Onkohan kyseessä jokin sairas pila vai vain sairas yksilö?
Olemme tunteneet toisemme reilut 10 vuotta.
Tai, luulin, että olemme tunteneet toisemme.
Olemme asunneet niistä viimeiset eri valtioissa.
En itsekään asu Suomessa.
Mies on aina puhunut naimisiinmenosta ja lapsista.
Yrittänyt puhumalla puhua kuinka olen hänelle se oikea.
Pari vuotta sitten annoin lopulta periksi.
Mies olikin yhtäkkiä niin hukassa itsensä kanssa.
Tulevaisuudesta oli turha puhua.
Työmatkan jälkeen sain viestin, että hän on tavannut jonkun kivan naisen lentokentällä.
Jatkossa hän haluaa vain olla ystäviä.
Mitäpä sitä toista syyttämään valinnoista.
Itkin kuukausia.
Samalla googlasin miestä.
Löysin kuvan sormus kädessä.
Löysin myös naisen, nimeen perusteella mieheen yhdistetyn.
Anelin miestä kertomaan totuuden.
Mitätahansa se olisikin.
Miehen mukaan olin vainoharhainen.
Viikkoja myöhemmin iskin teorian miehelle.
Mies itki.
Rukoili, etten kertoisi vaimoille.
Olin kuulema ymmärtänyt kaiken väärin.
Hän halusi aina olla vain ystäväni.
Ei enempää, eikä vähempää.
Ennen naimisiin menoa mies yritti katkaista välit minuun.
Tuloksetta.
Googlasin lisää.
Päivämäärät eivätkä vuodet täsmänneet.
Mies sanoi yrittäneensä paikata vahinkoa uusilla valheilla.
Hän oli ollut jättämässä vaimoansa, mutta nyt he olivat vahvoja ja onnellisia.
Minä itkin.
Sitten muutin.
Miehelle iski paniikki.
Pelkäsi kuulema menettävänsä minut.
Heräsin huomenien toivotuksiin,
nukahdin puhelinsoittoihin.
Jaksoin toivoa, että entäpä jos kuitenkin.
Totesin samalla, etten jaksa.
Mies sanoi, että rakastaa vaimoansa.
Eikä ymmärrä miksi tämä olisi ongelma.
Tiesinhän totuuden.
Itkin ja olin hetkittäin onnellinen.
Aika alas vajottiin niistä toteamuksista, etten halua vain palasia vaan ansaitsen kokonaisuuden.
Mies vannoi rakkautta.
Olin ainoa, jolle mies sattoi puhua.
Tunsin itseni tärkeäksi.
Mies totesi, että tänään hän sai tietää, että hänestä tulee isä.
Voisin kuulema edes esittää iloista.
Hän luuli, että olin hänen ystävänsä ja, että minuun saattoi luottaa.
Tunsin itseni vapaaksi vuosiin.
Ilmoitin miehelle, että me olemme vain ystäviä.
Rakensin onnittelupakettia.
Shoppailu pitää ajatukset poissa ja käy liikuntana.
Mies ahdistui ja ilmoitti tuntevansa itsensä halvaksi.
Ei kuulema ymmärtänyt kuinka hän ei ole enää tarpeeksi.
Mikään ei ollut kuulema muuttunut.
Hän rakasti minua edelleen.
Enkä tekisi tätä hänelle jos välittäisin.
Minähän rakastin ja siksi teinkin.
Viikkoa myöhemmin sain tietää synnytysvalmennuksen alkaneen... viikko maagisesta sain tietää, että tänään minusta tulee isä... tunnen itseni vain niin halvaksi ja petetyksi kerta toisensa jälkeen.
Kuinka jonkun voikaan tuntea niin huonosti kymmenen vuoden jälkeen? Vihasin vaimoa, nyt tunnen vain empatiaa... kuinka oikeasti joku jaksaa kiduttaa toista vuodesta toiseen samalla kun vannoo sitä ikuista rakkautta?
En ole oikeastaan edes enää vihainen.
Vain pettynyt ja surullinen.
Olemme tunteneet toisemme reilut 10 vuotta.
Tai, luulin, että olemme tunteneet toisemme.
Olemme asunneet niistä viimeiset eri valtioissa.
En itsekään asu Suomessa.
Mies on aina puhunut naimisiinmenosta ja lapsista.
Yrittänyt puhumalla puhua kuinka olen hänelle se oikea.
Pari vuotta sitten annoin lopulta periksi.
Mies olikin yhtäkkiä niin hukassa itsensä kanssa.
Tulevaisuudesta oli turha puhua.
Työmatkan jälkeen sain viestin, että hän on tavannut jonkun kivan naisen lentokentällä.
Jatkossa hän haluaa vain olla ystäviä.
Mitäpä sitä toista syyttämään valinnoista.
Itkin kuukausia.
Samalla googlasin miestä.
Löysin kuvan sormus kädessä.
Löysin myös naisen, nimeen perusteella mieheen yhdistetyn.
Anelin miestä kertomaan totuuden.
Mitätahansa se olisikin.
Miehen mukaan olin vainoharhainen.
Viikkoja myöhemmin iskin teorian miehelle.
Mies itki.
Rukoili, etten kertoisi vaimoille.
Olin kuulema ymmärtänyt kaiken väärin.
Hän halusi aina olla vain ystäväni.
Ei enempää, eikä vähempää.
Ennen naimisiin menoa mies yritti katkaista välit minuun.
Tuloksetta.
Googlasin lisää.
Päivämäärät eivätkä vuodet täsmänneet.
Mies sanoi yrittäneensä paikata vahinkoa uusilla valheilla.
Hän oli ollut jättämässä vaimoansa, mutta nyt he olivat vahvoja ja onnellisia.
Minä itkin.
Sitten muutin.
Miehelle iski paniikki.
Pelkäsi kuulema menettävänsä minut.
Heräsin huomenien toivotuksiin,
nukahdin puhelinsoittoihin.
Jaksoin toivoa, että entäpä jos kuitenkin.
Totesin samalla, etten jaksa.
Mies sanoi, että rakastaa vaimoansa.
Eikä ymmärrä miksi tämä olisi ongelma.
Tiesinhän totuuden.
Itkin ja olin hetkittäin onnellinen.
Aika alas vajottiin niistä toteamuksista, etten halua vain palasia vaan ansaitsen kokonaisuuden.
Mies vannoi rakkautta.
Olin ainoa, jolle mies sattoi puhua.
Tunsin itseni tärkeäksi.
Mies totesi, että tänään hän sai tietää, että hänestä tulee isä.
Voisin kuulema edes esittää iloista.
Hän luuli, että olin hänen ystävänsä ja, että minuun saattoi luottaa.
Tunsin itseni vapaaksi vuosiin.
Ilmoitin miehelle, että me olemme vain ystäviä.
Rakensin onnittelupakettia.
Shoppailu pitää ajatukset poissa ja käy liikuntana.
Mies ahdistui ja ilmoitti tuntevansa itsensä halvaksi.
Ei kuulema ymmärtänyt kuinka hän ei ole enää tarpeeksi.
Mikään ei ollut kuulema muuttunut.
Hän rakasti minua edelleen.
Enkä tekisi tätä hänelle jos välittäisin.
Minähän rakastin ja siksi teinkin.
Viikkoa myöhemmin sain tietää synnytysvalmennuksen alkaneen... viikko maagisesta sain tietää, että tänään minusta tulee isä... tunnen itseni vain niin halvaksi ja petetyksi kerta toisensa jälkeen.
Kuinka jonkun voikaan tuntea niin huonosti kymmenen vuoden jälkeen? Vihasin vaimoa, nyt tunnen vain empatiaa... kuinka oikeasti joku jaksaa kiduttaa toista vuodesta toiseen samalla kun vannoo sitä ikuista rakkautta?
En ole oikeastaan edes enää vihainen.
Vain pettynyt ja surullinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.