Olen lopen kyllästynyt äitiini ja hän taitaa vuorostaan olla lopen kyllästynyt minuun, kun en ole sellainen tytär kuin hän haluaisi minun olevan.
Olemme monta vuotta riidelleet aina jostain ja nykyäään jopa pienimmät asiat mitä teen tuntuvat ottavan äitiäni kovasti päähän.
Minussa mikään ei ole hyvää. Olen kuulemma liian lihava, epäkelvollinen ja teen kaiken aina väärin hänen mielestään. En ole tarpeeksi hyvä koulussa kuten jotkut muut tytöt, jotka ovat kuulemma parempia kuin minä, koska pärjäävät minua mukamas paremmin.
Äitini löytää valituksen aina kaikkialta milloin minusta tai sitten asioista ympärilläni. Hän ei myös koskaan kehu minua mistään vaan jos jokin menee pieleen saan hirveät haukut niskaani.
Jossain vaiheessa terkkari lopulta lähetti minut psykologilla käymään, kun olin lopulta henkisesti niin poikki ja väsynyt äitini ainaiseen valitukseen.
Äitini vain totesi jyrkästi tilanteeseen, että aina sinusta saa kantaa huolta ja parempi olisi jos ei tarvitsisi.
Meillä ei ole yhteisiä mielipiteitä mistään ja hän on aina eri mieltä kuin minä. Asiaa vielä vaikeuttaa se, että olen bi-seksuaali ja toivottomassa tilanteessa rakkauselämässäni. Eikä minulla ole oikein ketään, jolle puhua, sillä äitini karkoittaa kaverini ympäriltäni käytöksellään. Hän huutaa minulle joskus, kun ystäviäni on kylässä ja nämä tietenkin lähtevät pois, kun eivät halua sotkeentua.
En tiedä enää mitä tehdä ja tahtoisin kovasti muuttaa pois kotoa, koska jos en muuta olen varma, että jonakin päivänä minä saan tarpeekseni itsestäni ja olen muutenkin jo henkisesti kiikun kaakun sekä harrastanut itseni satuttamista nuorempana.
Äitini ei pyri ymmärtämään minua enkä oleta, että hän ymmärtäisi minua, koska meillä on niin paljon erimielisyyksiä ja näemme asiat niin eri tavalla.
Haluan vain tehdä jotain tilanteelle ettei minun tarvitse sietää tätä kohtelua, mikä ajaa minut hulluksi. Minusta tuntuu ettei minulla ole enää äitiä kuin vain nimellisesti, joka vain löytää minusta vain vikoja eikä mitään hyvää. Olen kai sitten kirjaimellisesti sitten täys nolla.
Olemme monta vuotta riidelleet aina jostain ja nykyäään jopa pienimmät asiat mitä teen tuntuvat ottavan äitiäni kovasti päähän.
Minussa mikään ei ole hyvää. Olen kuulemma liian lihava, epäkelvollinen ja teen kaiken aina väärin hänen mielestään. En ole tarpeeksi hyvä koulussa kuten jotkut muut tytöt, jotka ovat kuulemma parempia kuin minä, koska pärjäävät minua mukamas paremmin.
Äitini löytää valituksen aina kaikkialta milloin minusta tai sitten asioista ympärilläni. Hän ei myös koskaan kehu minua mistään vaan jos jokin menee pieleen saan hirveät haukut niskaani.
Jossain vaiheessa terkkari lopulta lähetti minut psykologilla käymään, kun olin lopulta henkisesti niin poikki ja väsynyt äitini ainaiseen valitukseen.
Äitini vain totesi jyrkästi tilanteeseen, että aina sinusta saa kantaa huolta ja parempi olisi jos ei tarvitsisi.
Meillä ei ole yhteisiä mielipiteitä mistään ja hän on aina eri mieltä kuin minä. Asiaa vielä vaikeuttaa se, että olen bi-seksuaali ja toivottomassa tilanteessa rakkauselämässäni. Eikä minulla ole oikein ketään, jolle puhua, sillä äitini karkoittaa kaverini ympäriltäni käytöksellään. Hän huutaa minulle joskus, kun ystäviäni on kylässä ja nämä tietenkin lähtevät pois, kun eivät halua sotkeentua.
En tiedä enää mitä tehdä ja tahtoisin kovasti muuttaa pois kotoa, koska jos en muuta olen varma, että jonakin päivänä minä saan tarpeekseni itsestäni ja olen muutenkin jo henkisesti kiikun kaakun sekä harrastanut itseni satuttamista nuorempana.
Äitini ei pyri ymmärtämään minua enkä oleta, että hän ymmärtäisi minua, koska meillä on niin paljon erimielisyyksiä ja näemme asiat niin eri tavalla.
Haluan vain tehdä jotain tilanteelle ettei minun tarvitse sietää tätä kohtelua, mikä ajaa minut hulluksi. Minusta tuntuu ettei minulla ole enää äitiä kuin vain nimellisesti, joka vain löytää minusta vain vikoja eikä mitään hyvää. Olen kai sitten kirjaimellisesti sitten täys nolla.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tilanteesi on hankala. Äitisi ei tule koskaan muuttamaan asennettaan sinua kohtaan. Hän on tavallaan sokea sinua kohtaan. Ei näe sinussa mitään hyvää.
Omalla kohdalla kuulin juuri sukulaiseltani pari päivää sitten, että olen vanhempani mielestä *luonnehäiriöinen*. Kysyin häneltä, että mitä tämä *luonnehäiriö* pitää sisällään. Hän sanoi, että olen kuulema liian kiltti, ahkera ja avulias!??
Muuta kotoa pois. Äläkä syyllistä itseäsi tästä asiasta. Vika ei ole sinussa. Vaan äitisi suhtautumisessa sinuun. Vaikka olisit kuinka *kiltti* ja hyvä tyttö hänelle. Se ei koskaan tule riittämään hänelle. Hän jopa syyllistyy valehtelemiseen *mustamaalatessaan* sinua ympäristölleen. Minun äitin nukkui pois tässä muutama viikko sitten. Olin hoitamassa häntä viimeiset viikot. Ei hän koskaan pyytänyt anteeksi loukkaavia ja ikäviä puheitaan, tai valehtelemisiaan. Olin edelleen *velkaa* nämä tehtävät hänelle. Vaikka en koskaan ole mitään kotoa saanutkaan. Surullista, hän läksi tästä maailmasta ilman minkäänlaista tarvetta anteeksipyyntöön, tai asian selvittämiseen.
Samoja kokemuksia.
Minusta tuntuu, että nämä 65-80-vuotiaat naiset eli mahdolliset äidit jostain syystä aivan erityisen katkeria, piikikkäitä ja tunnevammaisia suhteessa seuraavaan polveen.
Nämä kertomukset eivät voi olla sattumia, mitä tälläkin palstalla on seurannut pidemmän aikaa. Myötätuntoa ei löydy, henkisestä tuesta puhumattakaan. Ainut, mikä on heidän mielestään mahdollinen 'tuki', on pieni, usein sekin moneen kertaan alleviivattu rahallinen tahi muuten materiaalinen tuki.
Ikäänkuin äitimme olisivat jotain robotteja, jotka armeliaisuudestaan muistavat antaa jotain eteenpäin, jonka ovat kenties itse ilmaiseksi itselleen.. joko perintönä tai leskeyden osuessa kohdilleen saaneet. Mitään todellista kiinnostusta he eivät jälkipolvilleen, tai ainakaan tyttärilleen osoita heidän elämänsä suhteen. Ja tämä alkaa tosiaan jo hyvin varhain. Syyllistämällä ja pelkästääna arvostelemalla virheistä. Löydä viisi virhettä - tyttäret kasvavat tuntemaan olonsa alituiseen ei riittäviksi.
Minunkaan äitini ei ole ´KOSKAAn elämänsä aikana pyytänyt mitään ilkeyttään (jota ei toki muutenkaan myönnä) anteeksi tahi tekojaan. Tai tekemättä jättämisiään. Hän on aina porskuttanut vain perin omahyväisesti omien tarpeidénsa mukaan, tytärtään koskaan näkemättä. Oikeasti huomioden. Tyttäressään hän on nähnyt vain menetetyn nuoruutensa ja siksi vain kateuden kohteen. Toki ylpeyttä siten, kun sAAvutukset niin antoivat myöden. Tuo on MINUN tyttäreni, minun aikaansaannokseni. Mutta itse tyttärestä äitini ei koskaan välittänyt tuon taivaallista.
Miksi äitimme ovat niin tunnevammaisia? Kylmiä ja kitkeriä - anteeksi vain - pahansuopia ämmiä, tosiaan levitellen valheita ja esiintyen sitten marttyyreina?
Kysynpä vaan. Joku vastaa. Jos osaa.
Uskon, että tuohon kysymykseen ei todellakaan löydy vastausta, tai mitään järkevää selitystä.
Yritin itse joskus keskustella äitini kanssa asiasta, hänen eläessään. Mutta hän syytti minua ainostaan liian vilkkaasta mielikuvituksesta. Ja kun kysyin sitten suoraan, että miksi hän esimerkiksi palautti minulle antamani joululahjat. Hän muuttui täysin *mykäksi*, osaamatta sanoa mitään.
Nyt sitten jälkeenpäin, kun ole keskustellut myös toisen vanhempani kanssa tästä asiasta. Josta hän on ollut hyvin tietoinen koko ajan. Hän vastasi minulle, että äitini koki minut pahimpana kilpailijanaan eläessään. Eikä äitini yleensäkkään ole koskaan voinut sietää muita naispuoleisiaihmisiä läheisyydessään, ellei näistä muista *kilpailijoista* ole ollut jotain hyötyä hänelle. Mutta nyt tämä *näytelmä* on näytelty loppuun. Ja minä olen vapaa *velanmaksusta*.
Miksi ihmeessä äitien ja isien pitäisi aina tukea, ymmärtää ja olla kainalosauvana jo aikuisille lapsilleen. Minun äidissäni ja isässäni oli ja on paljon piirteitä joista en välttämättä pidä, mutta niinhän niitä on jokaisessa ihmisessä. Se että täällä valitetaan äitien ja isien tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, todistaa vain sen, ettei oma mieli ole kasvanut vieläkään aikuiseksi ja ollaan edelleen riippuvuussuhteessa vanhempiin. Kommentit otetaan lapsen näkökulmasta ja odotetaan ainaista kannustusta ja epäitsekästä toimintaa maailman tappiin asti. On minullekin vanhemmat sanoneet yhtä ja toista, hyvinkin negatiivista ja sanovat varmasti jatkossakin, en silti vedä poroja nenään, koska teen kuitenkin itse omat valintani ja muut saavat olla niistä mitä mieltä haluavat. Ja jos jonkun ihmisen seurassa tulee aina/useinhuono olo, vältän sellaisen ihmisen seuraa olkoon sitten kuka tahansa.
Koet tilanteesi hankalana, mutta kannattaa muistaa, että asioissa on aina kaksi puolta. Jos näet äidissäsi pelkkää negatiivista, toimit itseasiassa ihan samoin miten sanot hänen toimivan sinua kohtaan.Sinä ja äitisi olette yhtä kaukana toisistanne, eli hän saattaa ajatella yhtä epätoivoisesti sinusta. Ainoa ihminen jota voit muuttaa olet sinä itse, et voi muuttaa äitiäsi, ei tarvikaan, koska se on hänen oma tehtävänsä. Samoin oma onnellisuutesi on sinun vastuullasi, ei äitisi tai kenenkään muunkaan. Sinä itse tiedät mikä sinulle on parasta, mieti mitä haluat ja miten olisit onnellinen, äläkä laske muiden mielipiteitä mieleesi liikaa. Ja sitten - toteuta se. Jos on paha olla äidin kanssa, miksi asut kotona??? Ota välimatkaa, jonkin ajan päästä olette sen verran etääntyneet kriisivaiheesta, että voi olla että löydätte toisenne ihan uudella ja terveemmällä tasolla. Tai jos ette, niin ainakin elämäsi on onnellisempaa.