää yksi ylikalorinen päivä viikossa.
Jos kuukautiset ovat jääneet pois ja olet 165/60 niin syytä pitää alkaa etsiä treenaamisen aiheuttamasta stressistä. Se on ihan tavallista neuroottisilla naisurheilijoilla. Muista, että anoreksiassa ei ole kyse vain syömishäiriöstä. Se on vain yksi oire. Nyt jäitä hattuun ja arvot kohdalleen. Ole vähän lempeämpi itsellesi.
Minusta sinun pitäisi tehdä treffit terapeutin kanssa. Eiköhän se koko homma ala purkautua niin. Että pohdit miten kertoa treffiläiselle - se on pieni murhe ongelmasi rinnalla.
No noinhan minäkin ajattelin. En minäkään päättänyt tiputtaa yli kymmentä kiloa entuudestaankin normaalipainoisesta kropastani.
Sehän siinä onkin pirullisinta, että syömishäiriö ei ilmesty tuosta vaan yhtäkkiä, sormia napsauttamalla. Se kehittyy vähittellen. Vähän vähemmän ruokaa, vähän enemmän kuntoilua. Ihan ok. Mutta sitten kun tuo vähentäminen jatkuu ja jatkuu, niin lopulta ollaankin jo epäterveen käytöksen puolella. Ei se niin käy että "Hups, olenkin yhtäkkiä syömishäiriöinen!". Jos kävisi, niin useimmat huomaisivat heti että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Kun sinne luisuu vähitellen, asiaa on itse paljon vaikeampi tajuta ja kun omasta mielestä mikään ei ole pielessä, niin ei halua edes uskoa muiden varoittelua.
Kysytään vaikka näin: Sanot että et halua laihtua, vaan pitää nykyisen painosi? Entä jos huomaat laihtuneesi kilon? Alatko syömään sen verran enemmän että painosi palautuu "kohdilleen", vai vähennätkö kuntoilua? Arvaan, että et tekisi kumpaakaan? Entä sitten kun seuraava kilo lähtee? Joko päätät pysäyttää painon tippumisen? Etkö? No koska on se oikea hetki? Osaatko enää itse sitä päätellä? Niinhän siinä käy, jos elää "miinuskaloreilla". Paino tippuu tippumistaan. Ei tosin enää yhtä nopeasti, koska kuulostaa tosiaan että olet jo säästöliekillä.
Tuosta kuntoilusta vielä: Mikä on tavoitteesi sen suhteen? Pysyä samassa kunnossa? Kehittyä jollain tavalla? Kysyn ihan vaan sen takia, että tapasi kuntoilla ei kuulosta kovin tehokkaalta. Jos kuntoilet 2 tuntia JOKA päivä, niin missä vaiheessa kroppasi toipuu? Kai tiedät, että lepo on kehittymisen kannalta ihan yhtä tärkeää kun treenaaminen? Siis ihan oikeasti, kysy keneltä tahansa urheilijalta. Voit treenata vaikka 6 tuntia joka päivä, mutta ilman lepoa et kovin ihmeellisiä tuloksia tule näkemään pitkällä tähtäimellä. Sen sijaan tulokset voivat alkaa huononemaan ylikunnon takia ja siitä ei toivuta enää parissa päivässä.
En väitä, että sinä olisit vielä mitenkään pahasti sairas, mutta vähän huolestuttavalta silti kuulostaa. Pysähdy ajattelemaan ajoissa. Se ei oikeasti ole sen arvoista. Siis oikeasti. Minä tiedän. Muista että ei tarvitse olla anorektisen laiha ollakseen syömishäiriöinen. Ei tarvitse olla edes laiha. Mieti.
On minulla ollut tämä "häiriö" jo vuoden, mutta en ole lihonut, enkä laihtunut. Kuten sanoin, minulla on mielettömän hidas aineenvaihdunta. Ja on minulla päiviä jolloin ahmin taas ruokaa varmasti viikonkin edestä, ehkä kerran kuukaudessa(ei välttämättä herkkuja,mutta leipää,jogurttia,näkkäriä tms.)
Noista välipäivistä vielä, niin kyllä yleensä pidän yhden välipäivän tai sitten välipäivänä teen sellaisen tunnin tai kahden rauhallisen kävelylenkin. Kyllä minulla tämä termistö on aika hallussa, kun yleisurheiluakin tuli harrastettua 15 vuotta.
Toisaalta en ymmärrä miksi minun pitäisi hakea apua?Olen normaalimitoissa kuitenkin! Okei, ruoka hallitsee elämääni, mutta minulle se on lähes harrastus. Jos hakisin apua, niin mistä edes hakisin? Tuntuu, että minun pitäisi lysähtää ensin lattialle tajuttomana ennen kuin tarvitsen apua. Ja terapeutti kuitenkin katsoisi, että mitä hittoa terve naisurheilija täällä tekee... Minulle ei muuten edes sano mitään "kaupungin mielenterveystoimisto" tms. Tosi vaikeaksi tehty nämä..
kirjoittanut tähän ketjuun ja just luin läpi tän. Mun mielestä mikä tahansa asia, mistä muodostuu pakkomielle niin, että se häiritsee normaalia elämää, vaatii puuttumisen tilanteeseen.
Sun kuntoilu ja syöminen kuullostaa ortoreksialta, tutustu aiheeseen. Sulla on ongelma, koska joudut selittelemään elämääsi ja tiedät sen itsekin. Jos annat sen paisua ja paisua edelleen olet pian ongelmissa, jotka voivat todella häiritä sosiaalista elämääsi ja vaarantaa terveytesi, sekä fyysisen että psyykkisen. Siksi kannattaa painaa jarrua ja tutustua syömishäiriöihin esim netissä. Se voi riittää siihen, että ymmärrät, miksi pakkomielteinen tie voi olla tuhoisa.
Kannattaa vaalia tasapainoa elämässä, muuten isopyörä voi karata pahastikin käsistä. Ruoan terveellisyys ja liikunta ovat hyvä harraste, mutta pakkomielteenä sairaus.
Meinasin kirjoittaa ihan samasta jutusta. Enemmän aloittajan ajatuksia luettuani minäkään en usko että kyse on mistään anoreksiasta tms, vaan nimenomaan tuosta ortoreksiasta. Siinähän tavoite ei olekaan pyrkiä laihtumaan, mutta osa oireista on samanlaisia kuin anoreksiassa, eli juuri tuo pakkomielle ruokaa kohtaan.
Olet ihan oikeassa siinä että terveellinen ruokavalio on tietysti hyvästä, mutta pakkomielteen puolelle mennessään se alkaa häiritsemään normaalia elämää. Ortoreksiassa henkilö on pakkomielteinen terveellisen (ainakin omasta mielestään) ruokavalion ja kuntoilun suhteen. Sanoisin kyllä että valtaosa näistä ihmisistä olisi tyytyväisempi elämäänsä, jos pääsisi eroon pakkomielteestään, vaikka se ruokavalio ei sitten olisikaan enää ihan yhtä terveellinen. Kuten sanottua: Mielen terveys on osa terveyttä. Pakkomielteet yleensä rajoittavat normaalia elämää.
Jos kaikki olisi ihan ok, niin et kai sinä ap. kirjoittaja olisi tänne kirjoittanut koko asiasta. Tuskin sinä halusit saada pelkästään tekosyitä, joilla voi välttää treffeillä syömisen? Ainakaan alitajuisesti..?
mulla on ongelmia syömisen kanssa. Mulla on aina ollut. Se on pakkomiellettä mulle. Vihaan itseäni jos erehdyn syömään muutaman palan suklaata tms. Sairasta, tiedän ja sen takia en edes netissä kehtaa tästä kertoa! Ja kun kaikki puhuvat, että hakeutuisin hoitoon, mutta en todellakaan osaa kuvitella elämää ilman tätä. Mitä minulla sen jälkeen olisi? Olen himourheilija ja se on elämäni ruokailun tarkkailun ohella. Minulla ei ole muuta elämää, valitettavasti. Mietin koko aika miten kulutan mahdollisimman paljon kaloreita, sen takia istun jumppapallolla kun olen koneella, en tavallisella tietokonetuolilla!
Mutta jos söisin kuin "normaali" ihminen, niin lihoisin muutaman kilon ja olisin pyöreä ja vihaisin itseäni silloin entistä enemmän! Se olisi painajaiseni!
Joku kysyi mitä tekisin jos huomaisin laihtuneeni muutaman kilon vai tekisinkö mitään. Oli melko herättävä kysymys. En tosiaan tekisi mitään, vaikka kuinka paljon lähtisi(mutta ei ole lähtenyt viimeiseen vuoteen grammaakaan!). Sen suhteen osaan kuitenkin syödä oikein etten esm.näännytä itseäni.
En tiedä onko minulla ortoreksiaakaan, sillä jos syön päivällä esim. yhden pullan palan, niin loppupäivän olenkin syömättä(kompensoin pullan kaloreita). Eli siis syön kuitenkin joskus herkkuja, mutta sitten kompensoin syötyyjä herkkuja normaalin ruuan poisjättämisellä(tosin aika harvoin).
nyt kun ajattelen, niin kyllähän tämä käy mielenterveyteen hyvin pitkälti negatiivisena asiana. Tämä on itse asiassa melko kuluttavaa. En vain tiedä mitä tehdä. Minne hakeudun? Minkä sanon syyksi? Painoni on kuitenkin edelleen ihan sama koko aika...en ole siis akuutin avun tarpeessa.
Tarvitsen apua, kiitos, te saitte minut ymmärtämään tai ainakin myöntämään hiljaa sisälläni tämän....
Suomessa on sellainen kuin Mielenterveysseura. Kaiketi intiimein tapa on mennä omalääkärille ja sanoa hänelle:"Minulla on anoreksia tai ortoreksia, miksi sitä haluaakaan kutsua enkä tiedä mitä tehdä." Siitä se lähtee.
Netti on hyvä paikka etsiä kohteita, mutta omalääkäri osoittaa sinulle tien luottamuksellisesti.
Kuvauksesi syömisistäsi on kuin kopio omasta tilanteestani. Itselläni tämä alkoi reilu vuosi sitten korkeammalle tasolle siirtymisessä urheiluharrastuksessani. Treenimäärä miltei kaksinkertaistui (nyt treenaan n. 15h/viikossa omatoiminen lenkkeily pari kertaa viikossa) ja samalla siirryin täysjyvätuotteisiin, lisäsin kasvisruoan syöntiä, jätin herkut ja vähensin alkoholin käyttöä. Pikku hiljaa ruokatottumukseni ovat muuttuneet koko ajan rajoittuneempaan suuntaan. Tiedän ruoka-aineiden ravintosisällöt ulkoa ja osaan arvioida syömäni kalorit, proteiinit, hiilihydraatit ja rasvat todella tarkasti. Urheiluharrastukseni vuoksi yritän syödä runsaasti proteiineja, mutta välttelen etenkin rasvoja . Tiedän, ettei tässä ole mitään järkeä ja että ihmiskroppa tarvitsee niitä rasvojakin. Olen laihtunut jokusen kilon, mutten näytä kuitenkaan riisitautiselta vaan hyvin treenatulta. Kuukautiset ovat jääneet pois ja hiukseni ovat ohentuneet. En näe anorektikon tavoin itseäni lihavana, vaan olen tyytyväinen kroppaani. Jotenkin olen saanut vain päähäni, että kroppani säilyttämiseksi minun on jatkettava nykyisillä ruokatottumuksillani.. Tiedän, että tämä ei ole ok, mutta samalla olen koukussa. Hiusten ohentuminen huolestuttaa kovasti. Olen jo pariin otteeseen ajatellut tilata lääkäriaikaa, mutten ole kuitenkaan uskaltanut, sillä tiedän että kova treeni, kuukautisten poisjääminen ja hiustenlähtö on helposti (ja viimeistään verikokeen jälkeen) yhdistettävissä syömishäiriöön ja oikeastaan haluaisin vain hiukseni ja kuukautiseni takaisin, en hoitoa itse syömishäiriöön. Tiedän, että tämä kuulostaa niin kummalliselta terveiden ihmisten korvissa, mutta vastaavassa tilanteessa oleva ymmärtänee millaista on kun itse tiedostaa ongelmansa, muttei halua päästä siitä eroon.
(Ongelmani taustasta sen verran, että minulla ei ole mielestäni huono itsetunto, mutta sen sijaan olen "suorittajaihminen", täydellisyyden tavoittelija. Tämä näkyy niin opiskelussa, treenissä kuin ruokavaliossani. En halua muuttaa ruokatottumuksiani, sillä pelkään kroppani "pilalle menemistä" ja "epätäydellisyyteen ajautumista". Vaikka toisaalta, täydellistähän olisi syödä täysin ravintosuositusten mukaan!)
Ulkona syöminen ahdistaa, sillä silloin en tiedä tarkasti, mitä ruoka sisältää. Itse olen sanonut treffikumppaneilleni, että urheiluharrastukseni vuoksi en syö herkkuja tai epäterveellisyyksiä. Jos menen ulos syömään, olen muuten koko päivän syömättä sen varalta, että syömäni ruoka sisältää liikaa kaloreita. Syön normaalisti ruokaa, jälkiruokiin yms. en koske. Treffien jälkeen kompensoin mahdolliset liikakalorit syömättömyydellä tai treenillä. En usko, että kukaan on epäillyt minun kohdallani syömishäiriötä, mutta toki siinä vaiheessa kun satunnaisesta tapailusta edetään vakavaan seurusteluun ja vietetään pidempiä aikoja, tämä tulee varmaankin ilmi. Toisaalta luulen, että vakituinen seurustelu voisi nimenomaan syömishäiriön häpeämisen takia saada minut pakottamaan itseni syömään terveellisemmin.
"En näe anorektikon tavoin itseäni lihavana"
Tämä on vähän väärinkäsitys. Anorektikko voi pitää itseään lihavana, muttei välttämättä. Yleinenkäsitys liittyy nimenomaan laihduttamiseen ja syömishäiriöön, mutta ne ovat vain oireita! Kyse on elämänhallinen ongelmasta, jonkin sortin itseinhosta. Urheiija-anorektikolla neuroosi painottuu harjoitteluun. Oikeastaan kai pitäisikin puhua urheiluanoreksiasta, jotta painotus tulisi heit ilmi. "Sportoreksia".
- http://www.syomishairioliitto.fi/
- http://en.wikipedia.org/wiki/Anorexia_nervosa
- http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00111
- http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=21
- http://www.tietopankki.com/anoreksia.html
- ...