Miten voisin muuttua, itsestänihän se on kiinni mutta käytännön neuvoja kaipaisin toteuttamiseen.
Olen kateellinen erääälle tietylle henkilölle. Hän on aina saanut kaiken, ensin vanhemmiltaan muiden lasten kustannuksella ja sittemmin varakkaan avioliiton kautta appivanhemmiltaan. Tätä nykyä hänellä on upouusi suuri talo, kesämökki ja auto, kaikki appivanhemmilta. Töissä hänen ei tarvitse käydä eikä hän haluakaan. Minun on vaikea pitää tästä ihmisestä, sillä hän sanoa töksäyttää asioita loukaten, kertoo koko ajan kuinka vaikeaa hänellä on (ihan arjen jutuissa, joista itse en tohtisi edes suutani avata) ja hänen äitinsä valaa vettä laineille säälitellen aina sitä, miten rankkaa hänen tyttärellään on ja kuinka kovasti hänen tyttärensä joutu kärsimään. Tytär ei ole ikinä rikkoa ristiin pannut ei koulun eikä työn eteen. Saavutukset pari lasta ja kotirouvana olo isoäidin hoitaessa lapsia päivittäin kaverina. Aviomies on hiljainen lapatossu, liittoa pyörittää vaimo ja vaimon äiti.
Emme ole juurikaan tekemisissä mutta hänen äitinsä puheissa tytär on koko ajan, tytär on äidilleen kaikki kaikessa joten jatkuvaa ylistämistä on vaikea kuunnella. Äiti jaksaa myös haukkua appivanhempia, jotka eivät anna tarpeeksi ... kesämökki kun ei ole tuliterä ja autokin on päässyt jo parilla vuodella vanhenemaan ja appivanhemmat ei ole suostuneet tyttären kauppakassiksi - tytär haluaisi, että kesämökille tuotaisiin tavarat kaupasta suoraan. Pelkkä juttujen kuuleminen ärsyttää ja tiedän sen olevan typerää. Huomaan tulevani huonolle tuulelle. En käsittääkseni kadehdi ketään toista mutta juuri tämän ihmisen kohdalla ärsyttää, että itselläni ei ole samoja asioita ja kaiken sen eteen, mitä meillä on, olemme saaneet paiskoa vuosiakausia töitä ja tehneet uhrauksia ja valintoja. Puhumattakaan siitä, että tytär äitineen valittaa koko ajan. Koen sen epäoikeudenmukaiseksi. Toisaalta koskas elämä olisi reilua?
Haluaisin kasvaa eroon tästä tunteesta. Miksi juuri tämä ihminen helppoine elämineen saa minut alakynteen ja alakuloiseksi? Olen yrittänyt järkeistää ja nostaa esille mielessäni sen, mitä itselläni kuitenkin on (terveys, puoliso, lapset, hyvä koulutus ja asuntovelkainen kerrostalo-osake). Miksi en siinä onnistu, miksi kateus nostaa silti päätänsä?
Olen kateellinen erääälle tietylle henkilölle. Hän on aina saanut kaiken, ensin vanhemmiltaan muiden lasten kustannuksella ja sittemmin varakkaan avioliiton kautta appivanhemmiltaan. Tätä nykyä hänellä on upouusi suuri talo, kesämökki ja auto, kaikki appivanhemmilta. Töissä hänen ei tarvitse käydä eikä hän haluakaan. Minun on vaikea pitää tästä ihmisestä, sillä hän sanoa töksäyttää asioita loukaten, kertoo koko ajan kuinka vaikeaa hänellä on (ihan arjen jutuissa, joista itse en tohtisi edes suutani avata) ja hänen äitinsä valaa vettä laineille säälitellen aina sitä, miten rankkaa hänen tyttärellään on ja kuinka kovasti hänen tyttärensä joutu kärsimään. Tytär ei ole ikinä rikkoa ristiin pannut ei koulun eikä työn eteen. Saavutukset pari lasta ja kotirouvana olo isoäidin hoitaessa lapsia päivittäin kaverina. Aviomies on hiljainen lapatossu, liittoa pyörittää vaimo ja vaimon äiti.
Emme ole juurikaan tekemisissä mutta hänen äitinsä puheissa tytär on koko ajan, tytär on äidilleen kaikki kaikessa joten jatkuvaa ylistämistä on vaikea kuunnella. Äiti jaksaa myös haukkua appivanhempia, jotka eivät anna tarpeeksi ... kesämökki kun ei ole tuliterä ja autokin on päässyt jo parilla vuodella vanhenemaan ja appivanhemmat ei ole suostuneet tyttären kauppakassiksi - tytär haluaisi, että kesämökille tuotaisiin tavarat kaupasta suoraan. Pelkkä juttujen kuuleminen ärsyttää ja tiedän sen olevan typerää. Huomaan tulevani huonolle tuulelle. En käsittääkseni kadehdi ketään toista mutta juuri tämän ihmisen kohdalla ärsyttää, että itselläni ei ole samoja asioita ja kaiken sen eteen, mitä meillä on, olemme saaneet paiskoa vuosiakausia töitä ja tehneet uhrauksia ja valintoja. Puhumattakaan siitä, että tytär äitineen valittaa koko ajan. Koen sen epäoikeudenmukaiseksi. Toisaalta koskas elämä olisi reilua?
Haluaisin kasvaa eroon tästä tunteesta. Miksi juuri tämä ihminen helppoine elämineen saa minut alakynteen ja alakuloiseksi? Olen yrittänyt järkeistää ja nostaa esille mielessäni sen, mitä itselläni kuitenkin on (terveys, puoliso, lapset, hyvä koulutus ja asuntovelkainen kerrostalo-osake). Miksi en siinä onnistu, miksi kateus nostaa silti päätänsä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
muiden mielestä, hänellä voi silti olla joku tyhjiö. Tunsin tytön, joka töksäytteli ihan fyysisestikin kyynärpäällä tökkien, perhetragediasta ei tiennyt edes äiti. Hän vaikutti energiseltä henkilöltä, mutta oli talutusnuorassa vielä 30-vuotiaanakin. Raivarit johtuivat mielestäni siitä, ettei hän saanut toteuttaa luovuuttaan. Loukkasin häntä, koska hän tuntui tarvitsevan ylemmyyttä meihin nähden. Nyt ajattelen hyvinkin rakkaudellisesti. Uskon sinun olevan paljon onnellisempi kuin tämä kuvailemasi henkilö. Minun vertailupersoonani kadehti minua työni tähden. Tahdoin usein puhua hänen kanssaan, vaikka pyytää anteeksi, vielä ei ole onnistanut. Kuulostaa kauhealta, mutta sanoin näin:"Jumala ei salli".
Kannattaa muistaa ettei helppoa elämää olekaan, emmekä voi tietää mitä toinen kärsii. Olet kateellinen vain materiasta. Todellisuudesta materian takana tuskin tiedät. Miten oma elämäsi paranisi jos saisit kaiken saman. Olisiko enemmän terveyttä, rakkautta ja yhteenkuuluvuutta perheessäsi -koska nehän ainoastaan onnelliseksi tekevät. Helpolla rahalla saatuihin asioihin ei ole joutunut tekemään itse mitään eikä ne silloin annakaan sitä samaa mitä uhrauksin ja työllä saatu. Se että rahasta huolimatta tuttavasi valittaa kertoo hyvin sen ettei materia ole häntä onnelliseksi tehnyt, jos sinä olet onnellinen, olet paljon rikkaampi. Nauti siitä.
Kiitos asiallisista kommenteista. Monesti mielessäni on käynyt, että mainitsemani äidin ja tyttären käytöksen takana on kateus koulutustani ja ammattiani kohtaan. Ne olen saavuttanut lähtökohdistani ja vastoinkäymisistä huolimatta. Monesti olen ajatellut, että tuon äidin ja tyttären ja varsinkin äidin omaa katsantokantaa pimentää pätemisen tarve ja kaunaisuus, joka pohjaa kouluttamattomuuteen ja pitkiin kortistokierteisiin ja pakkotyöllistymisiin. Heillä kummallakin on ollut paremmat sosioekonomiset lähtökohdat mutta viime kädessä juuri se oma yritteliäisyys on loppunut ja he ovat menneet sieltä mistä aita on matalin.
Toisaalta kateuteni kohdistuu myös ei materialistisiin asioihin. Kohdalleni on osunut vanhemman alkoholismi, perheväkivalta, kaksi lastani on kuollut vauvana ja yksi lapsistani kamppaili hengestään teholla toista vuotta vammautuen vaikeasti. Vaikka vuosien saatossa olen jo kyselyni lopettanut, silti joskus käy edelleen mielessäni: miksi juuri meille kävi näin. Kadehdin sitä, etten saanut pitää kaikkia lapsiani, että lapseni ei ole terve, sitä että lapsuuteni loppui vallan varhain karuun todellisuuteen. Kadehdin sitä, että olemme mieheni kanssa kahdestaan vailla isovanhempien tuomaa tukea ja turvaa ja käytännön hengähdystaukoja. Kadehdin sitä, että kasvoin vailla vanhempia ja turvaa.
Toisaalta olen onnellinen. En pidä asioita itsestään selvyytenä. Arvostan perhettäni ja nautin heidän jokaisen olemassaolosta ja muistan olla siitä kiitollinen päivittäin. Minulla on pienipalkkainen korkeastikoulutettu työ, jossa saan venyä ja kasvaa ja kouluttautua eteenpäin. Elämäni on rikasta ja rinnallani on tasapainoinen ja yritteliäs ihminen, jota rakastan. Voisiko ihminen enempää haluta. Toki lottovoitto helpottaisi arkea ja mahdollistaisi hemmottelun ja joidenkin haaveiden välitöntä toteuttamista. Silti, jos sen takia pitäisi luopua jostakin nykyisestä, niin tuskinpa kauppoja tulisi.
Silti pikkumaisuus iskee ajoittain ja vihreä varjo hiipii takkiini joutuessani kuuntelemaan em. ihmisiä heidän valittaessaan elämän raskautta kaikesta pikkumaisesta. Ikäänkuin tämä olisi jokin kilpailu siitä, kenellä on vaikeinta ja kuka on kärjessä. Epäilemättä he ainakin siitä valittamisen määrästä päätellen. Silti ärsyynnyn heidän levittäessään juttua, että olen kultalusikka suussa syntynyt. Miten ihmeessä? Kai nyt itse tietäisin, jos niin olisi.
sillä valittaminen lisää negatiivisuutta, mikä lisää vaikeutta, mikä lisää aloitekyvyttömyyttä, mikä lisää huonoa itsetuntoa, mikä lisää pahaa mieltä. Tällaisessa kierteessä jos elää jo toista sukupolvea, niinkuin tuttavasi, niin ei ihme, että on valittamista ja vaikeutta suoriutua ihan arkipäivästä tuntematta oloaan raskaaksi, puhumattakaan, jos jotain yllättävää sattuu.
Tällaisista valittajista voi useimmiten selvitä ihan kuuntelemalla puolella korvalla ja ajattelemalla vaikka kauppalistaa tai jotain muuta kiinnostavaa. Jos sieltä päin tulee itseä kohtaan negatiivista kommenttia, niin kannattaa tarttua asiaan vähäeleisesti, mutta jättää muuten omaan arvoonsa. Krooniset valittajat ovat yleensä kaivaneet jo itselleen sellaisen elämäntapakuopan, että sieltä ei nousta ilman pitkää terapiaa. Ja noista juttujen leviämisistä ei kannata niin välittää, fiksut ihmiset, joita kiinnostaa, selvittävät itse, miten asia todella on ja lopuista ei mahda olla niin väliä.
Minulla on ehkä liiankin lähellä vastaavanlaisia ihmisiä: veljeni perheineen. Kirjoituksesi kuitenkin kolahti, koska mietin yhtä lailla mitä varten olen kateellinen. Olen kuitenkin päätynyt seuraaviin itseäni helpottaviin ajatuksiin:
- kun jotakin höösätään, niin se tapahtuu myös höösääjien omasta vapaasta tahdosta ja näin syntyy noidankehä jossa höösättävä on entistä tyytymättömämpi ja höösääjät koettavat parhaansa parantaakseen tilannetta
- ihminen, joka on aina tottunut höösäämiseen hakeutuu jo varmasti alitajuisesti sellaisten seuraan, jotka ovat valmiita hyväksymään hänen höösäämisensä
- höösättävät ihmiset suoriutuvat kaikesta hirveällä vaivalla, koska heidän ei ole ikinä tarvinnut yrittää tosissaan mitään ja silloin kärpäsestä kasvaa härkänen olipa kyse mökille tuotavasta ruuasta tai lapsen vaipanvaihdosta
- höösättävä on yleensä sokea omia virheitään kohtaan, mutta hyvin herkästi huomaa niitä muissa ja edustaa siten lapsenomaista ajattelumallia, josta puuttuu kypsempi/aikuismaisempi vuorovaikutus
Jos on itse joutunut käyttämään elämässään paljon järkeä tilanteissa, joissa pitäisi saada tuntea rauhassa, on sitäkin vaikeampi käsittää höösättävien elämänasennetta. Kuin huhuilisi heille Marsiin!
Minusta kateuden voi myös valjastaa viisauden pohjaksi. Tutustua, mitä se tunne pitää sisällään, koska osa voi perustua täysin järkeviin syihin kuin närkästykseen toisen lapsellista tai huonoa käytöstä kohtaan, eikä sellaista tarvitse mitenkään sietää. Joskus voi olla aivan aiheellista kyseenalaistaakin höösättävän puheita ja ainakin omalla kohdallani olen veljelleni tuonut suoraan julki ajatuksiani, joissa on ollut kyse muiden lähiomaisteni jaksamisesta. Noh, sillä seurauksella että riidaksi on mennyt, mutta hassua kyllä minua on helpottanut kateuteni kanssa. Tunnen toimineeni oikein ja suoraan kuin ilkeästi takanapäin.