Olen parikymppinen nuori nainen ja muuttanut toiseen kaupunkiin kuin sukulaiseni. Olen vaikeasti masentunut ja saan siihen hoitoa, mutta silti päivät ovat väsyttäviä. Nukun yleensä 12-14 tuntia yössä ja lojun päivät sängyssä. Nytkin väsyttää ihan sairaasti. No siis siihen sukuun. Aina ollaan sieltä päin soittelemassa ja kyselemssä MONTA kertaa, että mitä nyt kuuluu ja miten menee. Vastaan aina hyvin, mutta kysymyksiä vaan satelee lisää ja lisää. olen ollut ennen läheinen sukulaisten kanssa mutta en enää halua olla, koska he ovat tehneet asioita, joita en voi hyväksyä enkä tänne kirjoittaa. '
Minua on lytistetty monta vuotta varsinkin isovanhempieni taholta ja muun lähisuvun. Sanotaan toista ja tarkoitetaan toista. Myöskin perheessäni on aina ollut riitoja, nyt asiat suht ok.
Minua yritetään aina painostaa osallitumaan kaikenlaisiin sukutapahtumiin ja auttamaan kaikenlaisissa asioissa. oikeastaan apuani ei edes kysytä vaan sanotaan vaan että sähän hoidat tän. Olen väsynyt tähän ja olenkin alkanut välttelemään sukulaisia. Olen luonteeltani auttavainen ja pidän ihmisten auttamisesta mutta jos kieltäydu auttamasti sukulaisiani minua syyllistetään itsekkääksi ja kiittämättömäksi. En jaksa sitä enää.
tuntuu että minulla ei ole voimia taistella vaistaan. he luulevat tekevänsä kaiken oikein, vaikka heidän moraalinsa on vähintäänkin kyseenalainen. (ei ainoastaan oma mielipiteeni) He eivät tiedä että olen masenuntunut, enkä halua heidän tietävän, koska haluan irrottatua. Silti minusta tuntuu kuin olisin heillä ikääänkuin tilivelvollinen ja he voisivat hallita minua kuin lapsena. en pääsen irti ja se ahdistaa. välien poikkilaittaminen tuntuu vaikealta, mutta heidän kanssaan on hankalaa olla "vain vähän" tekemisissä. he asuvat pienellä paikkakunnalla jossa joudun joskus käymään ja he tulisivat varmasti piikittelemään minua jos laittaisin välit poikki. enkä tiedä olenko tarpeeksi vahva kestämään sitä. he myös suuttuvar helposti. joten jos en vaikka tee jotain he saattavat suuttua ja lytistää minua.
tuntuu, että olen henkisesti niin heikoilla, etten jaksa taistella heitä vastaan. Tuntuu kuin minulla ei olisi omaa tahtoa. Olen sivuhenkilö omassa elämässäni, elämässä josta saan analyysejä kaikkitietäviltä sukulaisiltani. minussa ei ole rohkeutta eikä voimaa laittaa vastaan, koska en tiedä olisko minulla puolustajia enkä tiedä olenko tarpkeesi vahva ihminen puolustamaan itseäni monia muita ihmisiä vastaan.
nyt on pakko päästä nukkumaan.
Minua on lytistetty monta vuotta varsinkin isovanhempieni taholta ja muun lähisuvun. Sanotaan toista ja tarkoitetaan toista. Myöskin perheessäni on aina ollut riitoja, nyt asiat suht ok.
Minua yritetään aina painostaa osallitumaan kaikenlaisiin sukutapahtumiin ja auttamaan kaikenlaisissa asioissa. oikeastaan apuani ei edes kysytä vaan sanotaan vaan että sähän hoidat tän. Olen väsynyt tähän ja olenkin alkanut välttelemään sukulaisia. Olen luonteeltani auttavainen ja pidän ihmisten auttamisesta mutta jos kieltäydu auttamasti sukulaisiani minua syyllistetään itsekkääksi ja kiittämättömäksi. En jaksa sitä enää.
tuntuu että minulla ei ole voimia taistella vaistaan. he luulevat tekevänsä kaiken oikein, vaikka heidän moraalinsa on vähintäänkin kyseenalainen. (ei ainoastaan oma mielipiteeni) He eivät tiedä että olen masenuntunut, enkä halua heidän tietävän, koska haluan irrottatua. Silti minusta tuntuu kuin olisin heillä ikääänkuin tilivelvollinen ja he voisivat hallita minua kuin lapsena. en pääsen irti ja se ahdistaa. välien poikkilaittaminen tuntuu vaikealta, mutta heidän kanssaan on hankalaa olla "vain vähän" tekemisissä. he asuvat pienellä paikkakunnalla jossa joudun joskus käymään ja he tulisivat varmasti piikittelemään minua jos laittaisin välit poikki. enkä tiedä olenko tarpeeksi vahva kestämään sitä. he myös suuttuvar helposti. joten jos en vaikka tee jotain he saattavat suuttua ja lytistää minua.
tuntuu, että olen henkisesti niin heikoilla, etten jaksa taistella heitä vastaan. Tuntuu kuin minulla ei olisi omaa tahtoa. Olen sivuhenkilö omassa elämässäni, elämässä josta saan analyysejä kaikkitietäviltä sukulaisiltani. minussa ei ole rohkeutta eikä voimaa laittaa vastaan, koska en tiedä olisko minulla puolustajia enkä tiedä olenko tarpkeesi vahva ihminen puolustamaan itseäni monia muita ihmisiä vastaan.
nyt on pakko päästä nukkumaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Masentuneelle ihmiselle on erittäin vaikea vastata mitään, mikä olisi masentuneen mielestä sopivin vastaus. Yritän kuitenkin :)
Mielestäni kirjoituksesi ehdottomasti paras osuus oli se, että hoidat masennustasi ja vaikutat myös olevan selvillä sen luonteesta. Se on tosi paljon se!
Tiedän, ettei masentuneena minkäänlainen oma-aloitteisuus kiinnosta, mutta olisiko mahdollista vastata puhelimeen sen mukaan mikä sinulle sopii? Näet varmasti kuka soittaa, eikä mikään mahti maailmassa pakota sinua vastaamaan. Siten voisit helpottaa oloasi minimoimalla ulkoiset ärsykkeet. Tarkoitushan ei ole katkaista välejä, mutta suhteiden hallinta onnistuu masentuneenakin hautautumalla peiton alle ja pitämällä kännyä ääneti haluamasi ajan.
Sitä en käsitä, mitä varten et kerro masennuksestasi. Jos koet, ettei millään ole erityisesti väliä, niin mitä väliä on lähiomaistesi reaktiostakaan? Voin kuitenkin vakuuttaa, että joskus kertomatta jättämisen perimmäisenä syynä on silkka turhamainen ylpeys ja pelko joutua selittämään asioita, joita ei halua selittää. Lähiomaistesi käytös voi muuttua hyvinkin yhteistyöhaluiseksi, jos he tietävät millaiset voimavarat sinulla on ja kuinka käytettävissä ylipäätään kykenet olemaan. Myös asioiden oikeilla nimillä puhuminen lisää myös tunnettasi kyetä hallitsemaan läheisiä suhteitasi, vaikka edelleenkin makaisit peiton alla seuraavat kaksi viikkoa. Se tunne, ettei sinulla ole enää velvollisuutta vastata puhelimeen kaikkien tietämän masennuksesi takia on erittäin tärkeää oman masennusvointisi kannalta. Jää energiaa jollekin muulle.
Pärjäile!
Totta se mitä sanoit puhelimeen vastaamisesta. Olenkin yrittänyt olla vastaamatta aina välillä mutta sitten ihmetellään kun en koskaan puhu heidän kanssaa. He saattavat soittaa monesti. Itse en yleensä soittele sukulaisille.
Masennuksesta en halua kertoa, koska sitä voidaan käyttää ns asenaa minua vastaan. En halua kertoa heikointa kohtaani heille. Haluaisin pystyä seisoman itseni takana ja olla varma siitä, kuka olen ja mitä ajattelen. Sukulaiseni vaan saavat miut tuntemaan niin pieneksi ja lapseksi.
Kärsin masennuksesta aikoinaan myöskin ja likimain samassa ikävaiheessa, mutta kerroin masennuksestani vain ilmoitusluontoisesti. Siis ei mitään lisäselvennyksiä tai muuta keskustelua saati olisin ottanut vastaan neuvoja, vaan jos tuli esim. kutsu sukutilaisuuksiin ja muuhun, missä porukkaa oli enemmän, sanoin vain etten kykene nykyisen mielialani takia olemaan läsnä tai korkeintaan käyn ovelta katsomassa. Kumma kyllä se meni niin läpi ja sain olla rauhassa.
Tarkoitan tällä vain, että jos pystyisit olemaan sen verran suora sukulaisillesi ja antaa edes viitteitä jaksamisestasi, niin et kokisi huonoa omaatuntoa siitä ettet halua selittää mitään ja kenties joku saattaisi ymmärtääkin jättäen sinua enemmän rauhaan. Vointisi ei parane sillä, että joudut pyörimään sukuasiasi kimpussa ja tietyllä lailla sinun on pakkokin osata elää omaa elämääsi, mikä alkuun vaatii lähiomaisten työntämistä pois läheltä. Siis jos ei muuta, niin valkoisella valheellakin.
Sukulaistesi käytöksen taustalla voi olla huoltakin tilanteestasi, joten ymmärrän jos et tahdo avata tulppaa ja päästää muut pälpättämään asioistasi, mutta toivon kuitenkin sinun löytävän mieltäsi rauhoittavan ratkaisun. Auttaisiko jos antaisit pääsi olla "tyhjä" ja ottaisit vastaan, mitä "universumi" eteesi tuo. Hankala metodi selittää, mutta joskus minä alan selviämään jostakin mieltä vaivaavasta jutusta antamalla asioiden vain olla ja toimimalla oman tahtoni mukaisesti, jolloin ratkaisut vain syntyvät ja oikeat sanat löytyvät.
Edelleenkin toivottelen hyvää jatkoa.