En ole ihan varma hyödyttääkö tänne kirjoittaminen, mutta ehkä se auttaa ainakin siinä että saan näin itse työstää asiaa ja mahdollisesti kokemuksia muilta saman kokeneilta tai samanlaisessa tilanteessa olevilta.
Vaikka otsikkoni on kysyvä, tiedän ettei kukaan voi puolestani asiaa päättää, eikä kukaan voi minua neuvoa siinä mikä on oikea päätös, mutta osaisiko joku neuvoa siinä millä keinoin on itse päässyt päätökseen vastaavassa tilanteessa?
Olemme olleet yhdessä kumppanini kanssa melkein 10 vuotta ja lapsiakin on perheeseemme siunaantunut. Kumppanini on sinänsä ihan hyvä mies. Ei tietääkseni petä, eikä pahoinpitele, on hyvä ja tunnollinen isä, nykyään tekee jopa vähän kotitöitä esim. ruokaa silloin tällöin ja muuta perussiistimistä. Tekee ahkerasti töitä ja viihtyy muun ajan perheensä kanssa.
Miksi sitten mietin eroa? Hän osaa ottaa erittäin hyvin, jopa minua paremmin lapset huomioon, mutta parisuhteen huomioiminen onkin sitten toinen juttu. Meille tuli eilen taas riitaa ja hän käyttäytyi minua kohtaan erittäin tökerösti ja tylysti. Kysyin häneltä, että miksi ihmeessä mun pitäisi ottaa vastaan tuollaista käytöstä, niin hän vastasi että lasten vuoksi. Meillä on todella suuria ongelmia kommunikoinnissa, jonka vuoksi väärinkäsityksiä tulee jatkuvasti. Yksinkertaisesti puhumme jatkuvasti aidasta ja aidan seipäästä. Olen pyytänyt häntä lähtemään kanssani pariterapiaan, jota kautta saisimme ehkä apua kommunikointiin, mutta hän on sanonut mielummin eroavansa, kuin lähtevänsä sellaiseen. Kun olen puhunut erosta, on hän sanonut että senkun lähdet mutta sitten et näe enää lapsia. Kun olen kysynyt häneltä, että onko hän tässä suhteessa vain lasten vuoksi, niin hän on sanonut ettei missään tapauksessa ole, kyllä hän lähtisi tästä suhteesta jos meidän välillä ei olisi mitään.
Rakkauden tunnustuksia puolin ja toisin ei meillä ole ollut pitkään aikaan ja seksikin on aika hyvin loppunut, mutta toisesta välittämistä ollaan sitten osoitettu muulla keinoin. Yllätyin kun hän muutama viikko sitten totesi erään keskustelun yhteydessä, että luulenko tosiaan ettei hän välitä miltä minusta tuntuu? Meinasi ruveta itkemään, sillä näin todella luulen ja olen jo pitkään luullut.
Ajoittain musta tuntuu siltä, että hän on "se" oikea ja että meillä olisi mahdollisuus loistavaan parisuhteeseen. Kuitenkin tuntuu siltä, että olen yksin näiden ajatusteni kanssa tai sitten meidän keinot parisuhteen parantamiseksi ovat yksinkertaisesti vaan niin erilaiset. Musta tuntuu siltä, etten koskaan voisi löytää ihmistä jota tulisin rakastamaan ja kunnioittamaan yhtä paljon kuin häntä, mutta toisaalta musta tuntuu siltä etten jaksa myöskään tässä jatkuvassa riitojen ja pahan mielen ilmapiirissäkään. Asiaa ei yhtään helpota yhteiset lapsemme, jotka tarvitsemat meitä kumpaakin.
Tällä hetkellä parhaalta vaihtoehdolta tuntuisi jonkinlainen tila, välimatka ja aika, jotta saisi aidosti miettiä asioita ja tunnustella omaa oloa. Ongelma tässä on vaan se, ettei hän edes suostu keskustelemaan tällaisista asioista, vaan toteaa että jos lähden, niin en tule näkemään lapsiani. Kuitenkin riidan jälkeen kun otan puheeksi nämä hänen uhkailunsa, niin hän kuitenkin sanoo ettei tietenkään koskaan veisi lapsia minulta.
Tuntuu siltä, että olen jotenkin aivan pattitilanteessa jossa ei ole tilaa hengittää ja elää, enkä tiedä millä keinoin löytäisin vastauksen siihen mihin suuntaan pitäisi tässä kohti lähteä?
Vaikka otsikkoni on kysyvä, tiedän ettei kukaan voi puolestani asiaa päättää, eikä kukaan voi minua neuvoa siinä mikä on oikea päätös, mutta osaisiko joku neuvoa siinä millä keinoin on itse päässyt päätökseen vastaavassa tilanteessa?
Olemme olleet yhdessä kumppanini kanssa melkein 10 vuotta ja lapsiakin on perheeseemme siunaantunut. Kumppanini on sinänsä ihan hyvä mies. Ei tietääkseni petä, eikä pahoinpitele, on hyvä ja tunnollinen isä, nykyään tekee jopa vähän kotitöitä esim. ruokaa silloin tällöin ja muuta perussiistimistä. Tekee ahkerasti töitä ja viihtyy muun ajan perheensä kanssa.
Miksi sitten mietin eroa? Hän osaa ottaa erittäin hyvin, jopa minua paremmin lapset huomioon, mutta parisuhteen huomioiminen onkin sitten toinen juttu. Meille tuli eilen taas riitaa ja hän käyttäytyi minua kohtaan erittäin tökerösti ja tylysti. Kysyin häneltä, että miksi ihmeessä mun pitäisi ottaa vastaan tuollaista käytöstä, niin hän vastasi että lasten vuoksi. Meillä on todella suuria ongelmia kommunikoinnissa, jonka vuoksi väärinkäsityksiä tulee jatkuvasti. Yksinkertaisesti puhumme jatkuvasti aidasta ja aidan seipäästä. Olen pyytänyt häntä lähtemään kanssani pariterapiaan, jota kautta saisimme ehkä apua kommunikointiin, mutta hän on sanonut mielummin eroavansa, kuin lähtevänsä sellaiseen. Kun olen puhunut erosta, on hän sanonut että senkun lähdet mutta sitten et näe enää lapsia. Kun olen kysynyt häneltä, että onko hän tässä suhteessa vain lasten vuoksi, niin hän on sanonut ettei missään tapauksessa ole, kyllä hän lähtisi tästä suhteesta jos meidän välillä ei olisi mitään.
Rakkauden tunnustuksia puolin ja toisin ei meillä ole ollut pitkään aikaan ja seksikin on aika hyvin loppunut, mutta toisesta välittämistä ollaan sitten osoitettu muulla keinoin. Yllätyin kun hän muutama viikko sitten totesi erään keskustelun yhteydessä, että luulenko tosiaan ettei hän välitä miltä minusta tuntuu? Meinasi ruveta itkemään, sillä näin todella luulen ja olen jo pitkään luullut.
Ajoittain musta tuntuu siltä, että hän on "se" oikea ja että meillä olisi mahdollisuus loistavaan parisuhteeseen. Kuitenkin tuntuu siltä, että olen yksin näiden ajatusteni kanssa tai sitten meidän keinot parisuhteen parantamiseksi ovat yksinkertaisesti vaan niin erilaiset. Musta tuntuu siltä, etten koskaan voisi löytää ihmistä jota tulisin rakastamaan ja kunnioittamaan yhtä paljon kuin häntä, mutta toisaalta musta tuntuu siltä etten jaksa myöskään tässä jatkuvassa riitojen ja pahan mielen ilmapiirissäkään. Asiaa ei yhtään helpota yhteiset lapsemme, jotka tarvitsemat meitä kumpaakin.
Tällä hetkellä parhaalta vaihtoehdolta tuntuisi jonkinlainen tila, välimatka ja aika, jotta saisi aidosti miettiä asioita ja tunnustella omaa oloa. Ongelma tässä on vaan se, ettei hän edes suostu keskustelemaan tällaisista asioista, vaan toteaa että jos lähden, niin en tule näkemään lapsiani. Kuitenkin riidan jälkeen kun otan puheeksi nämä hänen uhkailunsa, niin hän kuitenkin sanoo ettei tietenkään koskaan veisi lapsia minulta.
Tuntuu siltä, että olen jotenkin aivan pattitilanteessa jossa ei ole tilaa hengittää ja elää, enkä tiedä millä keinoin löytäisin vastauksen siihen mihin suuntaan pitäisi tässä kohti lähteä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
parisuhdeterapiaa?
...sitä hänelle ja jopa varannut ajankin, mutta hän ei ole suostunut lähtemään. Kokee keskustelemisen noin yleensäkin ikäväksi puuhaksi, eikä missään tapauksessa halua mennä muille ihmisille kertomaan omista asioistaan. Uskon ja tiedän, että terapiasta voisi aidosti ollakin apua kommunikointiin ja sitä kautta moniin asioihin, mutta tiedän ettei hän koskaan tule suostumaan moiseen.
Kirjoituksesi on muuten kuin minun tarinani paitsi että minä sain tarpeekseni ja pyysin häntä lähtemään kun en kestänyt sitä 'ei puhumista', no hän on vieläkin sillä reissulla, siitä nyt 5 kuukautta ja ei osaa vieläkään puhua asioista ja on mennyt syvemmälle itseensä kuin koskaan eikä siihen saa minkäänlaista normaalia kontaktia. Meillä se asumus ero ei onnistunut vaan teki asiat pahemmaksi. Minä luulin että ehkä shokki hoito muuttaisi asioita vähän mutta ei kun kerta ei osaa niin ei osaa, ei ihminen siitä mihinkään muutu tai sitten vaan luulen että minä olin se väärä ihminen hänelle ja hän minulle koska emme yksin kertasesti voineet kommunikoida mistään kunnolla. En suosittele eroa vaan yrittäkää kaikkenne että saisitte puhuttua asioita kahdestaan, menkää yhteiselle pikkulomalle, käykää ulkona yhdessä ja viettäkää aikaa yhdessä, meillekkin tulee semmoisia aikoja kun hoidamme taloa yhdessä ja silloin tulee mieleen että voiku olisimme viettäneet aikaa yhdessä näin ennen nyt tuntuu että on liian myöhästä. Meillä yksi lapsista kärsii tästä tilanteesta erittäin paljon ja on vaikeaa katsella hänen tuskaansa. Meillä kanssa mies tekisi mieluummin ítsemurhan kun menee puhumaan terapeutille niin on sanonut niin mitäs sille enää sitten? jotkut miehet vaan on tämmösii eikä niitä voi muuttaa, ehkä heidän tekonsa näyttävät enemmän miten he välittävät kun sanansa. Minulle on tullut mieleen että olisi pitänyt puhua enemmän ystävien kesken näistä asioista eikä odottaa liikaa mieheltä jolle puhuminen tunteista on tuskaa.
sen jälkeen paremmin.....
Omat vanhempani erosivat kun olimme lapset jo muuttaneet pois kotoa. Äiti oli sanonut isälleni ollessani 10v että kun muutan pois kotoa niin hän ottaa eron.
En voi sanoa varmasti mikä heidän eroonsa johti. Muistan vaan omalta kohdaltani, miten kamalia olivat joulut ja vanhempien riidat kun äiti pakkasi laukkunsa ja huusi ettei tule enään ikinä takas. Sitä sitten jäin itkemään kunnes äiti lopulta yöllä palasi kotiin.
Muistelen silti lapsuuttaani ja nuoruuttani kotona lämmöllä. En tiedä millaista olisi ollut jos vanhemmat olisivat eronneet jo silloin. Äitini on nyt kuin eri ihminen, iloinen ja energinen - oma itsensä. Jos olisivat eronneet aikaisemmin, olisi se varmasti sattunut ja kummastunut, mutta uskon että olisin jo silloin huomannut, että näin on äidille ja isällekin parempi.
Eli sitä yritin sanoa että ei se aina kannata lapsien takia pysyä yhdessä. Kyllä pienikin lapsi huomaa jos vanhempien suhde ei ole kunnossa.
Ja isäni valittaa minulle aina kurjaa elämäänsä, eikä ole minulle "läsnä" isänä. Eipä hän kyllä koskaan kovin läheinen ollutkaan. Kuten äitini sanoi, hänen piti erota, jotta hän jaksaa olla äitinä lapsilleen. Nyt minulla on sentään yksi vanhempi joka jaksaa rakastaa ja kuunnella (:
"Meille tuli eilen taas riitaa ja hän käyttäytyi minua kohtaan erittäin tökerösti ja tylysti."
Voisitko vähän tarkentaa: mistä ASIASTA teille tuli riitaa ja mitä tylyä hän SANOI tai teki?
Noin ylimalkaisen kuvauksen perusteessa on aika vaikea hahmottaa millaisia teidän kommunikointiongelmanne ovat ja mistä päästä siis voisi ratkaisua yrittää etsiä.
olisi varmasti erittäin hyvä parisuhdekirja: John Gray, Miehet ovat marsista, naiset venuksesta! Hiljattain ilmesty myös pokkarina ja maksaa kirjakaupas vaan muutaman euron! Se on ollut avuksi meidän ja monen muun parisuhdeongelmiin. Kuvailemiasi ongelmia käsitellään myös kirjassa, hyviä käytännön neuvoja ja tietoa miehen ja naisen eroavaisuuksista ja kuinka täydennetään toisiamme
Terapia olisi paras vaihtoehto niinkuin itsekkin olet ajatellut. Perheterapia olisi vielä parempi. Lapset eivät ole tyhmiä, he huomaavat jos vanhemmat riitelevät ja ovat sulkeutuneita toisilleen. Minusta sinun tulisi vedota mieheesi lastenne kautta. Eroasiat ja kodin sisäiset riidat saattavat aiheuttaa oppis - käyttäytymishäiriöitä lastenne tulevaisuudessa. Lastenhoitajana kunnallisessa päiväkodissa olen nähnyt aivan liikaa, sitä mitä rikkinäinen koti tekee lapselle. Vaikka lapsi ei osaa sitä muuten ilmaista heidän tunneälynsä on aivan verratonta!
Jos muu ei auta, aloita itse pienistä jutuista. Kerro vanhoja juttuja mistä olet pitänyt, mene lähelle ja viereen aina kun mahdollisuus. Lähesty hiljaa, mutta varmasti. Jos miehesi ei huomaa muutosta sinussa tai yrittää torjua niin empä tiedä. Ero tai terapia melkeinpä siinä vaiheessa.
Lainopillisesti miehesi ei voi lapsia sinulta viedä, joten pidä puolesi ja pääsi.
Voimia arkeen!