Olen hirveän väsynyt tähän tilanteeseen.. Olen tuntenut nykyisen mieheni jo nuoresta asti, olemme nyt seurustelleet vähän päälle vuoden. Meidän molempien elämässä oli/on kaikenlaista tapahtumaa, läheisten kuolemaa, työvaikeuksia, päihdeongelmaa, luottamuspulaa, koko "läheisemmän" suhteemme ajan.
Hänen päihdeongelmansa tuntuu olevan aina kaiken keskipisteenä. Välitän hänestä, haluan tukea ja auttaa mutt omatkin voimani ovat lopussa, vaihtelevan työtilanteeni ja tämänhetkisen rankan työni vuoksi. Nyt viime kuukausina olemme ajautuneet elämään ikään kuin omia elämiämme vaikka samassa talossa asumme.. Välillä tulee tietysti pieniä riitoja mitättömistä asioista mutta rauhallisina ja rauhaa rakastavina ihmisinä NE yleensä ratkeavat.. Nämä suuremmat kysymykset taas eivät tunne etenevän, en tiedä enää riittääkö tämä "välittämiseni" pitämään hänet sekä myös minut kasassa.
Taustalla on myös luottamuspulaa, varmasti molemmin puolin, mutta itse en ole pystynyt unohtamaan hänen tekemäänsä syrjähyppyä ulkomailla seurustelumme alkuaikoina. Olen antanut anteeksi, mutta unohtaa en vain pysty. Välillä tuntuu että olen vainoharhainen hänen suhteensa, epäilen kaikesta pienestä ja pidän itselläni ikään kuin "turvamuuria" esitän hänelle tylyä ja kiireistä niinä päivinä kun tuo syrjähyppy palaa mieleeni..
Hän haluaisi päästä eroon päihteistä, mutta se ei tunnu olevan helppoa (ja välillä tuntuu että onko mahdollistakaan) eikä hän usein tahdo puhua asiasta, näin vain on. Minä haluaisin auttaa, mutta samalla turhaudun koska itse en saa sitä mitä itse suhteelta odotan, turvaa ja hellyyttä, hän on kuin toisessa maailmassa ja juoksee paikasta toiseen.
Olen väsynyt ennen kaikkea.. Edessä olisi mahdollinen paikkakunnan -vaihto jos tahto minulla riittäisi pidemmälle koulutukseen.
Mitä pitäisi tehdä, teidän mielestänne?
Hänen päihdeongelmansa tuntuu olevan aina kaiken keskipisteenä. Välitän hänestä, haluan tukea ja auttaa mutt omatkin voimani ovat lopussa, vaihtelevan työtilanteeni ja tämänhetkisen rankan työni vuoksi. Nyt viime kuukausina olemme ajautuneet elämään ikään kuin omia elämiämme vaikka samassa talossa asumme.. Välillä tulee tietysti pieniä riitoja mitättömistä asioista mutta rauhallisina ja rauhaa rakastavina ihmisinä NE yleensä ratkeavat.. Nämä suuremmat kysymykset taas eivät tunne etenevän, en tiedä enää riittääkö tämä "välittämiseni" pitämään hänet sekä myös minut kasassa.
Taustalla on myös luottamuspulaa, varmasti molemmin puolin, mutta itse en ole pystynyt unohtamaan hänen tekemäänsä syrjähyppyä ulkomailla seurustelumme alkuaikoina. Olen antanut anteeksi, mutta unohtaa en vain pysty. Välillä tuntuu että olen vainoharhainen hänen suhteensa, epäilen kaikesta pienestä ja pidän itselläni ikään kuin "turvamuuria" esitän hänelle tylyä ja kiireistä niinä päivinä kun tuo syrjähyppy palaa mieleeni..
Hän haluaisi päästä eroon päihteistä, mutta se ei tunnu olevan helppoa (ja välillä tuntuu että onko mahdollistakaan) eikä hän usein tahdo puhua asiasta, näin vain on. Minä haluaisin auttaa, mutta samalla turhaudun koska itse en saa sitä mitä itse suhteelta odotan, turvaa ja hellyyttä, hän on kuin toisessa maailmassa ja juoksee paikasta toiseen.
Olen väsynyt ennen kaikkea.. Edessä olisi mahdollinen paikkakunnan -vaihto jos tahto minulla riittäisi pidemmälle koulutukseen.
Mitä pitäisi tehdä, teidän mielestänne?
Vastaukset 3
Vanhimmat
..sopii sinne ehkä paremmin..
Koitappa tätä:
Kirjoita paperille kaksi listaa..
Eka ihan arjen jutuista
Toinen sun omista ajatuksista. Mieti sitä listaa.
Mieti tota ihmistä, johon rakastuit, Mieti itteäs, et mikä tökkii.
Rakkaus ei lopu väsymykseen. Väsymys vaan ei näe enää toivoa, joka nykymaailmassa on ehdoton trendi. Kaiken pitäisi olla aina hyvin. Elämässä on mustia päiviä, vaik kuin rakastaisi. Varsinkin silloin, kun tajuaa, ettei ole yhtä, vaan aina kaksi parisuhteen jakajaa.
Halu muuttaa toista on ihan ymmärrettävää. Sitä ei vain voi tehdä. Parisuhteessa sanotaan olevan kymmenen lankaa.. niitä vedellään molempiin suuntiin. Yhteen suuntaan kiskominen vie pois olennaisen: Minä ja sinä olemme toistemme koti ja elämme yhdessä virheinemme.
Ei se aurinkokaan aina paista.
ettei toista voi eikä pysty muuttamaan, enkä sitä halua. Haluaisin hänen vain ns. "parantuvan", pääsevän irti huumeista ja olevan onnellinen jotta hän itsekin näkisi maailman sellaisena kuin se on. Hän ei voi hyvin, sen me molemmat tiedämme.
Rakastan sitä ihmistä joka kaiken tämän sumun takana on, mutta itselläni on pelko siitä tuleeko hän koskaan pääsemään eroon päihteistä, ja jos tulee, rakastaako hän enää silloin minua vai olenko minä sitten ollut hänelle vain pelkkä tuki enkä kumppani?
No, epävarmuus kuuluu elämään eikä asioita pystykään tietämään ennalta.
Tuo listan kirjoittaminen kuulostaa asialta jonka voisin tehdäkin, tuntuu muutenkin että ehkä vain minä voin omassa rauhassa päästä tässä asiassa selvyyteen mikä on minulle ja ehkä myös hänellekin parasta..
Mitä tarkoitat "arjen jutuilla", arjen hyvät asiat?